Keskipäivän illuusio

[Joan Didion 5.12.1934 – 23.12.2021]

Minä olen hänen todistajansa…

Hän ei tehnyt tarpeeksi eroja.

Hän uneksi elämänsä.

Hän kuoli toivossa.

Tämä tiivistelmänä. Niin että tiedätte tarinan. Tietystit tarinalla on lieventävät asianhaaransa, sää, halkeilleet katukäytävät ja kipulääkkeet, mutta vain eläviä varten.

- Joan Didion: Keskipäivän illuusio.

Amerikkalainen kirjailija ja journalisti Joan Didion, ”tyttö Kaliforniasta” niin kuin El País -lehden muistokirjoituksessa sanottiin, kuoli jouluaatonaattona 87 vuotiaana.

   Muistokirjoituksissa lehdet - mm. Guardian, New York Times, El País ja New Yorker - ovat korostaneet Didionin kirjoittamistyylin selkeän häikäisevää komeutta ja hänen journalisminsa persoonallista ja ironista kosketusta ajan henkeen.

    Muuan kirjoittaja totesi, että Didion kanavoi kirjoituksiinsa 1960- ja 70-luvun hengen hieman hysteerisellä, vainoharhaisella ja ylikireällä herkkyydellä. Toisen kirjoittajan mielestä Didion hallitsi kauan muuten miesten omimaa uuden journalismin kenttää Tom Wolfen, Hunter Thompsonin ja Gay Talesen rinnalla.

    Jotain nykyhetken hermostuneesta konformismista on kuulevinaan jouluaaton New Yorkerissa Zadie Smithin huokailussa, kun tämä yhä uudestaan tunnusti ihailevansa Didionin kirjoituksien vilpitöntä ironiaa, mutta myös korosti ettei hän kuitenkaan ole ollut samaa mieltä Didionin kanssa. Tänään samanmielisyys on ilmeisesti tärkeämpää kuin kirjoittamisen laatu ja sen kuvaileman maailman monipuolinen tarkastelu.

Kun katselen leikekirjaani, huomaan kirjoittaneeni 1970-luvun loppupuolella aika monta arvostelua naisten kirjoittamasta proosasta. Arvostelin mm. Anaïs Ninin, Marilyn Frenchin, Virginia Woolfin, Erica Jongin, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin, Francine du Plessix Grayn ja Doris Lessingin romaanisuomennokset.

    Naisten kirjoittamalla romaanilla oli tuolloin rehevä buuminsa eikä se pelkästään johtunut 1960-luvulla koittaneesta uuden feminismin aallosta. Koska em. kirjailijat olivat hyvinkin eri-ikäisiä - Nin syntyi 1903, Woolf 1882, French 1929, Jong 1942, du Plessix Gray 1930, de Beauvoir 1908, Lessing 1919 ja Didion 1934 -  ja erilaisiin kulttuurisiin taustoihin kuuluvia, noilla romaaneilla oli enemmänkin lavea taiteellinen kuin tiukasti ohjelmallinen merkitys uudessa kaunokirjallisessa suuntauksessa.

    Joan Didionista kirjoitin kahdessa jutussa Suomen Sosialidemokraatissa. Vuonna 1978 arvostelin Didionin romaanin Keskipäivän illuusio. Seuraavana vuonna käytin Didionin erästä kirjoitusta hyväkseni ilmaistakseni, kuinka ärsyttävänä minäkin pidin Woody Allenin elokuvaa Manhattan.

    Julkaisen tässä ikään kuin muistokirjoituksenani nuo Demarin jutut. Kirjoitukseni otsikko käynee elämän ja haaveiden metaforaksi, se on konkreettinen, universaali ja määrittelemättömästi filosofinen.

    Kun palaa hetkeen, jolloin nuo kaksi juttua on kirjoitettu, tietää ettei tuolloin voinut tietää millainen kirjallisuuden tai yhteiskunnan tulevaisuus olisi, ja yhtä vähän mihin oma elämä kulkee vai kulkeeko minnekään. Tässä mielessä vuosina 1978 ja 1979 julkaistut kirjoitukset ovat puhtaita jälkiviisaudesta ja nykyhetkeen pakotetusta tekopyhyydestä. Allenin Manhattanista olen tänään ehkä toista mieltä kuin syyskuussa 1979, mutta se on toisarvoista. Arvokkaampaa on, näin ajattelen, editoimaton ääneni yli 40 vuotta sitten.

Kimaltavat palkinnot

Joan Didion: Keskipäivän illuusio. Suom. Risto Lehmusoksa. Weilin+ Göös, 52 mk.

Keskipäivän illuusio (A Book of Common Prayer, 1977) on Joan Didionin kolmas romaani.

    The New York Times Book Review valitsi sen yhdeksi vuoden 1977 kirjoista. Vuonna 1977 se oli neljätoista viikkoa eniten myytyjen kirjojen listalla.

    Romaani oli siis sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.

    Eikä ihme, onhan se noita syvällisiä pinnalliselta näyttäviä teoksia, joita silloin tällöin syntyy: menestyäkseen ja vaikuttaakseen. Tuollaisia kirjoja ovat kirjoitelleet mm. F. Scott Fitzgerald, Nathanael West, Ernest Hemingway ja Raymond Chandler ja muutamat muut. Näiden kirjailijoiden teoksia sopii sanoa älykkäiksi melodraamoiksi; ne on kirjoitettu hienolla ja muotoillulla kielellä ja kukin omalla tyylillään. Ne ovat kirjoja, joita on helppo lukea, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat helppohintaisia. Kaikkea muuta.

Itsepetoksen tarina

Keskipäivän illuusio sopii tähän ryhmään hyvin. Tosin sitä ei joka kohdassa ole helppo lukea, sillä kirjailija näyttää harrastavan struktuureja. Hän on tehnyt romaanistaan kerroksisen.

    "Minä taitaisin kutsua sitä itsepetoksen tarinaksi”, romaanin minäkertoja, sivullinen tarkkailija ja ihmisten tutkija, sanoo Charlotte Douglasin tarinasta. Charlotte on romaanin keskushenkilö; amerikkalainen keski-ikäinen nainen, joka on menettänyt molemmat lapsensa: toisen "historialle” ja toisen ”komplikaatioille”. Kaksi aviomiestäkin hän jättää, ja ”menettää" itsensä. Kovin amerikkalaista, vai kuinka?

    Sikälikin romaanin menestys on ymmärrettävä, että se jälleen kerran on kertomus amerikkalaisesta unelmasta; unelmasta ja pettymyksestä. Illuusioiden särkymisestä. ”Hän uneksi elämänsä”, Charlottesta sanotaan. ”Hän kuoli toivossa.” Siinä tarinan yhteenveto. Tai kuten Nathanael West on sanonut: ”Ihmiset ovat aina taistelleet kurjuuttaan vastaan unelmilla. Vaikka unelmat olivatkin ennen voimakkaita, ovat elokuvat, radio ja sanomalehdet tehneet niistä lapsellisia. Monien petosten joukossa tämä on pahin."

    Ehkä pahinta mitä amerikkalaiselle unelmalle on käynyt, on että se on amerikkalaistunut.

    Didionin romaani on murtumisesta.

    Murtuminen on sekä psykologista että poliittista. Se tapahtui 60-luvulla, nykyajassa. Didion kuvaa ihmisiä, joilla ei ole kosketusta toisiinsa, elämäänsä, yhteisöönsä. Vanhemmat ja näiden lapset ovat unissakävelijöitä yhteisessä unessa, unelmassa he eivät kohtaa toisiaan mutta tekevät toisilleen pahaa, ja itselleen.

    Charlotten tytär Marin on "vallankumouksellinen" ja "terroristi”. Hänen tapauksensa on todellisuudesta, se muistuttaa Patricia Hearstista. Amerikkalainen elokuvamies Robert Altman sanoo Patricia Hearstin ilmentävän koko kansakunnan totaalista vallankumouksen pelkoa, ja aivan samalla tavalla kuin Rosenbergien tapaus 50-luvulla.

Todet karikatyyrit

Marin on poliittisen ihmisen karikatyyri. Karikatyyrejä ovat muutkin Didionin henkilöt; karikatyyrit ovat tosia. Didion kertoo tarinan behaviorisesti, ja sekin pitää lukijan tietyllä etäisyydellä henkilöistä.

    Charlotten ensimmäinen mies Warren Bogart on karikatyyri älypäästä; vähän epämiellyttävä pila tuollaisesta amerikkalaisesta kovakasvosta, jollaisia joku Humphrey Bogart loi valkokankaalle. Toinen aviomies Leonard Douglas on vasemmistolainen asianajaja; pilakuva 60-lukulaisesta uusvasemmistosta. Entä Charlotte, joka ei tehnyt tarpeeksi eroja?

    Koko tuota särkymistä Didion rakentaa keskiamerikkalaisesta pikkuvaltiosta käsin; siellä, Boca Grandessa, on tapana tehdä operettimaisia vallankumouksia. Unelmat, operetit, melodraamat - todellisuuttako?

    Boca Grandessa Charlotte vihdoin tekee elämälleen jotakin ollessaan tekemättä sille mitään: jättämällä kerrankin pakenematta, kuolemalla.

    Didion osaa kirjoittaa tiukkaa ja ironista tekstiä.

    Kovaa ja ivallista.

    Elävää tekstiä kuolemasta.

    Pelkistettyä kieltä.

KYÖSTI SALOVAARA

Suomen Sosialidemokraatti 9.12.1978

Päällys: Samppa Lahdenperä.

Pikkuporvari Woody Allen

Amerikkalaisen Woody Allenin ohjaamat filmit ovat Suomessakin, ainakin Helsingissä, menneet hyvin. Allenin elokuvat ovat älyllistä viihdettä hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valesyvällisestä psykologisoinnista.

    Joan Didion, hyvälaatuinen amerikkalainen kirjailijatar, jolta äskettäin suomennettiin romaani Keskipäivän illuusio, asettaa Woody Allenin elokuvien älyllisyyden ja vakavuuden hyvinkin kyseenalaiseksi artikkelissa, jonka The New York Review of Books ja lontoolainen The Observer julkaisivat elokuussa. Didionin kritiikki on ilkeän sattuvaa.

    Didionin mielestä Allenin uusin elokuva Manhattan on häikäilemätöntä kulutusfetisismin ylistystä. Didion sanoo, että Allenin filmien saama suosio - josta ne menestyksekkäästi kilpailevat rullalautojen kanssa - osoittaa uuden yhteiskuntaluokan syntyä. Tämän luokan muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset tennistossut jaloissaan, tykäten väärästä sinfoniasta ja vääristä romaaneista.

    Allenin Annie Hall, Sisäkuvia tai Manhattan eivät Didionin mielestä ole lainkaan vakavia elokuvia, vaikka ne sitä pyrkivätkin olemaan. Didion huomaa, että Allen käyttää yleisöään hyväkseen. Kuin salaa Allen näppäilee "valistuneen" yleisönsä pikkuporvarillista sielua. Didion ihmettelee näitä katsojia, jotka tosissaan analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä ja syvärakenteita ikään kuin he todella olisivat sitä mieltä, että Allenin valkokankaalle luoma todellisuus heijastaisi juuri sitä maailmaa, jonka he tuntevat. Didion hämmästelee tätä, koska Allenin filmeissä ei ole mitään mihin suurien massojen luulisi haluavan samastua.

    Didion huomauttaa kuinka huonotapaisia ja ärtyisiä Allenin filmien ihmiset ovatkaan. He eivät keskustele älykkäästi, ainoastaan keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta. Sitä paitsi nämä ihmiset eivät ole aikuisiakaan, Didion sanoo, vaikka kovasti ovat aikuisia ollakseen. Didion sanoo, että Woody Allenin elokuvien maailma on kypsymättömien ihmisten maailma, itse asiassa teini-ikäisten maailma.

    Didionin terävän artikkelin jälkeen alkaa ajatella mitä noissa Allenin elokuvissa sitten on, ja huomaa, että aika vähän, lopultakin.

KYÖSTI SALOVAARA

Suomen Sosialidemokraatti 1.9.1979.

PS.

Itse asiassa kirjoitin myös kolmannen jutun Didionista.

    Sen otsikko kuului: Joan Didion ja suomalainen älymystö. 

    Juttuni ilmestyi Demarissa 13.2.1980.

    Kirjoituksen alussa kerroin että The New York Times Book Review oli valinnut Joan Didionin esseekokoelman The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista. Sanoin että "Didionin esseitä pidetään ehkä merkittävimpinä, mitä 60-luvulla Yhdysvalloissa on ylipäätään kirjoitettu."

     Sitten jatkoin:

     "Suomessa Didion, jolta on käännetty yksi romaani, on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu ymmärtämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia...

    Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen 'älymystö' - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen asti - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä."