Salvo Montalbanon viimeinen näytös

 [pari sanaa moraalikritiikistä]

Komisario Montalbanoa esittävä Luca Zingaretti (s. 1961) sarjan
kolmannessa elokuvassa Veden muoto vuonna 2000.
Kuvakaappaus DVD-tallenteelta - RAI, Atlantic Film.

Sarjan viehätys on ollut juuri muuttumattomuudessa… Myös naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka suhde Livian kanssa onkin varsin moderni.

- Leena Virtanen: Komisario Montalbano jättää hyvästit, viimeinen rikostapaus on ovela ja kimurantti. Helsingin Sanomat. 10.12.2021.

Olen usein huomannut, että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat tarkkanäköisempiä kuin muut ja heidän arvostelunsa on vähemmän subjektiivista.

- Graham Greene: Pakoteitä. 1980. Suom. Aira Buffa, Tammi, 1982.

Minulla oli kylässä ystävä, maalaistalon poika, nuorempi kuin minä. Itse olin noin kymmenvuotias. Eräänä päivänä näin miten ystäväni oli asettanut kaivon reunalle vadin, kupin, teekannun ja neliön muotoisen peltipurkin ja kaatanut ne kaikki täpötäyteen vettä. Hän katseli niitä keskittyneenä.

    ”Mitä sinä teet?” kysyin. Poika vastasi minulle vastakysymyksellä:

    ”Minkä muotoista vesi on?”

    ”Mutta eihän vesi ole minkään muotoista!” sanoin minä. ”Vesi ottaa sen muodon, mikä sille annetaan.”

- Andrea Camilleri: Veden muoto. 1994. Suom. Helinä Kangas, WSOY, 2003.

Aaa bee cee, kissa kävelee, tikapuita pitkin, taivaaseen.

    No, entä sitten? Kuinka kauas kissa pääsee? Jos maailmankaikkeus laajenee, saavuttaako kissa koskaan taivasta?

    Entä taiteen kritiikki? Pääseekö se koskaan perille? Jos ei pääse, se ei yllätä, sillä eihän taidekaan tavoita tikapuiden viimeistä puolaa. Elämää ei voi kaataa vesilasiin ja siemailla lasia tyhjäksi hyvällä omallatunnolla.

    Liittyvätkö nämä huomiot - kissa, tikapuut, taide ja kriitiikki - jotenkin Ylellä juuri esitettyyn Komisario Montalbano -sarjan viimeiseen tv-juttuun Viimeinen näytös (Il metodo Catalanotti, 2021)? Eivät lainkaan paitsi monessa suhteessa.

    Ryhdyin nimittäin miettimään moraalikritiikon moraalittomuutta. Mietittyäni kolme minuuttia, päädyin siihen ajatukseen, että Graham Greene taisi olla aika lailla väärässä olettaessaan, että moraalikritiikki (esimerkiksi katolinen tai marxilainen) on lähtökohtaisesti objektiivisempaa kuin joku muunlainen kritiikki.

    Jos muunlaista sitten onkaan.

Pakinan alussa lainaamani Leena Virtasen ”arvostelu” viimeisestä Montalbanosta ärsytti veltolla epä-älyllisyydellä. Siitä huolimatta, että 37 osaisen elokuvasarjan viimeinen filmi, Viimeinen näytös, ei ollut laatusarjan parhaimmasta päästä vaan kenties sieltä toisesta.

    Kun arvostelija ottaa umpifeministisen taisteluasennon, tuloksena on yksipuolista, puolisokeaa ja ymmärtämätöntä kritiikkiä. Voiko sitä kutsua edes subjektiiviseksi? Kritiikistä puhumattakaan.

    Sanotaan että pitäisi nähdä metsä puilta.

    Virtanen ei näe eikä ehkä halua edes yrittää.

    Mitä tarkoittaa, että naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka Montalbanon vuosikymmeniä kestänyt suhde Liviaan onkin ”moderni”? Olisiko Montalbanon pitänyt Virtasen mielestä mennä sukupuolenvaihtoleikkaukseen tai olemuksestaan heränneenä ilmoittautua kolmannen sukupuolen kaadereihin ollakseen kotoisin 2020-luvulta?

    Virtanen väittää, että sisilialaisen Andrea Camillerin (1925-2019) romaaneihin ja tarinoihin perustuva Montalbano-sarjan viehätys perustuu muuttumattomuuteen, kaiken toistumiseen. Huh, voiko kriitikko olla enempää väärässä? Onko hän katsonut sarjan 37 elokuvaa? Jos on, muistaako hän niistä mitään? Jos muistaa, hänellä on äärimmäisen valikoiva muisti.

    Mutta, en halua olla ankara. Valikoiva muistamattomuus on 2020-luvun kulttuuritrendi. Muistamattomien sumeaan joukkoon livahtaa kätevästi.

En ryhdy mestaroimaan sen enempää kirjojen kuin tv-elokuvien Montalbano-maailmaa.

    Katsoin kuitenkin DVD-tallenteelta pari ensimmäistä Montalbanoa. Eväsvaras (Il ladro di merendino) aloitti sarjan vuonna 1999 ja kolmas filmi Veden muoto (La forma dell’acqua) valmistui seuraavana vuonna.

    Ja alusta pitäen Camillerin/Montalbanon sisilialainen miljöö pongahduttaa esiin maailman muutoksen, joka yllättää yhä uudestaan, vaikka se toistaakin ahneuden, syrjinnän, unelmien ja, pelon, rakkauden, himon ja halun kierrettä. Ensimmäisessä filmissä Montalbano ottaa suojelukseensa tunisialaisen pakolaispojan, jonka vanhemmat ja sukulaiset murhataan rikollisjärjestöjen kamppailussa, johon sekaantuvat myös Italian ja Tunisian tiedustelupalvelut.

    Siirtolaisuus, laiton maahanmuutto, prostituutio ja ihmiskauppa sekä Afrikasta että entisen Neuvostoliiton satelliittimaista ovat toistuvasti Montalbanon tutkimusten kohteena. Näin filmit paljastavat fiktion muodossa viimeisten vuosikymmenten uutisvirran kertoman loputtoman tragedian.

    Sarjan kolmannen tarinan keskiössä on poliittinen korruptio, seksuaalinen väkivalta, homoseksuaalisuus ja transvestismi; ja jälleen Montalbanon suhde ympäröivään elämään on ymmärtävä, ei tuomitseva. Kun elämä saa muotonsa, sitä voi katsoa ja siihen voi osallistua, mutta sitä ei voi kaataa takaisin kaivoon eikä vesilasiin. Sillä on muotonsa eikä se koskaan ole samanlaista kuin äsken, eilen, toissapäivänä.

    Montalbano-sarjan vivahteikasta elämänhenkeä ei pysty luonnehtimaan muutamalla sanalla - eivätkä nuo sanat, jos niihin pystyisikin, kerta kaikkiaan puhuisi muuttumattomuudesta vaan veden pinnan ja sen virtauksien loputtomasta vaihtelusta.

Salvo Montalbano on kulinaristi. Hänellä on kantapöytä kalaravintolassa
Syödessä ei saa puhua vaan keskittyä nauttimaan.
Tässä Zingaretti elokuvassa Viimeinen näytös (2021),
 jonka hän myös ohjasi.
Sarjan muut elokuvat ohjasi Alberto Sironi (1940-2019).
Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.

Montalbano ja hänen apulaisensa
"Mimì" (Cesare Bocci) ja Fazio (Peppino Mazzotta).
Viimeinen näytös, kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.

En osaa sanoa, kuinka paljon Camillerin romaanien huumori on siirtynyt tv-elokuviin. Huumoria niissä joka tapauksessa piisaa.

    Toisinaan tuo huumori on karskia, toisinaan kenties sellaista että vain sisilialainen sen ymmärtää, usein ironiaa tihkuvaa, joskus pelkkiin sanaleikkeihin perustuvaa.

    Elokuvien sisilialainen todellisuus on äärettömän monimutkainen verkosto, missä perheiden, sukujen, järjestöjen, järjestäytyneen rikollisuuden, poliittisten puolueiden, keskenään kilpailevien viranomaisorganisaatioiden ja ties minkälaisten ”heimosysteemien” labyrinteissä itsenäinen ja oman moraalikoodinsa säilyttävä Montalbano pyrkii toimimaan oikeudenmukaisesti mutta myös inhimillisesti.

    Camilleri oli melkein 70 vuotias julkaistessaan ensimmäisen Montalbano-romaanin Veden muoto. Hänellä oli elokuvamiehen, käsikirjoittajan, tv-tuottajan ja teatterimiehen värikäs tausta. Hän kirjoitti runsaassa 20 vuodessa melkein 30 Montalbano-romaania.

    Johtuiko Camillerin omasta iästä vai mistä, mutta Montalbano-jutuissa esiintyy tavan takaa iäkkäitä sivuhenkilöitä, jotka yhteisön sisältä tarkkailevat elämää ja viisaudellaan johdattavat komisario Montalbanon oikeille jäljille tämän selvittäessä monimutkaisia ihmissuhteita ja niihin liittyviä ristiriitoja. Camillerin romaaneissa ja niistä tehdyissä elokuvissa vanhuutta ei väistetä eikä iäkkäitä ihmisiä syrjitä heidän ikänsä vuoksi.

    Tuota on Suomessa vaikea tajuta.

Mitä meidän pitäisi muistaa? Ymmärtää? 

    Mistäpä minä sen tietäisin!

    Leena Virtanen oli täysin hakoteillä väittäessään että Montalbano-sarjan merkitys perustuu muuttumattomuuteen, mutta kaikkihan me lopulta olemme väärässä, sillä tikapuut eivät ylety taivaaseen, vaikka sitä kuinka toivoisi.

    Se täytyy tiedostaa, että kun moraalikritiikki (katolinen, marxilainen, feministinen, etninen, panteistinen jne.) muuttuu moralismiksi, siitä tulee ikään kuin moraalitonta, koska elämän kirjo puristetaan kaksiulotteiseksi näkemykseksi hyvästä ja pahasta. On moraalitonta kieltää ihmisiltä elämän eläminen.

    Mutta mitä konkreettista me kohta muistamme Andrea Camillerista ja poliisimies Salvo Montalbanosta?

    Kirjat ehkä säilyvät. Suomennoksia on tosin alle kymmenen. Camillerin kehuttu italialais-sisilialainen proosa jää tavoittamatta.

    Mutta eihän elokuvistakaan enää julkaista DVD-boxeja. Minulla oleva, vuonna 2010 julkaistu 18 elokuvan kokoelma on vain puolet Montalbano-sarjasta. Joku suoratoistopalvelu näyttää joitakin jaksoja jonkin aikaa ja sitten kaikki katoaa kuin meren kuohuihin putoava joki josta ei jää jälkeä. Et voi itse pelastaa elokuvia hyllyysi eikä niitä sinun puolestasi pelasta kukaan muukaan.

    Tekniikka on hieno juttu. Joskus se kuitenkin tuhoaa omat saavutuksensa.

    Jos tai kun tekniikka edesauttaa menneisyyden unohtamista, mitä tapahtuu ihmisen itseymmärykselle? Hetkeen pitäisi tietysti tarttua, mutta onko sitä olemassa ilman äskeistä?

    Ironisesti carpe diem tuhoaa oman mahdollisuutensa.

Komisario Montalbano: Viimeinen näytös. RAI, 2021.
Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä.