torstai 16. joulukuuta 2021

Salvo Montalbanon viimeinen näytös

 [pari sanaa moraalikritiikistä]




Komisario Montalbanoa esittävä Luca Zingaretti (s. 1961) sarjan
kolmannessa elokuvassa Veden muoto vuonna 2000.

Kuvakaappaus DVD-tallenteelta - RAI, Atlantic Film.



Sarjan viehätys on ollut juuri muuttumattomuudessa… Myös naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka suhde Livian kanssa onkin varsin moderni.

- Leena Virtanen: Komisario Montalbano jättää hyvästit, viimeinen rikostapaus on ovela ja kimurantti. Helsingin Sanomat. 10.12.2021.


Olen usein huomannut, että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat tarkkanäköisempiä kuin muut ja heidän arvostelunsa on vähemmän subjektiivista.

- Graham Greene: Pakoteitä. 1980. Suom. Aira Buffa, Tammi, 1982.


Minulla oli kylässä ystävä, maalaistalon poika, nuorempi kuin minä. Itse olin noin kymmenvuotias. Eräänä päivänä näin miten ystäväni oli asettanut kaivon reunalle vadin, kupin, teekannun ja neliön muotoisen peltipurkin ja kaatanut ne kaikki täpötäyteen vettä. Hän katseli niitä keskittyneenä.

    ”Mitä sinä teet?” kysyin. Poika vastasi minulle vastakysymyksellä:
    ”Minkä muotoista vesi on?”
    ”Mutta eihän vesi ole minkään muotoista!” sanoin minä. ”Vesi ottaa sen muodon, mikä sille annetaan.”
- Andrea Camilleri: Veden muoto. 1994. Suom. Helinä Kangas, WSOY, 2003.



Aaa bee cee, kissa kävelee, tikapuita pitkin, taivaaseen.

    No, entä sitten? Kuinka kauas kissa pääsee? Jos maailmankaikkeus laajenee, saavuttaako kissa koskaan taivasta?
    Entä taiteen kritiikki? Pääseekö se koskaan perille? Jos ei pääse, se ei yllätä, sillä eihän taidekaan tavoita tikapuiden viimeistä puolaa. Elämää ei voi kaataa vesilasiin ja siemailla lasia tyhjäksi hyvällä omallatunnolla.
    Liittyvätkö nämä huomiot - kissa, tikapuut, taide ja kriitiikki - jotenkin Ylellä juuri esitettyyn Komisario Montalbano -sarjan viimeiseen tv-juttuun Viimeinen näytös (Il metodo Catalanotti, 2021)? Eivät lainkaan paitsi monessa suhteessa.
    Ryhdyin nimittäin miettimään moraalikritiikon moraalittomuutta. Mietittyäni kolme minuuttia, päädyin siihen ajatukseen, että Graham Greene taisi olla aika lailla väärässä olettaessaan, että moraalikritiikki (esimerkiksi katolinen tai marxilainen) on lähtökohtaisesti objektiivisempaa kuin joku muunlainen kritiikki.
    Jos muunlaista sitten onkaan.


Pakinan alussa lainaamani Leena Virtasen ”arvostelu” viimeisestä Montalbanosta ärsytti veltolla epä-älyllisyydellä. Siitä huolimatta, että 37 osaisen elokuvasarjan viimeinen filmi, Viimeinen näytös, ei ollut laatusarjan parhaimmasta päästä vaan kenties sieltä toisesta.

    Kun arvostelija ottaa umpifeministisen taisteluasennon, tuloksena on yksipuolista, puolisokeaa ja ymmärtämätöntä kritiikkiä. Voiko sitä kutsua edes subjektiiviseksi? Kritiikistä puhumattakaan.
    Sanotaan että pitäisi nähdä metsä puilta.
    Virtanen ei näe eikä ehkä halua edes yrittää.
    Mitä tarkoittaa, että naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka Montalbanon vuosikymmeniä kestänyt suhde Liviaan onkin ”moderni”? Olisiko Montalbanon pitänyt Virtasen mielestä mennä sukupuolenvaihtoleikkaukseen tai olemuksestaan heränneenä ilmoittautua kolmannen sukupuolen kaadereihin ollakseen kotoisin 2020-luvulta?
    Virtanen väittää, että sisilialaisen Andrea Camillerin (1925-2019) romaaneihin ja tarinoihin perustuva Montalbano-sarjan viehätys perustuu muuttumattomuuteen, kaiken toistumiseen. Huh, voiko kriitikko olla enempää väärässä? Onko hän katsonut sarjan 37 elokuvaa? Jos on, muistaako hän niistä mitään? Jos muistaa, hänellä on äärimmäisen valikoiva muisti.
    Mutta, en halua olla ankara. Valikoiva muistamattomuus on 2020-luvun kulttuuritrendi. Muistamattomien sumeaan joukkoon livahtaa kätevästi.


En ryhdy mestaroimaan sen enempää kirjojen kuin tv-elokuvien Montalbano-maailmaa.

    Katsoin kuitenkin DVD-tallenteelta pari ensimmäistä Montalbanoa. Eväsvaras (Il ladro di merendino) aloitti sarjan vuonna 1999 ja kolmas filmi Veden muoto (La forma dell’acqua) valmistui seuraavana vuonna.
    Ja alusta pitäen Camillerin/Montalbanon sisilialainen miljöö pongahduttaa esiin maailman muutoksen, joka yllättää yhä uudestaan, vaikka se toistaakin ahneuden, syrjinnän, unelmien ja, pelon, rakkauden, himon ja halun kierrettä. Ensimmäisessä filmissä Montalbano ottaa suojelukseensa tunisialaisen pakolaispojan, jonka vanhemmat ja sukulaiset murhataan rikollisjärjestöjen kamppailussa, johon sekaantuvat myös Italian ja Tunisian tiedustelupalvelut.
    Siirtolaisuus, laiton maahanmuutto, prostituutio ja ihmiskauppa sekä Afrikasta että entisen Neuvostoliiton satelliittimaista ovat toistuvasti Montalbanon tutkimusten kohteena. Näin filmit paljastavat fiktion muodossa viimeisten vuosikymmenten uutisvirran kertoman loputtoman tragedian.
    Sarjan kolmannen tarinan keskiössä on poliittinen korruptio, seksuaalinen väkivalta, homoseksuaalisuus ja transvestismi; ja jälleen Montalbanon suhde ympäröivään elämään on ymmärtävä, ei tuomitseva. Kun elämä saa muotonsa, sitä voi katsoa ja siihen voi osallistua, mutta sitä ei voi kaataa takaisin kaivoon eikä vesilasiin. Sillä on muotonsa eikä se koskaan ole samanlaista kuin äsken, eilen, toissapäivänä.
    Montalbano-sarjan vivahteikasta elämänhenkeä ei pysty luonnehtimaan muutamalla sanalla - eivätkä nuo sanat, jos niihin pystyisikin, kerta kaikkiaan puhuisi muuttumattomuudesta vaan veden pinnan ja sen virtauksien loputtomasta vaihtelusta.



Salvo Montalbano on kulinaristi. Hänellä on kantapöytä kalaravintolassa
Syödessä ei saa puhua vaan keskittyä nauttimaan.
Tässä Zingaretti elokuvassa Viimeinen näytös (2021),
 jonka hän myös ohjasi.
Sarjan muut elokuvat ohjasi Alberto Sironi (1940-2019).

Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.



Montalbano ja hänen apulaisensa
"Mimì" (Cesare Bocci) ja Fazio (Peppino Mazzotta).

Viimeinen näytös, kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.


En osaa sanoa, kuinka paljon Camillerin romaanien huumori on siirtynyt tv-elokuviin. Huumoria niissä joka tapauksessa piisaa.

    Toisinaan tuo huumori on karskia, toisinaan kenties sellaista että vain sisilialainen sen ymmärtää, usein ironiaa tihkuvaa, joskus pelkkiin sanaleikkeihin perustuvaa.
    Elokuvien sisilialainen todellisuus on äärettömän monimutkainen verkosto, missä perheiden, sukujen, järjestöjen, järjestäytyneen rikollisuuden, poliittisten puolueiden, keskenään kilpailevien viranomaisorganisaatioiden ja ties minkälaisten ”heimosysteemien” labyrinteissä itsenäinen ja oman moraalikoodinsa säilyttävä Montalbano pyrkii toimimaan oikeudenmukaisesti mutta myös inhimillisesti.
    Camilleri oli melkein 70 vuotias julkaistessaan ensimmäisen Montalbano-romaanin Veden muoto. Hänellä oli elokuvamiehen, käsikirjoittajan, tv-tuottajan ja teatterimiehen värikäs tausta. Hän kirjoitti runsaassa 20 vuodessa melkein 30 Montalbano-romaania.
    Johtuiko Camillerin omasta iästä vai mistä, mutta Montalbano-jutuissa esiintyy tavan takaa iäkkäitä sivuhenkilöitä, jotka yhteisön sisältä tarkkailevat elämää ja viisaudellaan johdattavat komisario Montalbanon oikeille jäljille tämän selvittäessä monimutkaisia ihmissuhteita ja niihin liittyviä ristiriitoja. Camillerin romaaneissa ja niistä tehdyissä elokuvissa vanhuutta ei väistetä eikä iäkkäitä ihmisiä syrjitä heidän ikänsä vuoksi.
    Tuota on Suomessa vaikea tajuta.


Mitä meidän pitäisi muistaa? Ymmärtää? 

    Mistäpä minä sen tietäisin!
    Leena Virtanen oli täysin hakoteillä väittäessään että Montalbano-sarjan merkitys perustuu muuttumattomuuteen, mutta kaikkihan me lopulta olemme väärässä, sillä tikapuut eivät ylety taivaaseen, vaikka sitä kuinka toivoisi.
    Se täytyy tiedostaa, että kun moraalikritiikki (katolinen, marxilainen, feministinen, etninen, panteistinen jne.) muuttuu moralismiksi, siitä tulee ikään kuin moraalitonta, koska elämän kirjo puristetaan kaksiulotteiseksi näkemykseksi hyvästä ja pahasta. On moraalitonta kieltää ihmisiltä elämän eläminen.
    Mutta mitä konkreettista me kohta muistamme Andrea Camillerista ja poliisimies Salvo Montalbanosta?
    Kirjat ehkä säilyvät. Suomennoksia on tosin alle kymmenen. Camillerin kehuttu italialais-sisilialainen proosa jää tavoittamatta.
    Mutta eihän elokuvistakaan enää julkaista DVD-boxeja. Minulla oleva, vuonna 2010 julkaistu 18 elokuvan kokoelma on vain puolet Montalbano-sarjasta. Joku suoratoistopalvelu näyttää joitakin jaksoja jonkin aikaa ja sitten kaikki katoaa kuin meren kuohuihin putoava joki josta ei jää jälkeä. Et voi itse pelastaa elokuvia hyllyysi eikä niitä sinun puolestasi pelasta kukaan muukaan.
    Tekniikka on hieno juttu. Joskus se kuitenkin tuhoaa omat saavutuksensa.
    Jos tai kun tekniikka edesauttaa menneisyyden unohtamista, mitä tapahtuu ihmisen itseymmärykselle? Hetkeen pitäisi tietysti tarttua, mutta onko sitä olemassa ilman äskeistä?
    Ironisesti carpe diem tuhoaa oman mahdollisuutensa.



Komisario Montalbano: Viimeinen näytös. RAI, 2021.
Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä.



8 kommenttia:

  1. En ole lukenut tuota Greenen kirjaa joten en tiedä laajempaa kontekstia josta puhuu (varmaan pitäisi lukea).
    Mutta moraalikritiikistä tulee mieleen, että ehkä siihen taipuvaiset (ainakin sen onnistuneemmissa muodoissa) lähtevät liikkeelle ajatuksesta, että teoksella ja tekijällä on jonkinlaisia moraalisia sisältöjä ja kantoja (ja jopa että tekijän ja teoksen moraaliset positiot eivät ehkä ole identtiset) ja että näillä on sen verran merkitystä että niihin kannattaa kiinnittää huomiota.

    Epäonnistuminen taas tulee kun olettaa, että näin ei ole, että teoksella ei ole mitään moraalista kantaa ja sisältöä, joten minä projisoin omani siihen. Tämä perustuu ajatukseen, että moraalisuus olisi joko-tai-asetelma, että on olemassa vain yhdenlainen moraalinen kanta (jota sattuvasti juuri minä edustan) ja kaikki tästä poikkeava tai tämän huomiotta jättävä on ei-moraalista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Greene miettii tuossa esseessä jotenkin sitä miten kriitikko samaistaa/tai ei samaista kirjan päähenkilön kirjailijaan; ja huomaa että katoliset ja marxilaiset kriitikot osaavat parhaiten asettaa nuo poolit oikeaan suhteeseen. Greene jatkaa että hän voisi nimenomaan katolisena kirjoittaa uskottavasti uskosta luopumisesta ja nimenomaan kommunistina kommunistiluopiosta. Siis uskottavammin kuin ei-katolinen tai ei-kommunisti.

      Mutta niin kuin sanot, tässä voi olla sekin ajatus, että katolinen kriitikko tai marxilainen kriitikko ehkä parhaimmillaan kiinnittää huomionsa kerrottuun "asiaan" ja sen moraaliin eikä projisoi käsittelemäänsä romaaniin omaa psykologista tunnettaan. Kuulostaa tietysti kummalliselta jos väitän, että katolinen pystyy suhtautumaan asiaan objektiivisemmin kuin ateisti, mutta jotain sellaista Greene tarkoittanee.

      Ongelmaha syntyy sitten siitä, että kriitikko on militantisti mitä on eikä hyväksy lainkaan erilaista maailmankäsitystä kuin mitä hänellä itsellään on - olipa kysymys uskonnosta, ateismista, yhteiskuntapolitiikasta jne jne.

      Itse olen joskus ajatellut, että Greene tarkoittaa sitä, että esim. marxilainen kriitikko keskittyy kritiikissään pääosin arvioimaan miltä maailma näyttää romaanissa eikä sitä miltä kirjailija näyttää maailmassa. Tällöin hän pystyy olemaan asiallisempi (objektiivisempi?) kuin psykologisoimalla kirjailijan suhteen maailmaan ja kriitikon suhteen kirjailijaan.

      No, tulee mieleen Eric Rohmerin filmi Yöni Maudin luona. Siinähän katolinen insinööri ja marxilainen yhteiskuntatietelijä pohtivat jumalaa ja yhteiskuntaa. Katolinen muistuttaa Pascalin ajatuksesta, että kannattaa (vai kannattaako) uskoa jumalaan koska voiton mahdollisuus on valtava vaikka todennäköisyys sille on pieni. Marxilainen taas sanoo, että kannattaa uskoa edistykseen, siihen että yhteiskunnalla on jokin merkitys, vaikka todenäköisyys merkitykseen ja edistykseen onkin pieni, mutta saavutettava voitto sitten valtavan suuri (=jos edistystä on olemassa).

      Vielä, heitin tuolla pakinassa ajatuksen, että onko lopultakaan olemassa muuta kuin "moraalikritiikkiä". Toisin sanoen kenen ajatuksia kriitikko esittää, kun on puhuvinaan omista tunteistaan ja arvoistaan?

      Poista
    2. Tuli nyt mieleen yhden tutun kommentointi joskus aikoinaan, totesi että mm. uskonnot ja marxilaisuus ovat dogmaattisia, ja suosii paljon enemmän epädogmaattisia aatteita (jollaiseksi esitettiin vaikkapa feminismi).

      Mutta tuosta ajatuksesta tulee mieleen, että kuitenkin kaikkiin maailmankatsomuksiin yms sisältyy osia jotka eivät ole ihan vaan suoran loogisesti johdettavissa konkreettisista ja mitattavista tosiseikoista, arvovalintoja, uskomuksia ja metafysiikkaa.
      Ja dogmaattisuus tarkoittaa, että on tietoinen noista arvovalinnoistaan, ne ovat edes jollain tasolla tunnettuja ja määriteltyjä (niitä kuuluisia dogmeja), ja toivon mukaan kykenee myös reflektoimaan niitä.
      Ja kun on tietoinen niistä, on olemassa myös parempi valmius käsittää ajattelumalleja, jotka eivät perustu niihin omiin dogmeihin, juuri siksi että ne tiedetään dogmeiksi, uskonkappaleiksi (eivät kaikki tietysti käytä tuota valmiutta, mutta...)

      Tuolla perusteella varmaan Greenekin kykenee käsittämään uskottavasti myös katolisen tai kommunistisen luopion, paremmin kuin sellainen henkilö joka ei ole reflektoinut omia dogmejaan kykenisi ymmärtämään sellaista joka ei niitä dogmeja jaa...

      Poista
    3. Ovatko esim. Raamatun kymmenen käskyä dogmeja? Itsestään selviä ja ehdottomia niin ettei niitä tarvitse erikseen todistaa? Tai haastava kysymys: voisiko olla olemassa toimiva yhteiskunta, jossa jokainen kymmenestä käskystä on kumottu eikä käskyjä millään tavalla tarvitse noudattaa?

      Onko dogmi tässä mielessä moraalin synonyymi? Sillä ei kai moraalia tai toisin sanoen arvovalintojakaan voi todistaa oikeaksi eikä vääräksi (kun tietyt perussäännöt hyväksytään ehdottomiksi)?

      Jos mietin Marxin kirjoituksia, niin itse olen viehättynyt niistä kohdista, joissa Marx unelmoi vapaasta ihmisestä, yksilön valinnoista. Kuitenkin Marxin dogmaattinen toteutus tapahtui Neuvostoliitossa, jossa oli runsaasti Marxilta johdettuja (mutta ei välttämättä siellä olleita) dogmeja joita ei tarvinnut todistaa, koska ne olivat itsestään selviä "totuuksia".

      Muuan pätevä elämäkerta Marxista toteaa lennokkaasti, että Marxin Pääoma on taideteos, swiftimäinen satiiri eikä juuri lainkaan taloustutkimus tai edes talousfilosofiaa. Joten: voiko taideteos olla dogmi?

      Sekin tulee mieleen, että uskonto ja marxilaisuus muistuttavat utopiaa, koska utopia hahmottelee aina vain yhden todellisuuden, vaihtoehdottoman, sillä ei se muuten olisi utopia. Kuitenkin käytännössä (kai?) sekä Raamattua että Pääomaa luetaan valikoiden, tulkiten, pragmaattisesti soveltaen paitsi... Ja paitsi tarkoittaa että alkuperäiset ajatukset on kovetettu dogmeiksi, joista ei saa poiketa eikä niitä tulkita.

      Kyllähän esim. päälle kaatuvassa ilmastokeskustelussa (feminismistä puhumattakaan) on kosolti dogmeja jotka pitää ottaa annettuna. Se että ilmaston lämpeneminen on fakta, ei tarkoita etteikö lämpenemistä voisi ehkäistä monelle eri tavalla, riippuen arvovalinnoista (ääripäässä koskematon luonto vs inhimillinen hyvinvointivaltio). Tällöin moraali tulee myös tähän keskusteluun ja monet asiaan dogmaattisesti suhtautuvat eivät halua että se tulee -paitsi siinä mielessä että heidän mielestään ihminen on "moraaliton" hyväksikäytteässään luontoa.

      Nyt olen varmaankin kirjoittanut itseni ajatuksien umpikujaan, hemmetti!

      Poista
    4. Kymmenen käskyä itsessään eivät ole dogmeja (koska ovat käskyjä, eivät väittämiä): kristillisessä ajattelussa keskeinen dogmi on, että on olemassa transsendentti absoluuttinen hyvä josta muu olemassaolo on riippuvainen, ja se ilmaisee ja on ilmaissut itseään lukuisin eri tavoin (eri sanoin tuon ilmaisevat kristilliset uskontunnustukset). Tuosta sitten lähtee lukuisia jatkokehitelmiä. Ja kymmenen käskyä ovat osa sitä ilmaisua, joskaan kun eivät ole ainoita, niitäkin pitää käsitellä osana kokonaisuutta...

      Tulkinta tulee tosiaan nopeasti välttämättömäksi, ja sen suhteen olen itse suuntautunut kasvavassa määrin kohti tomistista hyve-etiikkaa. Ja luulen että samoin teki Greene, jonka henkilöitä voi hyvinkin tarkastella suhteessa hyveisiin, paheisiin ja habituksiin näiden välillä, siinä missä kategoristen imperatiivien noudattamisessa nämä tapaavat järjestään epäonnistua. Ja kun kristillisyydessä se absoluuttinen hyvä on transsendentti, niin kyseessä on tosiaan utopia mutta se on aina suunta jota pitää etsiä ja jota kohti mennä, ei tila jossa voi vaan köllötellä...

      Poista
    5. Käytin ehkä väärää sanaa (dogmi), mutta tekee mieli kuitenkin kysyä, että onko moraali (laajasti ja suppeasti, ideaalina ja käytännön ohjailijana) peräisin esimerkiksi tuosta kristillisen absoluuttisen hyvän ajatuksesta?

      Mutta koska kaikki yhteisöt maailmassa eivät ole kristillisiä, mutta kaikissa kuitenkin on jokin moraalikoodi, jota yhteisön jäsenet noudattavat, niin onko moraali ikään kuin jälkikäteinen "selitys" ja "ohje" joillekin määräyksille ja hyveille, joita käytänössä on noudatettava, jotta yhteisö menestyy? Ts. ensin tulee toiminta ja vasta sitten sen perustelu?

      Äkkipäätä tuosta tomismista tulee mieleen, että erottamalla luonnollinen ja yliluonnollinen, jotta kaikki ei olisi "jumalaista", niin onko siinä jokin ristiriitainen merkitys, jolla yliluonnollinen loppujen lopuksi kielletään, jotta jumalan olemassaolon voi perustella? (Hetken intuitio, ei loppuun asti ajattelemani.)

      Minulla on nuoruuden ajoilta hyllyssä oppikirja Marxismin-Leninismin perusteet (Petroskoi, 1960).

      Sen aloittaa paljon puhuva lainaus. Lenin: "Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea."

      "Oikeaa" ei voi kiistää koska se on oikea!

      Poista
    6. Tuomas seuraa Aristoteleen ajatusta että ihminen pyrkii itsestään kohti hyvää ja hyvän ideaa (silloinkin kun ymmärrys siitä mikä on lopulta hyvää on rajallinen, ja silloinkin kun tietoinen järki sanoo että asia A on hyvä, mutta tekee silti enemmän mieli tehdä asia ei-A), joten ihmisessä on luontainen taipumus "luonnolliseen lakiin", jonkinlaiseen itsestäänsyntyvään moraalikoodiin joka on poliittisista järjestelmistä, uskonnoista yms. riippumaton (tällaisen olemassaolon myös toki jotkut kiistävät...)

      Ja tomismi ei varsinaisesti erottele luonnollista ja yliluonnollista, vaan päinvastoin katsoo että kaikki luonnollinen on yliluonnollisen läpäisemää (ajatusmallina voi ehkä käyttää eri ulottuvuuksia, huomiona tuoreempaan postaukseesi...)
      Aistein havaittava maailma on myös yksi tapa jolla se absoluuttinen hyvä josta kaikki muu olemassaoleva on riippuvainen ilmaisee itseään, ja järjellä on huomattavat mahdollisuudet edetä sen ymmärtämisessä. Mutta erottelu tulee juuri ymmärtämisessä, jossain kohtaa menee järjen rajat joiden ylittäminen on riippuvainen oletuksista, dogmeista ja myös ilmoituksesta.

      Ja noita dogmejahan tosiaan löytyy itse kullakin ja niistä ja järjen rajoista on hyvä olla tietoinen...alkaen vaikkapa Descartesin haastamasta ajatuksesta "mielen ulkopuolinen todellisuus on olemassa ja aistit voivat tuottaa siitä luotettavaa tietoa".
      Tai vaikkapa "elämä on parempi kuin kuolema".
      "Yhtäläinen, jakamaton ja luovuttamaton ihmisoikeus" on myös hankala. Ideanahan se perustuu juutalais-kristilliseen luojajumalaan joka loi ihmisen omaksi kuvakseen; jos tuo idea poistetaan, niin se perustuu...niin, en tiedä mihin. Sen tiedän että vaikka kuinka pitkään seuloisin, en löytäisi ihmisruumiista yhtä ainutta ihmisarvomolekyylia, vaikka sen pitoisuus joka yksilössä pitäisi olla sama mutta nollasta eroava...

      Siteeraamasi Lenin sen sijaan harrastaa selvästi enemmän retoriikkaa kuin epistemologiaa; valmius hyveeseen ei ole vielä hyve :)

      Poista
    7. Kenties Platonia kovastikin väärinymmärtäen, niin eikö Platonin ideassa ole olemassa "totuus" jne siitä riippumatta mitä ihminen ajattelee ja käsittää ja jopa tekee? Ehkä jumalat sen tietävät. (Jumalien totuudesta sitten voidaan väärintulkita kaipuu totalitaariseen utopiaan.)

      Monet matemaatikot ainakin tuntuvat Platonia myös noin ymmärtäen (esim. Penrose); matemaattiset totuudet ovat jo olemassa vaikkei niitä kukaan ei olisikaan vielä löytänyt.

      Voisiko kaiken yliluonnollisen sitten pyyhkäistä pois kaikkialta ja kaikesta? Jäljelle jäisi evoluutio, fotosynteesi ja maailman laajentuminen eikä millään noista olisi syvempää tarkoitusta, pelkästään ajassa esiintyvä prosessi.

      Mutta kun tuohon "elämänprossessiin" otetaan mukaan ihmisen järki, saadaan väistämättä mukaan yliluonnollinen, koska järki ei selitä kaikkea. Mutta onko järjen tuonpuoleisenkin joku "ajatellut"?

      Ja vielä vaikeammaksi menee, kun ottaa mukaan tuon kuvaamasi etsimisen jossa haetaan ihmisarvomolekyyliä tai hyvän molekyyliä. Ja sitäkin sotkuisemmaksi jos ottaa miettittäväksi sen Battaillen ajatuksen ettemme pysty sanomaan mitään itsestämme (sisäisestä minästämme) koska kaikki sanat ja ajatukset ja vertauskuvat tulevat ulkopuoleltamme, ulkopuolisesta todellisuudesta. Ihmisarvomolekyylille ei tuossa sitten ole sanoja...

      Olen joskus itse ajatellut, että kun ryhtyy purkamaan moraalia, hyvyyttä, pahuutta, onnea ja ties mitä omasta mielestään ja ruuumistaan ja poistaa mielen kerroksia yhä syvemälle, löytää ehkä kaiken ytimen, joka on täysin tyhjä. Tuollainen tietysti pelottaa, joten ei kannata mennä liian pitkälle itsensä miettimisessä.

      Poista