[pari
sanaa moraalikritiikistä]
 |
Komisario Montalbanoa esittävä Luca Zingaretti (s. 1961) sarjan kolmannessa elokuvassa Veden muoto vuonna 2000. Kuvakaappaus DVD-tallenteelta - RAI, Atlantic Film. |
-
-
Sarjan
viehätys on ollut juuri muuttumattomuudessa… Myös
naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka suhde
Livian kanssa onkin varsin moderni.
-
Leena Virtanen: Komisario Montalbano jättää hyvästit, viimeinen
rikostapaus on ovela ja kimurantti. Helsingin Sanomat. 10.12.2021.
Olen
usein huomannut, että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat
tarkkanäköisempiä kuin muut ja heidän arvostelunsa on vähemmän
subjektiivista.
-
Graham Greene: Pakoteitä. 1980. Suom.
Aira Buffa, Tammi, 1982.
Minulla
oli kylässä ystävä, maalaistalon poika, nuorempi kuin minä. Itse
olin noin kymmenvuotias. Eräänä päivänä näin miten ystäväni
oli asettanut kaivon reunalle vadin, kupin, teekannun ja neliön
muotoisen peltipurkin ja kaatanut ne kaikki täpötäyteen vettä.
Hän katseli niitä keskittyneenä.
”Mitä
sinä teet?” kysyin. Poika vastasi minulle vastakysymyksellä:
”Minkä
muotoista vesi on?”
”Mutta
eihän vesi ole minkään muotoista!” sanoin minä. ”Vesi ottaa
sen muodon, mikä sille annetaan.”
-
Andrea
Camilleri: Veden muoto. 1994. Suom. Helinä Kangas, WSOY, 2003.
Aaa
bee cee, kissa
kävelee, tikapuita pitkin, taivaaseen.
No,
entä sitten? Kuinka kauas kissa pääsee? Jos maailmankaikkeus
laajenee, saavuttaako kissa koskaan taivasta?
Entä
taiteen kritiikki? Pääseekö se koskaan perille? Jos ei pääse, se
ei yllätä, sillä eihän taidekaan tavoita tikapuiden viimeistä
puolaa. Elämää ei voi kaataa vesilasiin ja siemailla lasia
tyhjäksi hyvällä omallatunnolla.
Liittyvätkö
nämä huomiot - kissa, tikapuut, taide ja kriitiikki - jotenkin
Ylellä juuri esitettyyn Komisario Montalbano -sarjan viimeiseen tv-juttuun
Viimeinen näytös (Il
metodo Catalanotti, 2021)? Eivät lainkaan paitsi monessa
suhteessa.
Ryhdyin
nimittäin miettimään moraalikritiikon moraalittomuutta.
Mietittyäni kolme minuuttia, päädyin siihen ajatukseen, että
Graham Greene taisi olla aika lailla väärässä olettaessaan, että
moraalikritiikki (esimerkiksi katolinen tai marxilainen) on
lähtökohtaisesti objektiivisempaa kuin joku muunlainen kritiikki.
Jos
muunlaista sitten onkaan.
Pakinan alussa lainaamani Leena Virtasen ”arvostelu” viimeisestä Montalbanosta
ärsytti veltolla epä-älyllisyydellä. Siitä huolimatta, että 37
osaisen elokuvasarjan
viimeinen filmi, Viimeinen näytös, ei ollut laatusarjan parhaimmasta
päästä vaan kenties sieltä toisesta.
Kun
arvostelija ottaa umpifeministisen taisteluasennon, tuloksena on
yksipuolista, puolisokeaa ja ymmärtämätöntä
kritiikkiä. Voiko sitä kutsua edes subjektiiviseksi? Kritiikistä puhumattakaan.
Sanotaan
että pitäisi nähdä metsä puilta.
Virtanen
ei näe eikä ehkä halua edes yrittää.
Mitä
tarkoittaa, että naiskuva on jämähtänyt menneille
vuosikymmenille, vaikka
Montalbanon vuosikymmeniä kestänyt suhde Liviaan onkin ”moderni”? Olisiko Montalbanon pitänyt
Virtasen
mielestä mennä sukupuolenvaihtoleikkaukseen
tai olemuksestaan heränneenä ilmoittautua
kolmannen sukupuolen kaadereihin ollakseen kotoisin 2020-luvulta?
Virtanen
väittää, että sisilialaisen Andrea Camillerin (1925-2019)
romaaneihin ja tarinoihin perustuva Montalbano-sarjan viehätys
perustuu muuttumattomuuteen, kaiken toistumiseen. Huh, voiko
kriitikko olla enempää väärässä? Onko hän katsonut
sarjan 37 elokuvaa? Jos on, muistaako hän niistä mitään? Jos
muistaa, hänellä on äärimmäisen valikoiva muisti.
Mutta,
en halua olla ankara. Valikoiva muistamattomuus on 2020-luvun kulttuuritrendi.
Muistamattomien sumeaan
joukkoon livahtaa kätevästi.
En
ryhdy mestaroimaan sen enempää kirjojen kuin tv-elokuvien
Montalbano-maailmaa.
Katsoin
kuitenkin DVD-tallenteelta pari ensimmäistä Montalbanoa. Eväsvaras
(Il ladro di merendino)
aloitti sarjan vuonna 1999 ja kolmas filmi Veden muoto (La
forma dell’acqua)
valmistui seuraavana vuonna.
Ja
alusta pitäen
Camillerin/Montalbanon sisilialainen miljöö pongahduttaa
esiin
maailman muutoksen, joka yllättää yhä uudestaan, vaikka se toistaakin ahneuden, syrjinnän, unelmien ja, pelon, rakkauden, himon ja halun kierrettä.
Ensimmäisessä filmissä Montalbano ottaa suojelukseensa tunisialaisen
pakolaispojan, jonka vanhemmat ja sukulaiset murhataan
rikollisjärjestöjen kamppailussa, johon sekaantuvat myös
Italian ja Tunisian tiedustelupalvelut.
Siirtolaisuus,
laiton maahanmuutto, prostituutio ja ihmiskauppa sekä Afrikasta että entisen
Neuvostoliiton satelliittimaista ovat toistuvasti Montalbanon
tutkimusten kohteena. Näin filmit paljastavat fiktion muodossa viimeisten vuosikymmenten uutisvirran kertoman loputtoman tragedian.
Sarjan
kolmannen tarinan keskiössä on poliittinen korruptio,
seksuaalinen
väkivalta, homoseksuaalisuus ja transvestismi; ja jälleen
Montalbanon suhde ympäröivään elämään on ymmärtävä, ei
tuomitseva. Kun elämä saa muotonsa, sitä voi katsoa ja siihen voi
osallistua, mutta sitä ei voi kaataa takaisin kaivoon eikä
vesilasiin. Sillä on muotonsa eikä se koskaan ole samanlaista kuin
äsken, eilen, toissapäivänä.
Montalbano-sarjan vivahteikasta elämänhenkeä
ei pysty luonnehtimaan muutamalla sanalla - eivätkä nuo sanat, jos
niihin pystyisikin, kerta kaikkiaan puhuisi muuttumattomuudesta vaan veden pinnan ja sen virtauksien
loputtomasta vaihtelusta.
 |
Salvo Montalbano on kulinaristi. Hänellä on kantapöytä kalaravintolassa Syödessä ei saa puhua vaan keskittyä nauttimaan. Tässä Zingaretti elokuvassa Viimeinen näytös (2021), jonka hän myös ohjasi. Sarjan muut elokuvat ohjasi Alberto Sironi (1940-2019). Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.
|
 |
Montalbano ja hänen apulaisensa "Mimì" (Cesare Bocci) ja Fazio (Peppino Mazzotta). Viimeinen näytös, kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI. |
En
osaa sanoa, kuinka paljon Camillerin romaanien huumori on siirtynyt
tv-elokuviin. Huumoria niissä joka tapauksessa piisaa.
Toisinaan
tuo huumori on karskia, toisinaan kenties sellaista että vain
sisilialainen sen ymmärtää, usein
ironiaa tihkuvaa, joskus pelkkiin sanaleikkeihin perustuvaa.
Elokuvien sisilialainen
todellisuus on äärettömän monimutkainen verkosto, missä
perheiden, sukujen, järjestöjen, järjestäytyneen rikollisuuden,
poliittisten puolueiden, keskenään kilpailevien
viranomaisorganisaatioiden ja ties minkälaisten ”heimosysteemien”
labyrinteissä itsenäinen ja oman moraalikoodinsa säilyttävä
Montalbano pyrkii toimimaan oikeudenmukaisesti mutta myös
inhimillisesti.
Camilleri
oli melkein
70 vuotias julkaistessaan ensimmäisen Montalbano-romaanin Veden
muoto. Hänellä oli elokuvamiehen, käsikirjoittajan, tv-tuottajan
ja teatterimiehen värikäs tausta. Hän kirjoitti runsaassa 20
vuodessa melkein 30 Montalbano-romaania.
Johtuiko
Camillerin omasta iästä vai mistä, mutta Montalbano-jutuissa
esiintyy tavan takaa iäkkäitä sivuhenkilöitä, jotka yhteisön sisältä tarkkailevat elämää ja viisaudellaan johdattavat komisario
Montalbanon oikeille jäljille tämän selvittäessä monimutkaisia
ihmissuhteita ja niihin liittyviä ristiriitoja. Camillerin
romaaneissa ja niistä tehdyissä elokuvissa vanhuutta ei väistetä
eikä iäkkäitä ihmisiä syrjitä heidän ikänsä vuoksi.
Tuota
on Suomessa vaikea tajuta.
Mitä
meidän pitäisi muistaa? Ymmärtää?
Mistäpä
minä sen tietäisin!
Leena Virtanen
oli täysin hakoteillä väittäessään että Montalbano-sarjan
merkitys perustuu muuttumattomuuteen, mutta kaikkihan me lopulta
olemme väärässä, sillä tikapuut eivät ylety taivaaseen, vaikka
sitä kuinka toivoisi.
Se
täytyy tiedostaa, että kun moraalikritiikki (katolinen,
marxilainen, feministinen, etninen, panteistinen
jne.) muuttuu moralismiksi, siitä tulee ikään kuin moraalitonta,
koska elämän kirjo puristetaan kaksiulotteiseksi näkemykseksi
hyvästä ja pahasta. On moraalitonta kieltää ihmisiltä elämän
eläminen.
Mutta
mitä konkreettista
me kohta muistamme Andrea Camillerista ja poliisimies Salvo
Montalbanosta?
Kirjat
ehkä säilyvät. Suomennoksia on tosin alle kymmenen. Camillerin
kehuttu italialais-sisilialainen proosa jää tavoittamatta.
Mutta
eihän elokuvistakaan
enää julkaista DVD-boxeja. Minulla oleva, vuonna 2010 julkaistu 18 elokuvan kokoelma on vain puolet Montalbano-sarjasta. Joku
suoratoistopalvelu näyttää joitakin jaksoja
jonkin aikaa ja sitten kaikki katoaa kuin meren kuohuihin putoava
joki josta ei jää jälkeä. Et voi itse pelastaa elokuvia hyllyysi eikä niitä sinun puolestasi pelasta kukaan muukaan.
Tekniikka
on hieno juttu. Joskus se kuitenkin tuhoaa omat saavutuksensa.
Jos tai kun tekniikka edesauttaa menneisyyden unohtamista,
mitä
tapahtuu ihmisen itseymmärykselle? Hetkeen pitäisi tietysti
tarttua, mutta onko sitä olemassa ilman äskeistä?
Ironisesti
carpe diem tuhoaa oman mahdollisuutensa.
 |
Komisario Montalbano: Viimeinen näytös. RAI, 2021. Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä. |