Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.

Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?

Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?

Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.

Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 

Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?

Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?

Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.