14 km

[ohrapellon reunalla kaupungissa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Idylli moottoritien kupeessa, tässä kaupungissa.

Babylon. Ninive. Rooma. Ateena. New York.

    Helsinki?

    Suomi?

    Kaupunki?

    Lähdin viiden päivän matkalle, pakkasin laukkuni ja otin kannettavan mukaan. Ystävän koira tarvitsi kaitsijaa. Ikätoveri, melkein.

    Ajoin autolla, en lentänyt.

    Matkaan meni noin viisi minuuttia.

    Päädyin ohrapellon reunaan, Keravanjoen tuntumaan, Tuusulanväylän kohinaan: ”Naapurilähiöön”.

    Idylliä ja meteliä, entisiä aikoja ja nykyhetken pärinää. Koneet nousevat jyristen lentokentältä. Istun puutarhassa ja koira makailee suihkulähteen vieressä. Kaksi ikämiestä ”hoitamassa” toisiaan. Koira kallistaa päätään ja kuuntelee suihkulähteen solinaa. Minä siemailen espressoa ja espanjalaista brandyä. Viimeisiä kesäpäiviä?

    Andalusiassa muslimit osasivat käyttää vettä hyväkseen. Suihkulähteet patioiden keskellä toimivat tuulettimina kuumina kesäpäivinä.

    Ohrapellon reunalta on Helsingin keskustaan autolla noin 14 kilometriä. Pellot alkavat kehäykköseltä pohjoiseen. Pariisissa tämä kaikki mahtuisi ”kantakaupunkiin”. Suomessa kaupungin ja maaseudun väliin jää lähiö.

    Missä kaukio on?

Laskutavasta riippuen 70-80 prosenttia suomalaisista asuu lähiöissä. Niinpä esimerkiksi Kallio ei ole tyypillistä suomalaista kaupunkia.

    Erään tutkimuksen mukaan Helsingin Sanomat kirjoitti lähiöistä 1960-luvun taitteessa innostuneesti. Lähiöt ilmensivät modernin kaupungin lupausta. Kuusikymmentäluvun puolivälissä kirjoittelu arkipäiväistyi. Aika pian alettiin kirjoittaa ongelmalähiöistä. 1990-luvulla kirjoitteluun tuli moralisoiva paatos lähiöistä slummeina, vaikka Suomessa ei varsinaisia slummeja olekaan eikä ollut.

    Joka päivä joku yhä kirjoittaa betonilähiöistä.

    Mutta kun kävelee suomalaisessa lähiössä kesällä, betonia on vaikea löytää puiden ja pensaiden keskeltä. Taloja on harvakseen, niiden välissä on ilmaa ja kasvillisuutta enemmän kuin sielu sietää. Talot ovat yleensä matalia, niiden parvekkeilta näkyy puita ja pensaita, jossakin toinen parveke.

    Kerrostalojen reunamilla on sitten rivi- ja omakotitaloja. Jostakin syystä betonilähiöitä moittivat eivät huomaa niitä lainkaan, vaikka pieniä taloja riittää kapeiden raittien varrelle ja kylämäisten tonttien täytteeksi.

    Kun Helsingin pormestari kiivailee Helsingin puolesta maaseutua vastaan, hän ei puhu Helsingin tai Espoon tai Vantaan lähiöistä vaan pienestä kantakaupungin alueesta, jossa asuu vähän ihmisiä, toki niitä parempia. Espoossa ja Vantaalla ei kaiketi olekaan kantakaupunkia, on vain lähiöitä vihreän kasviston keskellä.

    Voiko kaupungissa asua asumatta kaupungissa?

Kyösti Salovaara, 2017.
Casares, kaupunki Andalusiassa.

Amerikkalaisen John Dos Passosin romaanista Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) luen:

    ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella…

    Punainen valomerkki. Kello soi.

    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvettä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…

    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.”

    Huh!

    Oikean kaupungin romantiikkaa vuodelta 1925. Tammen julkaisema Toini Aaltosen suomennos on vuodelta 1945. Autot ja kaupungit olivat vielä tuohon aikaan Suomessa kummajainen. Auton osille ei ollut edes suomalaisia sanoja.

    Ehkäpä vasta nyt, 2000-luvulla tajuamme omakohtaisesti mistä Dos Passos kirjoitti melkein sata vuotta sitten. Mutta jos tiiviisti betonista rakennettu kaupunkikeskusta on nykyään ”muotia”, miksi lähiöiden kivitaloja edelleen haukutaan ja kirotaan? Eikö lähiöön pitäisi rakentaa enemmän (kivi)taloja eikä vähemmän? Vasta sitten se näyttäisi kaupungilta.

Harvaan rakentaminen lienee suomalainen perinne. Kuulin kyllä radiosta, en muista kuka sanoi, että Suomessakin kylät olivat aikoinaan tiheitä keskittymiä, mutta että maanjaot hajottivat kylien rakenteen kun maata saaneet talonpojat veivät talonsa sirpaloituneiden maaplänttien tykö.

    Euroopassa kylät ja pienet kaupungit ovat yhä kompakteja kokonaisuuksia. Maaseudun ja kaupungin raja on selkeä.

    Kuvassa näkyvä Casaresin andalusialaisen pikkukaupunki sijaitsee Esteponasta luoteeseen, Rondaan menevän tien varrella. Päällisin puolin tiheä, rinteelle rakennettu kaupunki näyttää harmoniselta ja esteettisesti kauniilta.

    Mutta oliko tiheään rakentaminen sittenkin pelkästään käytännöllistä, ei niinkään esteettistä ilmettä tavoittelevaa?

    Vuorien rinteille kannatti rakentaa, koska siellä oli suojassa mereltä tulevilta rosvoilta. Niin foinikialaiset, roomalaiset kuin muslimitkin Andalusian rannikolla vetäytyivät rantaviivalta hieman kauemmaksi, merirosvoilta turvaan. Kerrotaan että Julius Ceasar kävi Casaresin liepeillä rikkikylvyissä parantelemassa maksavaivojaan. Ehkä, mutta se on varmaa, että Casaresin kaupungin rakensivat maurit joskus 1100-luvulla. Arabialaista ”kaupunkisuunnittelua” siis.

    Jos rakennat kaupunkia rinteelle, olisit tyhmä jos jättäisit talojen väliin viidenkymmenen metrin tyhjän tilan (toisin kuin voi tehdä, tyhmästi tai viisaasti, tasamaalla suomalaisessa lähiössä). Keskiajalla ei ajettu autolla supermarkettiin eikä lääkäriasemalle eikä viety pentuja futisharkkoihin. Kaiken oleellisen piti olla muutaman askeleen päässä. Niin syntyi tiheään rakennettu kaupunki, jossa ihminen vietti koko elämänsä.

    Casaresissa ihmiset varmaankin joutuivat ja oppivat sietämään toisen ihmisen läheisyyttä. Suomalaisessa lähiössä saa olla jokseenkin omassa rauhassaan. Istua pihalla ja kuunnella suihkulähteen solinaa ja ajatella suuria ajatuksia pienillä aivoillaan. Koiralla vielä pienemmät.

Mitä kauemmaksi matkustat, sitä lähempänä olet. Mitä lähemmäksi menet, sitä kauemmaksi pääset.

    Tällaisia viisauksia tulee mieleen. Vastakohtaparissa on jokin juju, mitä ei sanoilla selitä.

    No, kuuntelen Vivaldia lähiössä, venetsialaista kaupunkimusiikkia, en siinä mistä kirjoitan, ja kirjoitan mitä mieleen tulee enkä ajattele sanovani sen enempää kuin sanon, vaikka luulen tietäväni, että on kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka istuvat kahviloissa ja niitä jotka eivät istu ja että ne jotka istuvat, ovat ylivertainen ”luokka” niihin nähden, jotka eivät istu.

    Ollakseni rehellinen: luin edellisen ajatuksen espanjalaisesta kahvilasta saamastani sokeripussista.

    Sen esitti Montmartren rinteillä asunut ranskalainen Georges Courteline 1800-luvulla. Ollakseni kohtuullinen laitan pisteen tähän lähelle.

Kyösti Salovaara, 2018.
Ohrapelto Naapurilähiössä.