torstai 2. tammikuuta 2020

Roomalaisella sillalla


[yhteisen kulttuurikokemuksen hapertuminen]

Kyösti Salovaara, 2019.


Katselee roomalaisen sillan kuvaa Córdobasta: kuvassa Puente Romano heijastuu Guadalquivirin vedenpintaan niin kuin se on tehnyt 2000 vuotta.
    Pystyykö katsoja kuvittelemaan millaista oli kävellä sillalla vuonna 2010? Helppoa kuvitella?
    Entäpä vuonna 1970? Aika lailla vaikeampaa.
    Miten sillalla kuljettiin kun maurit hallitsivat vuodesta 756 lähtien andalusialaista kaupunkia satojen vuosien ajan?
    Roomalaiset rakensivat sillan päästääkseen joen yli, toiselle puolelle. Se oli pitkään eteläisen Espanjan ainoa Guadalquivirin silta tiellä Roomasta Cádiziin.
    Kun astut ensimmäisen kerran oudolle sillalle, sinua jännittää. Uskaltaako mennä? Mitä toisella puolella on? Kestääkö silta askeltesi painon? Maksaako sillan ylittäminen jotakin?
    Sitten kun silta on tuttu, et edes huomaa että ylität sen ja toisella puolella tervehdit tuttuja.


Ihminen on ymmällä. Kaikki muuttuu niin nopeasti ettei muutosta huomaa. Mediassa hoetaan että 2010-luvulla kaikki on muuttunut. Eikö mikään ole ennallaan?
    Siltoja on helpompi räjäyttää kuin rakentaa uusia juoksevien vesien ylitse.
    Sillä joka suunnitteli roomalaisen sillan Guadalquivirin ylitse, oli hyvä kauneustaju. Vai syntyikö kauneus käytännöllisyyden vaatimuksesta. Piti rakentaa silta joka kestää sateen ja auringonpaisteen, jokea pitkin tuivertavan tuulen, ihmisten ja aasien askeleet.
    Tästä voisi päätellä, että meillä on samanlainen kauneustaju kuin roomalaisilla. Ja askelten kaiku sillan kannella kuulostaa ehkä samanlaiselta, vaikkei roomalaisten eikä maurien askeleita olekaan nauhoitettu eikä niitä striimata verkossa.
    Tietyssä mielessä yhteisen kulttuurin aika on pitkä.
    Mutta vain tietyssä.


Englantilainen musiikkijournalisti Simon Reynolds kirjoitti haastavasti viime lauantaina The Guardian -lehdessä yhteisen aikakäsityksen hapertumisesta ja valtakulttuurin katoamisesta. Reynoldsin artikkelin otsikko kuului: ”Suoratoisto tappoi valtavirran: vuosikymmen joka särki populaarikulttuurin.”
    Reynolds valitti, ettei menneestä vuosikymmenestä saa tolkkua, se on sumuinen ja muodoton, ei ole huippukohtia. Tämä johtuu aika lailla yhteisen valtakulttuurin kokemuksen pirstaloitumisesta ihmisten personoidessa ajankäyttönsä netin suoratoistopalvelujen äärellä.
    Koko ajan tulee uutta katsottavaa ja kuunneltavaa, kuin vesikraanasta loputtomasti tippuvia vesipisaroita. Netflix ja vastaavat palvelut tekevät suurenmoisia elokuvia ja sarjoja, mutta heti kun ne on katsottu, odotetaan seuravaa pläjäystä ja entinen unohtuu. Jokainen katsoja kokee elokuvat omassa aikakuplassaan, joten katsotuista teoksista ei oikein voi edes keskustella, koska kaikilla on ikioma aikaikkunansa missä elää ja kokee. Sama koskee musiikin kuuntelua: striimattu musiikki jatkuu kuin sillä ei olisi alkua eikä loppua ja juuri semmoisessa purossa minkä itse ”rakennat”.
    Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut kymmeneen vuoteen, Reynolds huokailee. Se johtuu siitä että on tapahtunut niin paljon, liian paljon. Samaan aikaan yhteinen kulttuurikokemus on ikään kuin karannut ankkurista ja kuljeskelee missä sattuu. Mikroskenejä syntyy kaikkialle samalla kun suoratoisto näyttää hitaasti mutta varmasti tappavan valtavirran kulttuurin.
    On mielenkiintoista pohtia, voivatko ihmiset todella ”eristäytyä” ajastaan (ja toisistaan) personoidun (”yksityistämänsä”) kulttuurin viemänä? Kuitenkin samaan aikaan kuunneltu musiikki ja katsotut elokuvat ovat suosittuja ja yhdistävät tavallaan striimin kuluttajia toisiinsa.
    Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina musiikin kuuntelun tilastoja 2010-luvulta. On melkein järkyttävää huomata, että kymmenen vuoden suosituimmat kappaleet ovat suoratoistossa täysin eri musiikkia kuin radiossa. Aivan kuin Suomi olisi jakautunut toisistaan tietämättömiin ja toisiaan kohtaamattomiin ”heimoihin”.
    Onko modernin elämän tarkoitus vai väistämätön seuraus, että jokainen rakentaa oman ”roomalaisen siltansa”.


Kyösti Salovaara, 2019.


Mutta todellisuus on tätäkin kehitystä monimutkaisempaa ja vaikeammin ymmärrettävää.
    Vox-uutisalusta julkaisi joulun alla Constance Gradyn mielenkiintoisen artikkelin sähkökirjojen myynnin jumittumisesta (USA:ssa) noin 20 prosenttiin myydyistä kirjoista. Printtikirjoja myydään siis 80 % kaikista kirjoista.
    Kymmenen vuotta sitten ”kaikki” ennustivat, että digitaalinen kirja syrjäyttää nopeasti paperisen. Näin ei ole käynyt, ei ainakaan Yhdysvalloissa. Sähkökirjan piti romahduttaa kirjan hinta (koska sitä ei tarvitse painaa eikä kuljettaa fyysisesti paikasta toiseen), mutta toisin kävi. Kirjan painamisen ja levittämisen logistiikka ei olekaan niin kallista kuin ajateltiin.
    Gradyn artikelissa kerrotaan sekin kummallinen tosiasia, että sähkökirjoja ostaa (USA:ssa) vanhempi väki eikä älypuhelimien natiivisukupolvi. Nuoriso ostaa paperille painettuja kirjoja.
    Tähän saattaa olla kaksi syytä. Vanhemmat sukupolvet eivät viitsi vaivautua kirjakauppoihin, netistä kirjaa lataa helposti. Mutta digitaalisen kirjan etuna on myös se, että tekstin fonttikoon voi muuttaa omalle silmälle sopivaksi eikä tarvitse tihrustaa tukevien pokkareiden tihkupetiittiä.
    Sinänsä kirjojen tuotannon ja jakelun kehittyminen Yhdysvalloissa on jännittävä tarina erilaisten monopolien taistelusta hinnoitteluvallasta, yhtäällä suuret kustantamot ja toisaalla verkkopalvelun Amazon. Tasapainotilassa kirjat pysyvät kalliimpina kuin niiden arveltiin pysyvän


Vallitseeko suomalaisessa kirjallisuudessa yhä valtavirran kulttuuri?
    Tätä on vaikea arvioida. Mikä oikeastaan on ollut Suomessa 2010-luvun kirjallisuuden valtavirtaa? Dekkaritko? Jos dekkarit, niin millaiset?
Feministien romaanit? Jos feministiset, niin millaiset? Entä dystopiat? Autofiktio? Tyhjänpäiväiset tietokirjat? Hyvien elämäntapojen oppaat? Terveyskirjat?
    Entä kannattaako kulttuuriväen röyhistää rintaansa kun vuosikymmenen myydyimmät kirjat käsittelevät Kimi Räikköstä ja Vesa-Matti Loiria?
    Reynolds sanoi, että populaarikulttuurissa tapahtuu liian paljon. Ehkä tämä koskee myös kirjallisuutta. Tapahtuu niin paljon ettei tapahdu mitään.
    Nykynuoren saattaa olla mahdotonta kuvitella yhtenäiskulttuurin Suomea esimerkiksi 1970-luvulla. Oli kaksi tv-kanavaa ja musiikkia kuuli silloin tällöin kahdelta yleisradion kanavalta. Kaupallista radiota ei ollut, eikä ollut videoita eikä DVD-tallenteita.
    Siihen aikaan, näin urbaani muistitieto kertoo, kunnanvaltuustojen kokoukset päätettiin hyvissä ajoin illalla niin että valtuutetut ehtivät kotiin katsomaan Peyton Placen viikottaista jaksoa, missä mm. Ryan O’Neal ja Mia Farrow houkuttelivat suomalaisetkin kokemaan amerikkalaisen pikkukaupunkin melodraamaa.
    Ihmisen kulttuuri oli aikaisemmin gaussinkäyrän muotoinen, aivan kuin yksikyttyräinen kameli - valtavirran kultuuri kyttyrän keskellä. Nykyään ”kamelilla” on lukemattoman monta kyttyrää, ei vain kaksi.
    Mutta kamelit kävelevät johdattajansa perässä.
    Minne?


Kyösti Salovaara, 2018.


6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia, Jukka! Mukavaa alkanutta vuosikymmentä.

      Poista
  2. Mm. Täytyy sanoa että musiikissa en lopulta huomaa muutosta niin voimakkaasti, koska minusta se on sirpaloitunut jo ajat sitten. Tavallaan ilmiön aloitti Beatles ja muu 60-luvun lopun populaarimusiikki, joka ei ymmärtänyt seurata edellisten populaarimusiikkiaaltojen mallia ja kadota näkyvistä: sen nuoret kuuntelijat kasvoivat aikuisiksi, menivät töihin ja perustivat perheitä mutta jatkoivat nuorisomusiikin kuuntelua ja tyrkyttivät omaansa vielä myöhemmillekin nuorille, joskus menestyksekkäästikin.
    Ja 70-luvun teinit taas jakautuivat diinareihin, punkkareihin, diskoilijoihin, hämyihin ja mitäheittiäoli, jotka kaikki kuuntelivat omia juttujaan mutta eivät toistensa...ja eriytyminen sen kun jatkuu, mutta netti on kieltämättä helpottanut sitä entisestään kun riippuvuus radiosta ja paikallisista musiikkijournalisteista on vähentynyt, hyvin voi olla aktiivinen musiikkiharrastaja tietämättä lainkaan mikä sattuu soimaan radiossa tai mikä myy hyvin, silloinkin kun musiikki ei olisikaan vain taustavirtaa jossa edellinen unohtuu samantien kun seuraava soi.

    Mutjoo, luulen että tv-sarjoissa tilanne on kyllä radikaalimmin muuttunut ihan viime vuosina netin suoratoiston kautta (kun itse en ole aktiivisesti TV:tä katsonut pariin vuosikymmeneen muuten kuin sarjoja DVD:lta niin taas kerran asia ei ole niin hetkauttanut, tässäkin olen osa ilmiötä).

    Niin, ja kirjallisuus, en minä siitäkään oikein osaa mitään sanoa kun olen jo ollut pitempään pihalla yhtenäiskulttuurista (tai sitten jaan ylisukupolvista yhtenäiskulttuuria enemmän kuin tätä paikallista ja ajallista)

    VastaaPoista
  3. Niinpä - ainahan tässä kulkee rinnakkainen yksityinen ja yhteinen eikä kukaan ihminen voi elää pelkästään vain toista todellisuutta.

    Jos palataan vaikkapa 1950-luvulle, oman lapsuuteni aikaan, ei ollut vielä televisiota (Suomessa), joka sitten 60-luvulla yhdisti kansalaisia aivan uudella tavalla. Oli vain putkiradio, josta tuli yhdeltä kanavalta ohjelmaa, kevyttä musiikkia tuskin lainkaan. Silti esim. kuunnelmia ja hupailuja kuunneltiin perheiden kesken, usein jopa sukulaisten kesken yhdessä nauraen ja jännittäen.

    1950-luvulla pienessä kaupungissakin oli elokuvateatterit. Me pikkupojat kävimme vähintään joka toinen sunnuntai elokuvissa. Silloin näin ensimmäisen kerran John Waynen valkokankaalla (Fordin Hyökkäys erämaassa -filmissä) ja tietysti amerikkalaisen komedian suuren tähdet. Elokuvien kautta amerikkalainen kulttuuri rantautui Suomenlahden rannoille jo silloin, viimeistään. Kirjallisuudessa toki aikaisemmin.

    Kun telkkari sitten ensin yhdisti kansaa, se sittemin on alkanut sitä irrottamaan yhteisestä kokemuksesta, mutta voimallisesti vasta 2000-luvulla.

    Mutta - ajatellaanpa vaikka jalkapalloa: eihän milloinkaan aikaisemmin ihmiset eri puolella maailmaa (satoja miljoonia) ole samalla tavalla istuneet yhtä aikaa katsomassa futista, niin kuin nykyään tapahtuu. Joku espanjalainen klassikkopeli (Barcelona vs Real Madrid) kerää satojen miljoonien ihmisten yhteiskokemuksen kaksi kertaa kaudessa - jopa suomalaiset siihen tapahtumaan osallistuen. Tällaisia urheilutapahtumia ei kannata katsella omassa aikakuplassa vaan yhtä aikaa maantieteestä ja aikavyöhykkeistä riippumatta.

    Yksityisen ja yhteisen verkostot lienevät kummallisempia kuin äkkipäätä tulee mieleen, jopa nykyään.

    VastaaPoista
  4. Hyvä pointti tuo, että urheilu on säilyttänyt yhteisen, juuri nyt seurattavan kokemuksen luonteen, jopa paremmin kuin ennen kiitos levityskanavien (tai toisaalta jos urheilutapahtumia siirtyy maksullisille kanaville, niin niiden mahdollinen asema kansallisina kokemuksina kyllä kärsii).

    Tosi-TV:kin on kai buumina mennyt ohi ja taas ne tärkeimmät ohjelmat ovat (avoimesti) fiktiivisiä tv-sarjoja...

    Kirjallisuudessahan jotkut puhuvat että uhkakuva on ollut ennemminkin päinvastainen, että vaikka kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan niin yhä kutistuvampi joukko on varsinaisesti bestsellereitä ja polarisaatio niiden muutaman jotka menevät hyvin ja muiden välillä on yhä jyrkempi...

    VastaaPoista
  5. Joopa, kirjallisuuden ja kirjojen tilanteesta on vaikea sanoa mitään ehdotonta tai jopa posiitivista - paitsi että kyllähän niitä yhä paljon julkaistaan. Jos noita kustannusyhdistyksen tilastoja äkkipikaa osaa lukea, niin viime vuonna (3 ekaa neljännestä) painetun kaunon myynti on vähentynyt jotain 7-10 % mutta sähköisten lisääntynyt vaikka kuinka paljon. Äänikirjojen osuus kaiketi kasvaa valtavasti. Mitä siitä sitten pitää ajatella, on oma asia sinänsä. Itse en osaa istua paikallaan kuuntelemassa ääniromaania, mutta se kai on yksilöllistä.

    Mutta sellaiset tiedot, että yhä useammat nuoret inhoavat lukemista (varsinkin pojat) ja että on yhä enemmän suomalaisia jotka tuskin osaavat edes lukea vaativassa mielessä, ovat enemmän kuin huolestuttavia. Miten maailman osaa hahmottaa, jos ei osaa lukea? (Enkä tarkoita että romaaneja pitäisi lukea.)

    Jos sitten lukutaidottomille tehdään äänikirjoja, niin mitä se pelastaa? Ehkä kirjailijan ammatin, mutta...

    Vai onko tämä ajatteluni täysin vanhanaikaista?

    VastaaPoista