Valon pimeällä puolella

[599 999 todistajaa]

Jaakko Salovaara, 2020.
Lyhtykuja Kaisaniemen puistossa.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Onks järkee vaeltaa valofestivaalin katsojalaumassa näkemättä juuri muuta kuin laumassa vaeltavien ihmisten selkiä ja pipoja?

    Onks järkee vai ei miettiä valoa? Mistä se tulee? Mihin se menee? Miksi?

    Onko valo taidetta vai taide valoa?

    Järjen valoa kaivataan, mutta mitä saadaan?

    ”Trascendenttinen liekkiruumis”, huudahti Mika Waltari iloisella 1920-luvulla runossaan junamatkalla Pariisista Konstantinopoliin. ”Väritön viiva / yön hehkuva teräslankakimppu: Gitanas! Gitanas!”

    Tuleeko tästä iloinen 2020-luku? Vai joko ne poltettiin… sillat?

Loppiaisen tienoilla Lux Helsinki 2020 oli menestys, sanovat valofestivaalin järjestäjät.

    Viiden illan aikana 600 000 kävijää vaelsi Senaatintorilta Kaisaniemen puiston kautta Hakaniemeen. Joku päätyi oluelle Juttutupaan, toinen pizzalle jonnekin ja monet eivät mihinkään. Yhteensä tämä festivaalilauma käveli 1,5 miljoonaa kilometriä, 37 kertaa maapallon ympäri, kuvaannollisesti.

    Kun 600 000 ihmistä sullotaan kapealle kadulle, kuhmuraiselle puistokujalle ja jonkun rakennuskompleksin sisäpihalle saadaan aikaiseksi ruuhka.

    Ruuhkassa ei näe pientä, ei edes jalkojaan. Koska ruuhka oli odotettavissa, valotaideteoksien piti olla suuria, oikein wau-kokoisia. Vain suuri näkyy lauman päiden yli. Mitä enemmän väkeä, sitä vähemmän valoa. Valon pimeälle puolelle mahtuu kävelijöitä. Taide katoaa mustaan aukkoon. Valon reitti vääristyy. Valo vangitaan eikä pääse pakoon.

    Valofestivaalin lauma kulkee alamäkeä kompuroiden. 600 000 kävijää ei voi olla väärässä. Vai?

    Itse asiassa kävijöitä oli enintään 599 999, koska minä kävelin valoreitin kahtena iltana.

    Itsekäs huomio julkisuuden valokeilassa!

Jaakko Salovaara, 2020.
WAU!
Hollantilaisen Ivo Schoofsin teos
Large Fire Tornado sai ideansa
metsäpalojen luonnonilmiöstä: liekkitornadoista.
Lux Helsinki 2020.

Onks järkee vai ei?

    Ennen kuin mitään oli, ei ollut edes järkeä.

    Luomiskertomuksen mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

Ja valo tuli. Se osoittautui kelvolliseksi, joten ”Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi.”

    Luonnontieteilijät ovat melkein samaa mieltä. Alkuräjähdyksen jälkeen ”maailmankaikkeus oli täynnä valoa”, sanoo Nobelilla palkittu Steven Weinberg. ”Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui pääasiassa valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.”

    Mitä sitten oli ennen kolmea ensimmäistä minuuttia? Valoa vai pimeyttä, sitä luonnontiede ei kerro. Ehkä ongelma ratkeaa sanomalla ettei ennen alkua ollut mitään, ei mitään sellaista jonka voi ilmaista sanoilla tai matemaattisilla kaavoilla. Vasta ensimmäisten kolmen minuutin aikana syntyivät luonnonlait.

    Luonto, kaikki mikä on, näyttää järkevältä, sellaiselta minkä voi selittää järjellä. Siis mitata ja punnita, jäljentää kuviksi ja kertomuksiksi.

    Paitsi että kaiken ytimessä on jotakin järjetöntä, epäluonnollista, vaikeasti mitattavaa ja punnittavaa. ”Terveen järjen mukaan kvanttielektrodynamiikan luonnosta antama kuva on järjenvastainen”, sanoo toinen Nobelpalkittu tutkija Richard Feynman teoksessa QED – valon ja aineen ihmeellinen teoria. ”Toivon, että hyväksytte luonnon sellaisena kuin se on: järjenvastaisena. Itse pidän luonnon järjenvastaista käyttäytymistä ihastuttavana...”

Kyösti Salovaara, 2020.
Jere Suontaustan dystooppinen
Peilipöllö (Bubo Speculus).
Lux Helsinki 2020.

    Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun sen pystyy mittaamaan ja punnitsemaan, selittämään ainakin piirroksena jos ei valokuvana.

Valkoinen valo koostuu väreistä. Tässä on ironiaa melkein enemmän kuin sielu sietää ja mieli kestää.

    Mutta se että QED (kvanttielektrodynamiikka) kuvaa kaikki fysikaalisen maailman ilmiöt, lukuun ottamatta painovoimaa ja radioaktiivisuutta, on vielä ironisempaa tai ainakin kummallisempaa. Tai onko sittenkään: jos kerran kaikki alkoi valosta, niin eikö sen, valohiukkasten pidäkin löytyä kaikesta? Jopa auton moottorissa palavasta bensiinistä, vaahdosta, kuplista, suolan ja kuparin kovuudesta, teräksen jäykkyydestä – kuten Feynman sanoo. QED on myös biologian eli kemian perusteoria.

    Joten myös elämä on valoa, valohiukkasten (fotonien) liikettä paikasta toiseen.

    Arkipäivän kokemuksessa valo kulkee suoraviivaisesti. Se taittuu veteen mennessään. Valon voi hajoittaa väreihin. Rapakon pinnassa öljykalvo näyttää kauniilta. Linssi kohdistaa valon.

    Kvanttien sisäpiirissä kaikki on kummallisempaa. Valohiukkasella on monia mahdollisia reittejä. Joku niistä on todennäköisin, yleensä kai se polku, jota pitkin valo ehtii nopeimmin perille. Joskus toisen reitin valo kumoaa toisen.

    Jos arkipäivän kokemus sanoo, että ”peilistä heijastuvan valonsäteen tulokulma on yhtä suuri kuin heijastuskulma”, niin miksi kuumalla asfalttitiellä kaukana näkyvä kangastus, jossa taivas heijastuu tienpintaan, näkyy tuolta etäältä eikä silmiemme yläpuolelta? Feynman vastaa, että se johtuu fotonien nopeimmasta reitistä – tässä tapauksessa nopein reitti kulkee hyvin etäältä asfaltin pinnassa olevan lämpimän kerroksen kautta. Taivaan näkee katsomalla alaspäin, koska kuuman asfalttipinnan yläpuolella on viileämmän ilman kerrostuma. Lämpimässä ”aineessa” valo kulkee nopeammin kuin viileässä.

    Onneksi ei tarvitse ymmärtää. Riittää kun uskoo.

    Kun teet munakasta, sinun täytyy rikkoa munat, mutta ei sinun tarvitse tajuta kanan sielunelämää.

Kyösti Salovaara, 2020.
Itävaltalaisen Teresa Marin teoksessa
SunWind 
aurinkotuulet hehkuvat valon
ja pimeyden välillä.
Lux Helsinki 2020.

Kyösti Salovaara, 2018.
Islam kohtaa kristinuskon Salamancan
katolisen katedraalin julkisivussa.
Festival Luz y Vanguardias 2018.

Mitä valotaiteilija tekee? Onko hän valonveistäjä? Millä työkalulla fotonien reittejä pilkotaan ja rakennetaan uusiksi poluiksi?

    Valotaiteessa yhdistyy valokuva, elokuva ja musiikki. Usein siihen liittyy myös rakennetut pinnat, julkisivut ja tornit, parvekkeet ja kaariholvit. Toisinaan valotaide ripustetaan puun kylkeen, oksalle, veteen heijastuvaksi.

    Näin ollen valotaideteos on QED-hybridi. ”Mikä oli todistettava” - huumorintajuinen lyhenne Q.E.D sanoo latinaksi. Siis huumorintaju Feynmannin kaltaisten tiedemiesten kielenkäytössä.

    Mutta onko valotaideteoksella ”sisältöä”? Kertooko se jotakin? Vai onko valon taide käsitteellistä ja pelkästään koreaa?

    Helsingissä tuomiokirkko peitetään auringon valoja jäljittelevillä valoilla ja väreillä. Espanjassa Salamancan valofestivaalilla katedraalin seiniin ja torneihin heijastetaan arabiankielistä tekstiä – uskonnot kohtaavat, mutta juttelevatko ne toisilleen vai katsojalle?

    Kirkkojen fasadeja valaistaan koreilla väreillä ja synnytetään mielikuvia vähintään kahdenlaisesta todellisuudesta, henkisestä ja aineellisesta liitettynä aikaan, historiaan.

    Valo on valkeaa. Tiedämme että arktisessa valossa, napajäätiköillä missä on vain valkean sävyjä, ihminen saattaa pimahtaa, koska aivot eivät kestä virikkeetöntä ympäristöä. Toimiakseen hyvin aivojen pitää saada hajoitettua valoa, siis värejä.

    Mutta jos ihminen suljetaan päiväksi huoneeseen missä kaikki seinät peittyvät Mark Rothkon väripintoihin, hän saattaa pimahtaa, väreistä huolimatta. Rothkon suuret yksiväriset maalauspinnat hermostuttavat, aiheuttavat kummallisen ja epämiellyttävän tunteen.

    Ihmisen aivot ovat tottuneet värien kirjoon.

    Senaatintori on tyly paikka, kolea ja yksitotinen. Valotaideteos sopii sinne kuin tähti taivaan laelle.

    Toissakesänä hieman ennen kesäpäivän seisahdusta istuttiin illallisella Salamancan Plaza Mayorilla. Leppeässä illassa historiallinen aukio valaistiin paikallisen valofestivaalin komeilla väreillä. Ihmislauma ei vaeltanut taiteen luokse. Se tuli tykö.

    Suomi ei mahda mitään ilmastolleen. Tylyssä maisemassa valolyhdyt keinuvat rivakassa tuulessa jenkan tahdissa.

Kyösti Salovaara, 2018.
Salamancan kaupungintalo valotaiteena.
Festival Luz y Vanguardias 2018

Valon lähteitä:

Richard Feynman: QED - valon ja aineen ihmeellinen teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1991.
Raamattu. Vuoden 1992 suomennos. WSOY, 1992.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.
Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.