Hetkiä

[toistuman taikaa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maagisia hetkiä ei kirjoiteta isoilla kirjaimilla.

    Pieni saattaa olla kauniimpaa kuin suuri.

    Aamusella rantakadun chiringuitoissa pestään lattioita, sytytellään tulia joiden loimussa vartaassa kypsennettyjä sardiineja tarjotaan lounaalla, asetellaan pöytiä järjestykseen ja katetaan ne ja katsellaan hetki tyyntä merta ja äyriäisiä "troolaavia" kalastajia, jotka valmistavat tulevaa päivää.

    On tulossa samanlainen päivä kuin eilen, mutta täysin uusi.

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (muistaakseni) Marlowe katselee iltapäivällä, vähän ennen kuin työpäivä päättyy, baaritiskin takana kimaltavia pulloja tyhjässä baarissa ja ajattelee, että on päivän paras hetki, mitään ei ole vielä menetetty, kaikki on mahdollista.

    Välimerellä vähän ennen pimeää valot syttyvät rinteiden taloissa ja kujilla, se on aivan toisenlainen hetki kuin Pohjolan pitkä hämärä valoisan ja melkein pimeän välillä. Välimeren huikaisevan valon muuttuminen pimeäksi täytyy nähdä, kokea eikä sitä oikein osaa edes kuvata.

    Tällaiset hetket toistuvat, ja joka kerta ne tuntuvat uudelta vaikka hetken taika perustuu aikaisemmin koettuun, odotukseen että kohta se taas toistuu.

    Toistumisen taika luo ihmisen mieltä – ihmisen mieli hakeutuu toistumisen tykö: atavistinen elämänpyörre?

Helsingin Sanomat kertoi lontoolaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on keskimäärin 25 tuttua paikkaa missä hän toistuvasti käy, kahviloita, kuntosaleja, lenkkipolkuja, teattereita, urheilukenttiä jne.

    Kun paikkoja tulee uusia, vanhoja putoaa ”listalta” pois. Samalla kun ihminen etsii uutta, hän turvautuu vanhaan. Uuden ja tutun tasapaino säilyy. Toistumisen taika pätee myös tässä.

    ”Ihmisen tasapainottavat jatkuvasti uteliaisuuttaan ja laiskuuttaan”, sanoi tutkija. ”Me haluamme tutkia uusia paikkoja. Samalla haluamme myös hyödyntää vanhoja, jotka tunnemme.”

    Ehkäpä kaikki perustuu evoluutioon, aivojen kehittymiseen sellaiseksi kuin ne ovat.

    Esko Valtaoja muistuttaa kirjassaan Kohti ikuisuutta, että aivojen täytyy suodattaa ylipursuavan runsaasta tiedosta yksinkertainen, musta-valkoinen kuva jotta ihmisen ylipäänsä selviytyy arkipäivän tehtävistä liikaa miettimättä ja yksityiskohtiin takertumatta.

    Tästä seuraa, että tietyllä tavalla takerrumme omaan maailmankuvaamme ja etsimme sille täydennystä ja tukea ympärillä olevasta tietotulvasta. ”Mitä laajempia ja abstraktimpia kokonaisuuksia käsittelemme, sitä enemmän joudumme turvautumaan uskoon tiedon sijasta, koska sitä suurempia ovat aukot varmojen tiedonjyvien välillä”, Valtaoja sanoo. ”Ylimmällä tasolla tietoisuutemme noukkii maailman lukemattomista tosiasioista, tai sellaisiksi luulemistamme asioista, pienen otoksen, jonka varaan rakennamme uskon voimalla oman maailmankuvamme, ideologiamme ja uskontomme.”

    Ihannemaailmassa – juhlapuheiden ylevissä saleissa – ihminen etsii koko ajan aitoa totuutta. Arkipäivän maailmassa ihminen eräällä tavalla käpertyy itseensä, siihen mitä on, vaikka joskus näytteleekin muuta.

    ”Me emme päivitä ruisleipää suurempiin asioihin liittyviä uskomuksiamme jatkuvasti uusilla faktoilla, me huomaamme vain jo olemassa olevaa uskomustamme tukevat seikat ja kieltäydymme noteeraamasta sitä mahdollisesti horjuttavia tietoja.”

    Aamulla lattiat kiiltävät kostean kauniina, pieni äyriäistroolari lipuu tyyntä merenpintaa ja iltapäivällä pullot kimaltavat baaritiskin takana.

Kyösti Salovaara, 2018.

”Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?” kysyi hdcanis (Reijo Pehrman) muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissaan.

    Erinomaisen hyvin perustellussa ja punnitussa kirjoituksessa hdcanis uskalsi epäillä, että ei tule ja että kaunokirjallisuuden lukeminen ei ole mikään ihmelääke elämän ongelmiin. Kannattaa siis miettiä, onko yleisellä hokemalla kaunokirjallisuuden empatisoivasta vaikutuksesta katetta. 

    ”Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinoutuma on vahvistusharha”, hdcanis kirjoitti, ”taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.”

    Kirjoituksessa päädyttiin karuun lopputulemaan:

    ”Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.

    Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.”

    Sitä paitsi, jos lukee pahuutta henkäileviä kirjoja, eikö se vahvista ihmisen huonoja puolia? Ei kai kaunokirjallisuuden vaikutus voi olla pelkästään yksisuuntaista ja aina myönteistä, jos sillä joku vaikutus ylipäänsä on!

Kyösti Salovaara, 2017.
Viekoittelevan odotuksen vaarallisuus?
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Elämä koostuu hetkistä, jotka ovat alati uusia toistaessaan vanhaa. Olemme rituaaleja kiireestä kantapäähän.

    Entäpä jos edellä lainatut näkemykset yhdistää, rohkeneeko kysyä: Kuinka monta erilaista kirjaa oikeastaan olet lukenut?

    Onko niitä kolme vai seitsemän?

    Enkä nyt kysy oletko lukenut elämäsi aikana 300 kirjaa vai 7000.

    Moni meistä, heikkona hetkenä, ylpeilee kopeana lukemiensa kirjojen määrällä, kenties myös monipuolisuudella, mutta ovatko valitsemasi kirjat todellakin erilaisia vai pelkästään juuri sinun maailmankuvaasi sopivia ja sitä vahvistavia? Luetko "samaa" romaania elämäsi läpi?

    Kuinka monta erilaista kaunokirjallista tarinaa on ylipäänsä olemassa? Eikä nyt takerruta yksityiskohtien moninaisuuteen eikä sanojen hienon hienoihin värisävyihin.

    Englantilainen John Yorke, kokenut tv-mies, pohti Atlantic-lehdessä että kaikille uusille tarinoille löytyy edeltäjä kirjallisuuden, teatterin tai elokuvan historiasta. Aristoteleen jälkeen - mitä uutta on kirjoitettu?

    Yorken johtopäätös oli, että kaikkina aikoina tarinassa matkataan metsään mistä löytyy pimeä mutta elämän antava salaisuus.

    Cristopher Booker on puolestaan kirjoittanut lavean kirjan todistaakseen, että on olemassa vain seitsemän perustarinaa, joita kirjallisuus ja elokuva toistavat. Nämä ovat: hirviön taltuttaminen, ryysyistä rikkauteen, elämänlähteen etsiminen, matka ja paluu, uudelleensyntyminen, komedia ja tragedia.

    Jos sanot, että kirjoissahan on oleellista - tarinan sisällä - niiden esittämät arvot, niin eikö ne jo lueteltu Raamatun kymmenessä käskyssä, joita sitten toistetaan valikoiden, tilanteeseen soveltuen?

    Kuinka monta erilaista romaania oletkaan lukenut?

    Onko 25 liian karkea arvaus?

So what?

    Kiva kun hetket toistuvat, aallot lyövät rantaan, illalla valot syttyvät kukkuloiden rinteillä, paneudut kirjaan joka tuntuu niin tutulta vaikka luet sitä ensimmäistä kertaa.

    Itsekriittisenä ryhdyn miettimään kuinka monta aidosti erilaista valokuvaa olen ottanut vuosien mittaan? Olisiko niitä kolme? Vai pelkästään yksi, itsensä kaltainen?

    Yhä uudestaan yritän tavoittaa maiseman perspektiivin, vaikka se on mahdotonta, ja vaikka se ei olisi mahdonta, se on aika yhdentekevää missään älyllisessä mielessä. Perspektiivi on aivojen luoma harha, jota kuitenkin tarvitaan, jotta osaisimme suunnistaa fyysisessä ja miksei myös henkisessä miljöössä.

    No hemmetti, tuohon kannattaa takertua.

    Me luemme yhä uudestaan samanlaisia kirjoja, koska haluamme tunnistaa perspektiivimme, ettemme eksyisi ja lipeäisi polulta.

    Hetkien taika pitää meitä kasassa, kuin sähköjohto jonka varassa roikkuvat lamput syttyvät illan hämärtyessä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Andalusialainen maisema -
 perspektiivin tavoittelu.