Hetkiä

[toistuman taikaa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maagisia hetkiä ei kirjoiteta isoilla kirjaimilla.

    Pieni saattaa olla kauniimpaa kuin suuri.

    Aamusella rantakadun chiringuitoissa pestään lattioita, sytytellään tulia joiden loimussa vartaassa kypsennettyjä sardiineja tarjotaan lounaalla, asetellaan pöytiä järjestykseen ja katetaan ne ja katsellaan hetki tyyntä merta ja äyriäisiä "troolaavia" kalastajia, jotka valmistavat tulevaa päivää.

    On tulossa samanlainen päivä kuin eilen, mutta täysin uusi.

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (muistaakseni) Marlowe katselee iltapäivällä, vähän ennen kuin työpäivä päättyy, baaritiskin takana kimaltavia pulloja tyhjässä baarissa ja ajattelee, että on päivän paras hetki, mitään ei ole vielä menetetty, kaikki on mahdollista.

    Välimerellä vähän ennen pimeää valot syttyvät rinteiden taloissa ja kujilla, se on aivan toisenlainen hetki kuin Pohjolan pitkä hämärä valoisan ja melkein pimeän välillä. Välimeren huikaisevan valon muuttuminen pimeäksi täytyy nähdä, kokea eikä sitä oikein osaa edes kuvata.

    Tällaiset hetket toistuvat, ja joka kerta ne tuntuvat uudelta vaikka hetken taika perustuu aikaisemmin koettuun, odotukseen että kohta se taas toistuu.

    Toistumisen taika luo ihmisen mieltä – ihmisen mieli hakeutuu toistumisen tykö: atavistinen elämänpyörre?

Helsingin Sanomat kertoi lontoolaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on keskimäärin 25 tuttua paikkaa missä hän toistuvasti käy, kahviloita, kuntosaleja, lenkkipolkuja, teattereita, urheilukenttiä jne.

    Kun paikkoja tulee uusia, vanhoja putoaa ”listalta” pois. Samalla kun ihminen etsii uutta, hän turvautuu vanhaan. Uuden ja tutun tasapaino säilyy. Toistumisen taika pätee myös tässä.

    ”Ihmisen tasapainottavat jatkuvasti uteliaisuuttaan ja laiskuuttaan”, sanoi tutkija. ”Me haluamme tutkia uusia paikkoja. Samalla haluamme myös hyödyntää vanhoja, jotka tunnemme.”

    Ehkäpä kaikki perustuu evoluutioon, aivojen kehittymiseen sellaiseksi kuin ne ovat.

    Esko Valtaoja muistuttaa kirjassaan Kohti ikuisuutta, että aivojen täytyy suodattaa ylipursuavan runsaasta tiedosta yksinkertainen, musta-valkoinen kuva jotta ihmisen ylipäänsä selviytyy arkipäivän tehtävistä liikaa miettimättä ja yksityiskohtiin takertumatta.

    Tästä seuraa, että tietyllä tavalla takerrumme omaan maailmankuvaamme ja etsimme sille täydennystä ja tukea ympärillä olevasta tietotulvasta. ”Mitä laajempia ja abstraktimpia kokonaisuuksia käsittelemme, sitä enemmän joudumme turvautumaan uskoon tiedon sijasta, koska sitä suurempia ovat aukot varmojen tiedonjyvien välillä”, Valtaoja sanoo. ”Ylimmällä tasolla tietoisuutemme noukkii maailman lukemattomista tosiasioista, tai sellaisiksi luulemistamme asioista, pienen otoksen, jonka varaan rakennamme uskon voimalla oman maailmankuvamme, ideologiamme ja uskontomme.”

    Ihannemaailmassa – juhlapuheiden ylevissä saleissa – ihminen etsii koko ajan aitoa totuutta. Arkipäivän maailmassa ihminen eräällä tavalla käpertyy itseensä, siihen mitä on, vaikka joskus näytteleekin muuta.

    ”Me emme päivitä ruisleipää suurempiin asioihin liittyviä uskomuksiamme jatkuvasti uusilla faktoilla, me huomaamme vain jo olemassa olevaa uskomustamme tukevat seikat ja kieltäydymme noteeraamasta sitä mahdollisesti horjuttavia tietoja.”

    Aamulla lattiat kiiltävät kostean kauniina, pieni äyriäistroolari lipuu tyyntä merenpintaa ja iltapäivällä pullot kimaltavat baaritiskin takana.

Kyösti Salovaara, 2018.

”Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?” kysyi hdcanis (Reijo Pehrman) muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissaan.

    Erinomaisen hyvin perustellussa ja punnitussa kirjoituksessa hdcanis uskalsi epäillä, että ei tule ja että kaunokirjallisuuden lukeminen ei ole mikään ihmelääke elämän ongelmiin. Kannattaa siis miettiä, onko yleisellä hokemalla kaunokirjallisuuden empatisoivasta vaikutuksesta katetta. 

    ”Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinoutuma on vahvistusharha”, hdcanis kirjoitti, ”taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.”

    Kirjoituksessa päädyttiin karuun lopputulemaan:

    ”Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.

    Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.”

    Sitä paitsi, jos lukee pahuutta henkäileviä kirjoja, eikö se vahvista ihmisen huonoja puolia? Ei kai kaunokirjallisuuden vaikutus voi olla pelkästään yksisuuntaista ja aina myönteistä, jos sillä joku vaikutus ylipäänsä on!

Kyösti Salovaara, 2017.
Viekoittelevan odotuksen vaarallisuus?
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Elämä koostuu hetkistä, jotka ovat alati uusia toistaessaan vanhaa. Olemme rituaaleja kiireestä kantapäähän.

    Entäpä jos edellä lainatut näkemykset yhdistää, rohkeneeko kysyä: Kuinka monta erilaista kirjaa oikeastaan olet lukenut?

    Onko niitä kolme vai seitsemän?

    Enkä nyt kysy oletko lukenut elämäsi aikana 300 kirjaa vai 7000.

    Moni meistä, heikkona hetkenä, ylpeilee kopeana lukemiensa kirjojen määrällä, kenties myös monipuolisuudella, mutta ovatko valitsemasi kirjat todellakin erilaisia vai pelkästään juuri sinun maailmankuvaasi sopivia ja sitä vahvistavia? Luetko "samaa" romaania elämäsi läpi?

    Kuinka monta erilaista kaunokirjallista tarinaa on ylipäänsä olemassa? Eikä nyt takerruta yksityiskohtien moninaisuuteen eikä sanojen hienon hienoihin värisävyihin.

    Englantilainen John Yorke, kokenut tv-mies, pohti Atlantic-lehdessä että kaikille uusille tarinoille löytyy edeltäjä kirjallisuuden, teatterin tai elokuvan historiasta. Aristoteleen jälkeen - mitä uutta on kirjoitettu?

    Yorken johtopäätös oli, että kaikkina aikoina tarinassa matkataan metsään mistä löytyy pimeä mutta elämän antava salaisuus.

    Cristopher Booker on puolestaan kirjoittanut lavean kirjan todistaakseen, että on olemassa vain seitsemän perustarinaa, joita kirjallisuus ja elokuva toistavat. Nämä ovat: hirviön taltuttaminen, ryysyistä rikkauteen, elämänlähteen etsiminen, matka ja paluu, uudelleensyntyminen, komedia ja tragedia.

    Jos sanot, että kirjoissahan on oleellista - tarinan sisällä - niiden esittämät arvot, niin eikö ne jo lueteltu Raamatun kymmenessä käskyssä, joita sitten toistetaan valikoiden, tilanteeseen soveltuen?

    Kuinka monta erilaista romaania oletkaan lukenut?

    Onko 25 liian karkea arvaus?

So what?

    Kiva kun hetket toistuvat, aallot lyövät rantaan, illalla valot syttyvät kukkuloiden rinteillä, paneudut kirjaan joka tuntuu niin tutulta vaikka luet sitä ensimmäistä kertaa.

    Itsekriittisenä ryhdyn miettimään kuinka monta aidosti erilaista valokuvaa olen ottanut vuosien mittaan? Olisiko niitä kolme? Vai pelkästään yksi, itsensä kaltainen?

    Yhä uudestaan yritän tavoittaa maiseman perspektiivin, vaikka se on mahdotonta, ja vaikka se ei olisi mahdonta, se on aika yhdentekevää missään älyllisessä mielessä. Perspektiivi on aivojen luoma harha, jota kuitenkin tarvitaan, jotta osaisimme suunnistaa fyysisessä ja miksei myös henkisessä miljöössä.

    No hemmetti, tuohon kannattaa takertua.

    Me luemme yhä uudestaan samanlaisia kirjoja, koska haluamme tunnistaa perspektiivimme, ettemme eksyisi ja lipeäisi polulta.

    Hetkien taika pitää meitä kasassa, kuin sähköjohto jonka varassa roikkuvat lamput syttyvät illan hämärtyessä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Andalusialainen maisema -
 perspektiivin tavoittelu.

Dyynien aika

[muutoksen muuttumattomuus]

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli siirtää dyynien hiekkaa vuodessa 2-5 metriä länteen. Arvioidaan että liike pysähtyy noin viidensadan vuoden päästä.

    Ihmisen silmä ei huomaa liikettä. Tuskin valokuvastakaan pystyy erottamaan muutoksen: kumpujen kasvun ja tuhon, siirtymisen paikasta toiseen, pienien kanjonien ja uusien väylien avautumisen.

    Dyynien aika on muuttumaton muutos.

    Elämä taitaa olla samanlaista, isossa mittakaavassa, kaukaa nähtynä, mutta onneksi kukaan meistä ei ole niin kaukana tarpeeksi pitkään tätä katsomassa.

    Muutoksen muuttumattomuuden oivaltaminen saattaisi masentaa.

Jokin aika sitten kirjoitin, että viisaat ajattelijat ovat kauan sitten esittäneet kaikki merkittävät ajatukset, siis antiikin ajoista Raamatun kautta Shakespeareen.

    Mutta ilmaisivatko he myös sen mikä ihmisessä on vähemmän kunniakasta, vähemmän hyveellistä? Kuulimmeko heidän suustaan myös kaikkein pahimmat ja ilkeimmät ajatukset? Jos kuulimme, uskoivatko he kuitenkin hyvään? Että murhenäytelmässäkin on opetus oppia, sovitus sopia, uhraus joka kannattaa tehdä, koska niin ilma puhdistuu? Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuminen!

    Enkä tällä tarkoita sitä että Shakespeare, esimerkiksi, kehtasi vääristellä Rikhard III:n hahmon niin vääntyneeksi, että siitä kuvasta tuli ajan oloon valheellinen totuus.

    Päältä katsoen näyttää, että ihminen on pitkään tiennyt mitä hyveet tarkoittavat; miten hyvässä valtiossa pitää hallintoa hoitaa ja ihmisen parasta vaalia. Myös murhenäytelmän säännöt on tiedetty, mutta näkökulma on aina sovituksen ja uhrautumisen muistavaa, pyhittävää.

    Kun luin C.J. Sansomin muhkean Matthew Shardlake -dekkarin Itsevaltias, missä kirjailija taitavasti ja historiantutkijan väsymättömällä uteliaisuudella kuvaa vuoden 1541 tapahtumia Yorkissa, jonne Henrik VIII teki mahtavan kuninkaankiertueen kukistaakseen lopullisesti pohjoisen kapinan ja voittaakseen entiset vanhakirkolliset kapinalliset puolelleen (ja uskonpuhdistuksen puolelle), tajusin kuinka suuri ristiriita oli sen välillä mitä hyveistä tiedettiin ja miten raaka, ahne ja kunniaton elämä pilkkasi niitä joka päivä Yorkshiren mutaisilla teillä ja kylissä syksyllä 1541.

    Hyveiden tietämisestä ei siis suoraan seurannut hyvä elämä.

    

Sansomin kuva Henrik VIII:n julmuudesta saattaa olla kärjistetty, ikään kuin korjausliike Shakespearen vääristämään kuvaan Rikhard III:sta, mutta vallan ja poliitikan ja omaisuuksien kahmimisen hillitön ”pahuus” lienee kovaa faktaa. Englantilainen yhteiskunta kävi prosessia, josta vasta myöhemmin siilautui pahin pois ja jäljelle jäi ”demokraattisten” hyveiden hallintomalli – mitä se sitten kaikkineen tarkoittaakin.

    Vähän naiivisti todeten: hyvä ajatus muuttuu teoiksi vasta kun teknologinen ja aineellinen todellisuus antaa siihen mahdollisuuden. Pelkkä ajatteleminen ei muuta maailmaa. Tarvitaan olotila joka mahdollistaa kaikille ihmisille vapauden ajatella ja toimia ilman totalitaarista komentoa ja pelkoa siitä, että väärä sana väärässä paikassa johtaa kidutuskammioon, niin kuin väärä mielipide Henrik VIII:n aikana johti Towerin piinapenkkiin.

    Kun Henrik VIII kävi Yorkissa syksyllä 1541 armahtamassa entiset kapinalliset, kaupungin virkamiehet ja maa-aateliset, hän tajusi että heistä oli hyötyä Tudorien uudella hallinnolle, siitä riippumatta mitä he olivat tehneet muutama vuosi aikaisemmin puolustaessaan katolista regimeä. Sansomin romaanin muuan hienoimmista yksityiskohdista kuvaa kuinka Yorkin kirkoista revitään viime tipassa katolisen ajan upeutta ilmaisevat lasimaalauksetkin irti, jotta Henrikin silmään ei osuisi entisen hallinnon väärä-uskonnollinen pohjavire.

    Kyynistä tai ei, virkamiehiä ei kannata koskaan vaihtaa olivatpa he palvelleet millaista hallintoa tahansa. Tämä tajuttiin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen; Länsi-Saksan nousu perustui vanhan, natsiajan virkamiesten lojaalisuuten uudelle hallinnolle. Itä-Saksassa tähän ei niinkään uskottu joten demokratiaa piti odotella kymmeniä vuosia.

    Ironista on sekin etteivät amerikkalaiset, jotka yleensä hallitsevat historian lukemisen hienoudet, Irakissa muistaneet sen enempää Henrik VIII:n kuin Saksankaan kokemuksia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli muokkaa dyynejä eikä kukaan tiedä tarkalleen millaisessa maisemassa ylihuomenna eletään.

    Hyvistä ja pahoista ajatuksista johtuu miettimään suomalaisenkin yhteiskunnan rakennetta.

    Yhtäällä ovat suvaitsevaiset, eliitti joka uskoo että ettei maailmassa ole mitään muuta kuin antiikin ajoista kertynyt hyvyys, idea paremmasta maailmasta. Tämä idea on niin väkevä, että kaikki ihmiset, varsinkin ne jotka eivät hyvän ideaa ymmärrä, pitää pakottamalla pakottaa noudattamaan sitä.

    Toisaalla ovat ne jotka eivät suvaitse mitään, antieliitti, jonka mielestä jokainen ihminen on faktisesti paha, täynnä egoistista ilkeyttä ja ahneutta. Suvaitsemattomien mielestä kenenkään ei pidä ajatella toisin. 
    Eliitti ja antieliitti kohtelevat yksilön ajatuksenvapautta yhtä kaltoin.

    Näiden ääripäiden väliin jää ihmismassa, joka hiekkadyynien tavoin ajautuu pasaatituulen työntämänä eteenpäin itsekään tietämättä missä mäki muuttuu notkoksi ja missä avautuu väylä kahden kumpareen välistä eteenpäin.

    Henrik VIII:n piti matkustaa vihamieliseen Yorkshireen sairaan kehonsa vaivoja säästämättä saadakseen kapinahenkisten kansanjohtajien tuen puolelleen. Nykymaailmassa riittää että presidentti tai pääministeri pitää televisiossa puheen: lopusta huolehtii irrationaalinen media, virallinen ja se epävirallinen. Johtajien pilkkaaminen ei ole pelkästään sallittua vaan jopa toivottua: "mehän" heidät valtaan nostettiin!

    Nykysuomessa kukaan ei tiedä etukäteen kuka tukee ketäkin ja millä hinnalla. Mieli muuttuu hetkessä ennen kuin pasaatituuli ehtii kääntyä tai vaimentua illan koittaessa. 

    Dyynien reunalla kävellessä hiekkaa lentää silmiin.

    Viisas kääntää selän, rohkea puree hammasta ja kääntyy koilliseen.

_____________________________________________________________________

C.J. Sansom: Itsevaltias. (Sovereign, 2008.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2015, 2016.

PS. 13.2.2016
Kirjoittaja miettii asioita uudestaan vuorovetten paljastamalla hiekalla:

                                                                                                                         S.I. 2016.
Ajatusten tasapainottamista?