Henkevästi?

[sanat lauseita rakentaa]

Lueskelin Parnassoa.

     Numeroa kolme, tänä vuonna. 9,80 euroa. 64. vuosikerta. Vt. päätoimittaja Tarja Hurme. Toimittaja Karri Kokko. Kustantaja Otavamedia.

     Kertoo olevansa ”kirjallinen aikakauslehti”.

     Vihjaa olevansa korkeammalla kuin me muut.

     Vaihtaa toimittajaa syksyllä.

     Ei sano, mutta pyrkii muotoilemaan lauseet henkeviksi.

     Ei ole poliittinen julkaisu, mutta näyttää inhoavan ”normaalimaailmaa”. Ei sano inhoavansa. Inhoaa silti.

     (Varsinkin A. Stubbia – eikä se ole politiikkaa vaan aitoa inhoa!)

     Tai sitten on olevinaan sellainen, sillä toisaalta kirjoittajat vaativat, että yhteiskunta, se normaalimaailma, junttien ja mänttien valtio tukee yhteisesti, verovaroin, kerätyin ja maksetuin kulttuuria joka marisee.

     Suomessa.

     Marisee.

Se joka etsii vertauksia, löytää vertauksia.

     ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?”  Aristoteles kysyy P. Saarikosken suomisanoin.

     Aika hyvin kysytty. Paremmin ei osaa.

     Niin kuin ihmetteli v. 772 syntynyt Po Chü-i lukiessaan Laotsea. ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, mietti Po Chü-i Laotsea lukiessa (suom. Pertti Nieminen.)

     Mutta jos Laotse oli niitä jotka tietävät, miksi:

     ”Miksi hän kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

Kirjanoppineet ovat kummallista väkeä.

     Parin päivän päästä kesäpäivä seisahtaa. Illat pimenevät kohta.

     Kohta lumisateet lakkaavat kenties.

     Kohtako tätä olotilaa, välitilaa, jotakin tilaa talvien välissä sanotaan kesäksi?

     Parempi sanoa niin kauan kun sanoja piisaa.

     Minäkin asun välitilassa. Kehä ykkösen ja kolmen välisellä tasangolla. Isojen nelikaistaisten katujen välissä peltojen reunoilla.

     Onko tämä maaseudulle viskattua kaupunkia? Vai maaseudulta yli jäänyttä ja hyljättyä kylää?

     Ei parane nousta korokkeelle.

     Se huimaa, siis jos.

Ollakseen henkevä, pitäisi välttää kliseitä. Tai käyttää niitä niin ettei kukaan tajua asiaa ennen kuulleensa.

     Sanoista pitäisi muotoilla lauseita joissa on ajatus, melkein uusi, melkein oma, melkein siis: Ajatus!

     Ei mitään tällaista:

     ”Onko kyse ekokatastrofin allegoriasta? Vaikka tietoa on, akateemiset arvovaltataistelut, päättäjien egoilu, suurvaltain pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät järjenkäytön.”

     Sanoi Jani Saxell Parnassossa (numero 3, 2014, 9,80 e).

     Haastatteli Jarkko Tonttia (joka vapaaehtoisesti köyhtyy Kruunuhaassa), kliseitä pöytä täynnä, nauhuri tukkiintumassa itseuhoon.

     Hoh-hoijaa!

     Eikö nämä kliseet jo kuultu sata kertaa? Tuhat, miljoona ja mitä sitten tuleekaan. Tämmöisiäkö kirjailijoita meidän tulisi lukea?

Ollakseen henkevä ei saa olla ihan tosissaan.

     Pitää muistaa nauraa, ainakin itselleen.

     Janne Saarikivi ei muistanut, osannut, viitsinyt.

     Kerätessään kaikki viihdekirjallisuuden ja markkinatalouden ja normaalimaailman kriittiset lausunnot yhteen pakinaan huomaamatta, että ne oli kerätty jo sataan kertaan, jo 60-luvulla ja sittemmin miljoona kertaa.

     Keräsi siis Parnassoon, numeroon 3 vuonna 2014. 9,80 euroa.

     Ai että ihanko Antti Hyryä eikä Dan Brownia pitäisi lukea löytääkseen kielestä merkityksiä?

     Hoh-hoijaa!

     Jos tietäisin, että Saarikivi harrasti itseironiaa, hymyilisin ironialle.

     Pelkään ettei.

Ollakseen henkevä, kannattaa sanoutua irti tavanomaisista ajatuksista.

     Niin kuin Tero Tähtinen väittäessään ettei esseessä tarvitse olla lainkaan ajatuksia eikä filosofiaa eikä mitään todellisuuteen liittyvää, ei referenssiä reaalimaailmaan vaan pelkästään taidemonologia (monologitaidetta), josta lukijan ei pidä (eikä saa) vihastua eikä ryhtyä väittämään vastaan, koska taide-esseessä kirjoittaja operoi ajatuksilla, niin kuin proosan kirjoittaja henkilöillä, mutta ei niin että ajatuksista tulee ottaa kiinni tai että ne jotenkin liittyvät ulkoisen maailmaan taide-esseen ulkopuolella. Otettakoon näin ollen uuskriittinen asento teoksen sisällä, kirjoituksessa ennen kuin se luetaan. Muotoa ennen sisältöä. Taidemuotoa! Muotopuolta, kai.

     Tähtinen, Parnassossa numero 3 tänä vuonna, irtokappale 9,80 e, siis sanoi että essee on kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on jotakin, josta saa olla eri mieltä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska kaunokirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan synteettistä rakennelmaa, so. kaunokirjallisuutta.

     Puhdasta kuin syntymätön ajatus. Lumi Etelämantereella.  Astianpesukoneessa pesty lautanen. Viattomuus.

     Essee on retorinen kuvio, sanoi Tähtinen. Liioittelun liioittelua – sallittu kirjoittajalle, ei lukijalle. Hänen, lukijan pitää vaieta kun taide-esseen kirjoittaja kärjistää.

     Retoriikka ei kysy eikä vastaa, paitsi itselleen sanomatta sitä. Puhetta ilman ääntä. Lauseita ilman sanoja.

     Olisi ylimielistä, Tähtinen sanoi, edellyttää että esseessä levitetään tietoa jostakin. Nöyrempää on olla levittämättä mitään ja kirjoittaa tietämisen vastakohtaa, siis kirjoittaa ei-tietämisestä. Kirjoittaa ei-tietämistä ollakseni tarkka.

     Kirjoittaa ei-mitään.

     Onko se mahdollista?

     Millaiset sanat selittävät sitä mikä ei ole mitään? Millaisia lauseita syntyy sanoista, jotka eivät merkitse mitään? Miten ei-sanoista rakennetaan kyllä-lause?

     Millainen ei-mikään-maailma on?

     Voiko sen ylipäänsä ilmaista puheessa, lauseisissa sanoissa?

     Taide-esseessä?

     Esseenä?

     Hoh-hoijaa!

Ollakseni henkevä, kesän taipuessa kesään, lumien sulaessa ja heinän kasvaessa vilussa ja viimassa, tein kolme testiä (ks. edellä) päästäkseni selville kuinka henkevästi Parnasso, korokkeelle asetettu hengen virta, kuvastaa tätä hetkeä tätä elämää tätä maisemaa kulttuurissa.

     Kaikesta päätellen testini onnistui.

     Kävi ilmi ettei Parnasso numero 3 vuonna 2014, irtonumero 9,80 e, uskaltanut laskeutua korokkeelta, uskaltanut kysyä niitä kysymyksiä joita ei vielä kysytty vaan vastasi niillä kliseillä, jotka me jo kuulimme aikaisemmin sata kertaa ja noin.

     Parnasso ei läpäissyt testiä, mutta testi saattoi olla sattumanvarainen, puolueellinen, tarkoitusta hakeva.

     Ei kannata masentua.

     Sanoista syntyy lauseita yhtä kaikki.

Juhannusrunoksi ehdotan mietelmää Johann Wolgang von Goetheltä, O. Mannisen suomennoksena:

”Paras viinitarha se taivaan alla,

missä köynnös ois sidottu makkaralla.”

                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Voiko henkevyys jäätyä?
Taide-essee?
Taide?
.de?