Jälkilöylyjä

[lehdet kulttuurin puussa]

                                                               Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

Vieläkö sanomisen palo roihuaa?

Tätä pakinaa luonnostellessa hyytävä tuuli käy järven yli pohjoisesta eikä kesää ole muualla kuin ajatuksessa.

     Netti puuttuu joten pitää turvautua muistikuviin ja mielikuviin, maisemakuviin.

     Mitä enemmän ajattelee, sitä epätietoisemmaksi mieli käy. Tieto ei lisää tuskaa, paitsi siinä merkityksessä että epävarmuus on tuskallista.

     Viime viikkoisen Parnasso-pakinan jälkilöylyissä olen ajatellut kulttuuria ja yhteiskuntaa ja julkaisuja, joissa yhteiskunta näyttäytyy kulttuurilehden tai kirjallisuuden muodossa.

     Viime viikolla pakinaa – sen aihetta, kirjallisuuslehteä - kommentoitiin viisaasti monelta kantilta, niin monelta että negatiivinen Parnasso-kriitikkini alkoi tuntua liioitellulta, yksioikoiselta, myös pikkumaiselta kenties.

     Itseäni puolustaakseni ajattelen kuitenkin ettei kirjoittajan pidä ajatella kaikkia asian haaroja ja puolia. Jos ajattelee kaikkia ja ottaa huomioon kaiken, ei jää mitään kirjoitettavaa. Yksilön näkemys ei koskaan ole kaikki vaan pelkästään häviävän pieni ikkuna todellisuuteen, jota tuhansista ja tuhansista ikkunoista tarkkaillaan. Niin kuin sanoi Henry James. Tai jotakin sinne päin.

     Äsken, muutama hetki sitten kuljin ulkopuolisena "rinssieversti" Pekka Lipposen kotimaisemissa. Kulttuurin jäljet maisemassa katoavat.

Tällä viikolla tulee täsmälleen 30 vuotta Suomen dekkariseuran perustamisesta. Hieman mutkia oikaisten voidaan myös Dekkariseuran lehteä Ruumiin kulttuuria onnitella 30 vuotisesta taipaleesta.

     Tuntuu ikuisuudelta siihen juhannuksen jälkeiseen päivään kesällä 1984 kun ajelin valkoisella Citroen Visalla Orivedelle, missä Kai Ekholmin johdolla järjestettiin tiettävästi ensimmäinen kotimainen dekkariseminaari. Esitelmän pitäminen jännitti hemmetisti.

Risto Raitio (nuorena) pinnakkaisvedoksessa
Orivedellä, ensimmäinen Ruumiin kulttuurin
päätoimittaja, aina vuoteen 2005.
Nykyään lehteä päätoimittaa Keijo Kettunen.

Seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura paikallisessa ravintolassa.

     Ruumiin kulttuuri ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä käsitellään jännityskirjallisuutta laveasti. Kaikki suomalaiset dekkarit arvostellaan. Myös suurin osa käännösdekkareista. Lehden arvosteluosasto vie kohtuuttomasti sivuja, sillä nykyään ilmestyy tolkuttomasti dekkareita, toisin kuin vuonna 1984.

     Ruumiin kulttuuri -lehdellä ja Dekkariseuralla oli 30 vuotta sitten selkeä missio: nostaa jännityskirjallisuuden genre kunnialliseksi kirjallisuudeksi.

     Joskus tuntuu että missio onnistui liiankin hyvin.

     Koska olen kirjoittanut ”jotakin” melkein jokaiseen (noin) 120 ilmestyneeseen Ruumiin kulttuurin numeroon, minun kai pitäisi osata vastata kysymykseen, jos joku sellaisen inhottavasti heittäisi, että miten dekkareiden teemat ja suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovat muuttuneet ja kehittyneet tai taantuneet tänä aikana.

     Mutta en osaa vastata, en lonkalta enkä ehkä hetken ajatelttuanikaan.

     Sitä voisi tietysti toivoa, että ruotsalaiset alkaisivat kirjoittaa muutakin proosaa kuin dekkareita.

     Vielä vaikeampaa olisi ilmaista jännityskirjallisuuden ja ns. vakavan kaunokirjallisuuden teemojen suhde tänä aikana. Onko molemmille jäänyt jokin erityinen todellisuuden osa kuvattavaksi vai kauhotaanko samasta laarista yhteisiä aiheita niitä hieman eri tavalla käsitellen?

     En osaa vastata. Ehkä joku osaa.

Jos vertaa (pika-analyysillä, ulkomuistista) Parnassoa ja Ruumiin kulttuuria uskaltanee todeta, että siinä missä Parnasso on korkealle viritetty ja jossain määrin kirjallisuuteen elitistisesti suhtautuva julkaisu, joka ennen kaikkea panostaa kirjoitusten laatuun, kuvastaa Ruumiin kulttuuria parhaiten hyvinkin pragmaattinen suhtautuminen jännityskirjallisuuteen ja takana olevaan yhteiskuntatodellisuuteen.

     Jos Parnassosta on löytävinään erilaisia teorioita tehdä kritiikkiä ja tutkia kaunokirjallisuutta, Ruumiin kulttuurissa ollaan hyvin kuluttajalähtöisiä; arvostelut ovat pääosin referoivia eikä niissä intoilla teorioiden ihmemaassa. On kyllä hieman kummallista, että molemmissa lehdissä, lehtien julkaisemissa jutuissa oikea todellisuus näyttää olevan aika kaukana kirjoitetusta (vaikka se ei oikeasti olekaan).

     Parnassossa pyritään julkaisemaan laadukkaita esseitä. Joskus tuntuu, että niiden aihepiiri on kovin lyhytiskuista, juuri nyt koettua ja vain harvoin uskaltaudutaan laveaan näkemykseen sekä ajassa että yhteiskunnassa. Mutta, niin kuin Liisu viime viikolla kommentoi, ”esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja tietoa”. Tai Maarian sanoin: ”Kulttuuriväki on aina jäljessä.”

     Jos Ruumiin kulttuuria vertaa tässä suhteessa Parnassoon, se jää takamatkalle, melkein lähtökuopppiin. Ruumin kulttuurin artikkelit ovat pääosin haastatteluja, joten niissä kirjailijat kyllä saavat sanoa mielipiteensä ja kehua itseään, mutta kriittinen tarkastelu puuttuu melkein kokonaan.

     ”Inhoan kirjailijahaastatteluja”, Penjami sanoi viime viikolla Parnassoon liittyen ja olen vahvasti samaa mieltä. Ei kriittisessä kirjallisuuslehdessä kannattaisi antaa sanan yksinvaltaa kirjailijoille – hehän puhuvat jo tarpeeksi ja riittävästi kirjoissaan.

     En tiedä onko jossakin vallalla harha-ajatus, että kirjailijaa haastattelemalla tehdään kirjallisuuskritiikkiä?

     Yhteiskuntapoliittista todellisuutta ja lähimenneisyyttä käsittelevä Kanava-lehti sisältää Parnassoon ja Ruumiin kulttuuriin verrattuna valtavan määrän aikuisten miesten debattia, jossa välillä lyödään kaikkiin paikkoihin. Myös kiellettyihin. Kanava ei haastattele poliitikkoja vaan iskee heitä palleaan älykkäillä argumenteilla.

Vaikka Ruumiin kulttuurin arvosteluosasto välillä puuduttaa kuin suomalainen maantie, joka luikertelee turruttavien metsiköiden ja puskien välissä, lehden toimitusta kannattaa vilpittömästi kiittää uutteruudesta ja siitä että kerran valitusta linjasta pidetään kiinni. Jos joku haluaa tietää millaisia dekkareita Suomessa on julkaistu vuodesta 1984 lähtien, vastaus löytyy lukemalla Ruumiin kulttuuri -lehden vuosikerrat läpi. Onnea vaan siihen urakkaan!

     Parnasson arvosteluosaston kattavuudesta en osaa antaa tuomiota; dekkarit sieltä puuttuvat melkein kokonaan, mutta se ei kai ole suuri puute. Runoja ja proosaa on melkoisesti, mutta vähänkin viihteellisempi kirjallisuus puuttuu ja ulkomaisen kirjallisuutta arvioidaan aika sattumanvaraisesti.

     Samaan aikaan esimerkiksi Hesarin kulttuuriosasto on luopunut kirjallisuuden kattavasta seuraamisesta, joten Parnasson ja jopa Ruumiin kulttuurin tehtävä alkaa näyttää toivottomalta.

     Onko suurella lukijakunnalla enää mitään mahdollisuutta seurata kirjallisuutta kritiikin valossa, sen läpi, sen tulkitsemana?

Valveutunut lukija joko huokaa tai sanoo: höpö höpö!

     Vaikka suomalaiset lukevat (yhäkin) paljon kirjoja, ei kirjallisuusarvosteluja ole kai koskaan luettu paljon. Ihmisiä ei todellakaan kiinnosta pohtia mitä (syvä)rakenteita kriitikko kirjasta löytää ja miksi kriitikon mielestä joku moderni mestariteos on mestariteos, mutta joku Dan Brown tai Lee Child pelkkää roskaa ja ajan kuluttamista.

     Uskon John Careytä, joka terävästi muistuttaa siitä ettei toinen ihminen pysty koskaan arvioimaan toisen ihmisen lukukokemuksen ”syvyyttä” tai ”henkevyyttä” tai ”aitoutta” tai ”taiteellista hurmiota”. Ja koska näin on, ei eliittikritiikolla ole mitään oikeaa työkalua väittää, että hänen oma lukukokemuksena vaikkapa Joycen romaanin parissa on ”parempi” ja ”täydellisempi” tai ”oivaltavampi” kuin mattimeikäläisen kokemus tämän lukiessa Dan Brownia tai Lee Childia.

     Se että eliittikriitikko ponnistelee lukemansa suhteen kenties enemmän kuin mattimeikäläinen Dan Brownin suhteen, on toki kunnioitettavaa ja papukaijamerkin arvoinen suoritus.

     Se missä Parnassonkin kriitikko voisi loistaa, olisi tietämys yhteiskuntatodellisuudesta ja luetun romaanin suhteesta siihen, koska tämä kaiketi palautuu ”objektiiviseen” tai melkein objektiiviseen tietoon, mutta juuri tällä alueella nykyinen kirjallisuuskriitiikki pettää pahiten – ja siihenhän oma heiveröinen kritiikin kritiikkini kohdistuu.

     Minusta tuntuu – siis tuntuu, en tiedä – että nykyään lähes kaikki kirjallisuuskritiikki on eräänlaista uuskriitiikin alalajia, joka pelkää suhtautua kirjallisuuteen osana todellisuutta, osana ympäröivän yhteiskuntaelämän moraalista ja filosofista kokemusta.

     Niinpä sitten kun ”uuden kritiikin” edustaja sanoo jotakin yhteiskunnasta se on tuollaista että ”poliitikot ovat pässinpäitä” ja että ”viihde on viihteellisempää kuin vakava kaunokirjallisuus” ja että ”ilmaston lämpeneminen on hurja juttu” ja että ”se pitää ottaa vakavasti” jne.

Mutta ei pidä unohtaa sosiaalista mediaa, joku muistuttaa.

     Ei pidäkään. Mutta aika usein sielläkin (täälläkin) kirja-arvostelut ovat tuossa moraalis-filosofisessa katsannossa varsin arkoja. Se lienee harkittua ja ymmärrän valinnan hyvin, sillä onhan nettimaailma toisaalla ala-arvoista kiihkoilua täynnään, joten miksi kiihkoilu pitäisi tuoda kirjoja käsitteleviin blogeihin? Ei miksikään, on myönnettävä.

     Jos Parnassosa kriitikot kirjoittavat kaltaisilleen, oleville ja tuleville kirjailijoille ja kenties kirjallisuuden tutkijoille, niin sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti tunnutaan kirjoitettavan lukijoille.

     Se on parempi asia kuin hyvä.

     Viime viikolla Jokke sanoi täällä, että hän ei lue Parnassoa, mutta että ehkä pitäisi.

     En tiedä pitäisikö. Mutta jos lukee, ei siitä sielulleen vammaa saa.

     Omassa kirjallisuusblogissaan Jokke on todistanut kuitenkin, että sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus käsitellä kirjallisuutta erittäin laajasti, sekä tämän ajan että menneiden aikojen kirjallisuutta. Parnasson ja Ruumiin kulttuurin kaltaisten lehtien pitäisi hoitaa myös tämä puoli, vaikka kuulenkin toimittajien parahtavan: mistä siihen alueeseen sivut saadaan.

     Olen itse usein verrannut kirjallisuuslehtiä esimerkiksi Tekniikan Maailman kaltaiseen julkaisuun, joka suorastaan henkii ”objektiivista” journalismia. Tiedän että tämä vertailu saa kirjallisuusihmiset, kriitikot ja kirjailijat hyppäämään selälleen kauhusta ja ylenkatseesta, mutta jos ajatellaan kuluttajaa, tavaran ostajaa ja sen käyttäjää, niin miksi rengastestin tulokset ovat suuressa määrin kiistattomia ja sitä myöten hyödyllisiä, kun taas kirja-arvostelusta mahdollinen lukija hyötyy vain minimimäärän, jos kohta joskus vähän enemmän?

     No, sanoinhan äsken itsekin ettei ole objektiivista tapaa vertailla eri ihmisten lukukokemuksia. Kesärengastestiin riittää kymmenkunta mitattavaa asiaa, kirjan mittaamiseen tarvittaisiin tuhansia asteikkoja, koska silloin ”mitataan” sekä ihmisten ajatusmaailmaa että konkreettista yhteiskuntaa ja niiden väliin jäävää filosofis-moraalista ryteikköä.

     Kesärenkaan ostajaa ei kiinnosta renkaan syvärakenne kunhan sen ominaisuudet ovat kunnossa. Pitäisikö romaanin lukijan olla kiinnostunut teoksen ”syvärakenteesta” jos romaanin lukeminen maistuu hyvältä?

Viime viikolla Liisu sanoi, että jokaisen ihmiset ajatukset ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Kun ajatus on julkistettu, naapuri voi hyväksyä tai kiistää sen, mutta siitä ei seuraa että kuulijalla tai lukijalla olisi oikeutta vaatia ajatuksen esittäjää vaikenemaan.

     Maaria puolestaan sanoi että ”mielipiteen taidetta ei voi eristää, koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta”.

     Yhdessä Liisun ja Maarian ajatukset punovat yhteen koko kulttuurin puun ja metsän idean. Siihen metsään ei kaivata puutarhuria eikä monitoimikonetta.

     Pitää sanoa, pitää kuunnella, pitää kertoa oma mielipiteensä, saa olla eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa ryhtyä kieltämään toista mieltä olevilta sanomisen oikeutta.

     Liberaali suvaitsevuus on helppo asento otettavaksi.

     Mutta säilyykö asento?

     Näin on helppoa vaatia ja esittää, mutta joskus huomaan itsestäni, että vastakkaisen mielipiteen hyväksyminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on huomata olevansa itse väärässä.

     (No sellaistahan ei tapahdu, mutta teoriassa niin voisi käydä).

     Kun Penjami luonnehti Parnasson positiota sanomalla, että se ei ole liian elitististä satunnaiselle lukijalle mutta on samalla pysyttäytynyt erossa kirjamarkkinoiden pintailmiöistä, päästään kenties ideaan millainen kirjallissuuslehden roolin kuuluisi olla.

     Sekä Liisu että Marjatta löysivät Parnassosta kosolti luettavaa ja ajatuksien herättäjiä, jopa aivojen käyttämistä edellyttävää.

     Ollakseen optimisti tämä kuulostaa hyvältä.

Pirullinen kysymys kuitenkin tähän loppuun:

     Onko kirjallisuus merkittävä juttu vuonna 2014?

     Vai onko kirjallisuudelle käynyt (tai käymässä) samoin kuin Arturo Perez-Revertin romaanissa Taistelumaalari (Like. Suom. Satu Ekman) väitetään maalaus- ja valokuvataiteelle käyneen. Kirjassa vanha sotavalokuvaaja maalaa yksinäisyydessä taistelumaalausta kivimuuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa toteaa, että sotien kauhukuvia maalanneet taiteilijat elivät ennen 1600-lukua. Vain Goya hätkähdytti sen jälkeen, sillä:

     ”Sitten tuli valokuvaus. Sinun valokuvasi, Faulques. Ja muiden. Mutta siitäkin hävisi kunniallisuus, eikö vain? Lähikuvaa kauhusta pidetään jo sosiaalisesti epäkorrektina. Siltä Varsovan getossa otetun kuuluisan kuvan kätensä nostavalta pojaltakin peitettäisiin tänä päivänä kasvot, tai silmät, jottei rikottaisi lastensuojelulakia. Sekin on jo mennyttä aikaa, kun kameralla valehdellakseen piti nähdä vaivaa. Nykyään kaikki ihmisiä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäilyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista. Jokainen voi vapaasti valita elämäänsä somistamaan oman tunteita herättävän palasensa kauhua. Eikö näin muka ole? Mieti kuinka kaukana olemme vanhoista muotokuvamaalauksista, ihmiskasvoja ympäröivästä hiljaisuudesta, jossa silmä lepäsi ja myötätunto heräsi. Nykypäivänä alallamme vallitseva myötätunto kaikenlaisia uhreja kohtaan vapauttaa miedät vastuusta. Tunnontuskista.”

_________________________________________________________

Ps. Deadline Torstaina tulee hieman myöhässä koska pääsin "sivistyksen" (so. netin) piiriin vasta illansuussa. Mutta torstaina yhtä kaikki.

Parnasso – kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

Kissa on kissa

Viime viikolla kolahti postiluukusta uusi Parnasso, numero neljä kuluvalta vuodelta.

     En ole lehden vakituinen tilaaja enkä lukija, enempi piilosellainen koska nytkin sain lehden näytenumeron Tekniikan Maailma -lehden tilaajan lahjalehtenä. Tästä syystä en ryhdy torvet soiden mediakriittiseen analyysiin, mutta jo yhtä Parnasson numeroa tarkemmin lukien pystyy sanomaan jotakin kirjallisuutemme lippulaivasta. Vai onko se kaarnavene, jota tuulet kuljettelevat sinne tänne?

     Yleensä, viime vuosina, olen enemmänkin tyytynyt selailemaan Parnassoa silloin kun sen olen saanut käsiini. Lehden uudistunut taitto ja kevyempi ilme on toki pistänyt silmään. Jarmo Papinniemi on tehnyt kulttuurilehdestään hieman aikaisempaa lukijaystävällisemmän ja modernimman.

     ”Parnasso on Suomen tärkein kirjallisuuslehti”, lehti mainostaa itseään. Sitä ”seuraavat kaikki lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset sekä kirjallisuuden intohimoiset harrastajat.”

     Parnasson mediatietojen mukaan lehdellä on 7000 kappaleen levikki. Siinäkö sitten Suomen lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisjoukkue? Intohimoisine harrastajineen?

     Vertailun vuoksi totean, että Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden levikki on 1500. Parnassolla on taustalla vakavarainen kustantaja. Ruumiin kulttuuria tehdään pääosin talkootyöllä, niin että esimerkiksi kirja-arvosteluista ei makseta palkkioita.

     Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että Parnasson ja Ruumiin kulttuuri -lehden kaltaisilla lehdillä on enemmän lukijoita kuin levikkinumerot kertovat. Myös se kannattaa muistaa, että kulttuurilehden numerot eivät ole päiväperhoja vaan niitä luetaan pitkään ilmestymisen jälkeen.

     Toivon että luetaan.

Ennen 

Ennen kuin menen Parnassoon nro 4/2012 (7,90 e) täytyy selvittää tilit menneisyyden kanssa.

     Joku saattaa muistaa - varsinkin kun kerroin tästä äskettäin eräässä kommentissani Putte Wilhemssonin blogipalstalla - että 5-6 vuotinen avustajasuhteeni Parnassoon päättyi vuoden 1983 paikkeilla ajauduttuani ristiriitaan silloisen päätoimittajan Juhani Salokanteleen kanssa. Ristiriidan syyt saattoivat olla enemmän minussa kuin päätoimittajassa, mutta sitä ei kannata miettiä eikä sille enää mitään mahda.

     Joka tapauksessa Salokannel puuttui radikaalisti kolmeen kirjoittamaani juttuun. Negatiivisen arvostelun Jukka Pakkasen romaanista hän hylkäsi ja etsi tilalleni suopeamman arvostelijan. Martti Joenpolven teoksen arvostelu minun piti kirjoittaa uusiksi. Hampaita kiristellen kirjoitin. Eila Kostamon romaanin erittäin myönteistä arvostelua Salokannel ei hyväksynyt, koska jutussani katsoin pahalla silmällä Hannu Salaman ja Olli Jalosen romaaneja.

     Salama oli niin suuri kirjailija ettei häntä saanut Parnassossa morkata. Ei ainakaan pieni Salovaara saanut.

     Näiden tapausten jälkeen minusta oli mahdoton kirjoittaa juttuja kun piti koko ajan etukäteen miettiä tuliko sanat ja ajatukset oikein valituiksi, siis oikein Salokanteleen mielestä eikä minun omasta mielestäni. Kiukkuisena otin asian julkiseen keskusteluun. Salokannel loukkaantui ja piti minua kiittämättömänä. Ehkä olinkin. No, Salokannel ilmoitti olevansa jonkinsorttinen kirjailijoiden työnsuojelija joten mitäpä siihen oli lisättävää. Kriitikoita ei tarvinnut suojella.

     Onkohan myös Jarmo Papinniemellä kirjailijoiden työn suojelijan rooli?

     Rehellisyyden nimissä on todettava ettei suhteeni Parnassoon loppunut tuohon välirikkoon. Palasin myöhemmin joidenkin juttujen – viihdekirjoistako kirjoittaen, sitä en muista – myötä lehden avustajaksi. Jarkko Laine oli silloin päätoimittajana ja toivoi kovasti katsauksia kevyemmästäkin kirjallisuudesta. Koska käsillä oleva juttuarkistoni päättyy vuoteen 1987, en todellakaan muista mistä ja kuinka monta kertaa kirjoitin Jarkko Laineen Parnassoon. Ehkä olen nähnyt unta kirjoittamisestani.

     Jälkikäteen ironiselta historian tempulta näyttää Ruumiin kulttuuri -lehden syntyminen kesällä 1984 kun Dekkariseura perustettiin Orivedellä. Risto Raitiosta tuli lehden monivuotinen päätoimittaja. Minä ajoin Orivedelle valkoisella sitikallani.  Kyydissä istui Suomen Sosialidemokraatin man of letters, Risto Hannula.

     Korkeakirjallinen Parnasso vaihtui siis dekkareita ja jännäreitä vaalivaan kulttuurilehteen. Kun lehtiä tänään vertaa, Keijo Kettusen ohjaama Ruumiin kulttuuri on komeampi ja runsaampi lehti kuin Papinniemen Parnasso.

     Yhtä kaikki kesän 1984 jälkeen olen kirjoittanut melkein jokaiseen Ruumiin kulttuurin numeroon.

     Pitkä matka lähelle.

Parnasso

Parnasso oli komeiden 50- ja 60-lukujen jälkeen jotenkin kuivettunut 70-luvun puolivälissä. Niinpä lehteä uudistettiin rajusti muutama vuosi ennen 80-luvun taitetta. Lehti sai uuden ilmeen, Tuomas Anhavan ja Laineen lisäksi toimitukseen tuli virkeä Arto Kytöhonka, joka hoiteli yhteyksiä kasvaneeseen arvostelijajoukkoon.  Arvosteluosasto laajeni ja monipuolistui. Siellä sai kirjoittaa jopa James Hadley Chasesta – niin kuin sitten kirjoitinkin.

     Kun nyt luen Parnasson tuoretta numeroa, panen merkille kuinka sävyisä, kuivakas ja yllätyksetön lehden arvosteluosasto on. Kirjoitetaan keskitien romaaneista ja runokokoelmista. (Myös James Joyce on litteräärille eliitille mainstreamia.)  Arvostelijat eivät innostu mutta eivät suutukaan. Lukija tuskin ryhtyy näiden juttujen perusteella lukemaan arvosteltuja kirjoja, mutta eihän se aina olekaan kritiikin tarkoitus. Parnasso ei pyri arvioimaan kaikkia julkaistuja romaaneja ja runokirjoja vaan tietynlaisia. Ei viihdettä, se jää muualle.

     Juttujen kieli on taitavaa, mutta se kertoo enemmän kirjoittajien kunnianhimosta kirjoittaa ”hyvä parnassomainen kritiikki” kuin kirjoista tai kirjojen kuvaamasta maailmasta. Parnassossa kritiikki on jonkinlaista uuskriittistä sisälukua. Ulkona kavala maailma.

     ”Kriitikon pitäisi arvottaa, kaiketi”, Lasse Koskela sanoo hieman tuskastuneena. ”Onko Varma hyvä vai huono romaani? Vaikea sanoa. Voi olla.”

     Voi olla että Papinniemen pitäisi muistuttaa kirjoittajilleen, että jutuissa saa olla myös huumoria ja ironiaa. Liika totisuus hirvittää.

     Ja ylimielinen asenne, niin kuin Pauli Tapion Ulysses-jutussa Romaanitaiteen sika. Hauskasta otsikosta huolimatta jutussa ei naurata mikään eikä mikään yllätä, sillä Tapio ottaa jonkimoisen etukenon siihen suuntaan, että Joycen saa jättää lukematta, mutta niin tehdessään paljastaa olevansa täysin pölkkypää rahvaan edustaja. Vain Joycen lukijat ovat luovia ja itsenäisiä ihmisiä, Tapio kirjoittaa suupieli värähtäen. Sääli meitä muita.

     Kun Tapio arvelee, että kenties Ulysses pitää suomentaa vielä kolmannen kerran ja Tarja Pulli yhtä totisena todistaa, että Joycen Dublinilaisia kannatti suomentaa jo toiseen kertaan, niin minä sanon:

     ”Hoh hoijaa!”

Verkosta

Verkosta sattui silmiin Jarmo Papiniemen blogi, missä hän pohtii valaisevasti mitä kirjallisuuskritiikki ei ole. Papinniemi sanoo, että kriitiikki ei ole mielipidekirjoitus, tieteellinen artikkeli, essee, mainos, henkilökuva, pakina eikä tuoteseloste. ”Kritiikki ei ole mitään noista, mutta sillä on piirteitä jokaisesta”, Papinniemi jatkaa.

     Sitten Papinniemi luettelee esimerkinomaisesti mitä arvostelussa voisi olla: ”… arvostelun alainen teos on asetettava jollain tavalla yhteyteen maailman kanssa. Mahdollisia konteksteja on, laajenevasti, paljon: saman tekijän muu tuotanto, saman ajan tai saman lajin muut kirjat, saman maan kirjallisuushistoria, muut taiteet, ympäröivä yhteiskunta, maailmanhistoria, universumi. Muutamia mainitakseni.”

     En ole aivan varma olenko Papinniemen kanssa samaa mieltä, erimieltä vai jotain muuta mieltä, mutta äkkiseltään ajatellen nyt käsittelemässäni lehdessä kriitiikki vastaa kyllä aika huonosti päätoimittajansa huutoon. Ehkä hän ei huuda vaan kuiskaa eikä kuiskaus kuulu.

     Minusta jutuissa voisi olla enemmän pakinoijan otetta kuin esseististä, enemmän mielipidekirjoitusta kuin tuoteselostetta. Tänällään, uskallan väittää, Parnasson kritiikit ovat jonkinlaisia tuoteselosteita sekä kirjoista että arvostelun kirjoittajasta. Mutta koska pakinoijan leppeä ote puuttuu, jutut ovat melko puisevia, jopa yhdentekeviä.

     Jos Papinniemi kaipasi – ja hyvä että kaipasi – kriitiikkiin otetta ympäröivästä maailmasta, niin sitä hän ei saa omilta kirjoittajiltaan. Moraalikritiikki olisikin vaarallinen alue. Kenelle tahansa.

     Tommi Melenderin hieman pakinatyylinen juttu Albert Camusin Sivullisesta Parnasson nelosnumerossa voisi käydä mallista lehden kritiikkiosaston kriitikoille. Sopivasti kirjoittajan omaa tunnetta, analyysiä ja otetta maailmaan.

Numero

Numero neljän esseet, katsaukset ja muistelmat ovat kiinnostavia, mainiosti kirjoitettuja pieniä helmiä. Ne eivät järkytä maailmaa eikä lukijaa mutta jättävät hyvän olon tunteen. Voiko kirjallisuuslehdeltä enempää vaatia?

     Jari Järvelän kirjoitus 825 metriä härkäjuoksua on viehkeä matkakirjoitus Pamplonasta, omakohtainen mutta avarasti maisemaan avautuva. Siis sekä konkreettisesti että metaforana. Eihän Järvelä esimerkiksi Ernest Hemingwaysta sano mitään uutta eikä tuoretta, mutta Hemingway ei olekaan jutun pääaihe vaan Järvelän omakohtainen suhde Pamplonaan. Kirjailija on oppinut havaitsemaan itsensä maisemassaan ja hetkessään ja tulos on sen mukainen.

     Maaria Pääjärven jutulta Arto Kytöhongasta odotin enemmän kuin sain. Oma vika vai kirjoittajan? Vaikea sanoa. Yhtä ohueksi jää juttu J.D. Salingerista. Laila Escartín-Sorjonen arvailee miksi Salinger vaikeni, mutta ei oikein löydä puhtia arvailuilleen. Matti Puukon muistelma Arthur Millerin tapaamisesta on herkullinen ja hauska. Karri Kokko puolestaan selailee äitinsä ”leikearkistoa” vanhempiensa kutsuista ja tuttujen tapaamisista ympäri Helsinkiä ja saa aikaiseksi pitkän jutun ja paljon paljon nimiä. Asiaakin olisi voinut juttuun laittaa mutta kun ei laita, ei sitä ole eikä tarvitse itkeä perään. Kaunis tarkoitus kirjoittajalla on, en moiti.

     Kari Saviniemen runot ovat juuri niin runollisia kuin runot ovat runollisia, joten mitä niistä sitten osaisi sanoa, ajatella. Keravallekin on lyhyt matka. Mutta koska runoista ja nimenomaan tietokoneiden kirjoittamista runoista puhutaan Parnassossa paljon, niin niistä vielä vähän.

     Kohta.

Kirjallisuuteen

Kirjallisuuteen, kritiikkiin ja runoihin voisi suhtautua samalla tavalla kuin Jean-Paul Sartre suhtautui teoksessaan Mitä kirjallisuus on?

     Joten leikitään että suhtaudutaan niin. Pari väitettä ohjaa oikealle tielle.

     ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi”, Sartre sanoi. ”Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.” Sairaita sanoja tuottaa moderni kirjallisuus, varsinkin runous. ”Voihevonen” ei merkitse mitään vaikka kuulostaa makealta. Surrealismi tekee parhaansa tuhotakseen kirjallisuuden.

     Taideteoksella ei ole päämäärää, Sartre sanoi, koska se on itse päämäärä. Koska taideteos on vetoomus, se on arvo. Taideteos on vetoomus, koska se käyttää kieltä jolla on merkitys. Runoilla ei ole merkitystä, koska niillä on niitä liikaa. ”Runoilijat eivät puhu”, Sartre sanoi. ”He eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Itse asiassa Papinniemenkin teeseissä sanotaan suoraan sitä sanomatta, että kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi ja arvostelijan sitten kertoa, että tuliko kissa kissaksi sanotuksi.

     Mutta Parnasson nelosnumerossa Jukka ja Paavo Toivanen unohtavat kokonaan, että kirjoittaminen on maailman paljastamista merkityksien avulla. He kirjoittavat tekoälystä ja pistävät tietokoneen kirjoittamaan runoja ja kuvittelevat, että runoissa on muka jotakin, siis merkityksiä siitä miten maailma makaa. Papiniemi sortuu mukailemaan Toivasen veljeksiä lehden pääkirjoituksessa väittämällä, että keinoälyn tuottamat runot voivat avata uudenlaisia näkökulmia kirjoittamiseen ”ja ajatteluun. Merkitysten maailma rikastuu, uutta löydettävää riittää.”

     Ei rikastu, ei löydy merkityksiä tietokoneen runoista.

     Toivasten kirjoituksessa Konedadaa vai keskeisloruja on muutama tietokoneen kirjoittama runo. Kun niitä vertaa lehdessä julkaistuihin ihmisen kirjoittamiin runoihin (Saviniemi, Luis Seguilha, Marco Munaro) niin totta on, että runot näyttävät samanlaisilta, yhtä oikeilta, runoiksi. Sopivasti leikaten ja liimaten on mahdoton sanoa, onko runon tai säkeen tuottanut ihminen vai ihmisen kirjoittama ohjelma, algoritmi.

     Tämä ei kuitenkaan todista, että tietokoneen algoritmi nyt tai koskaan osaisi kirjoittaa merkityksiä tai arvioita maailmasta. Ei, se todistaa vain sen minkä Sartre jo sanoi: runot eivät paljasta maailmaa. Ne eivät puhu, eivät ole vaiti, ovat jotain muuta.

     Leikkiä kielellä?

     Ei maailman kuva vaan kielen.

Tekoäly

Tekoäly oli takavuosina kuuma puheenaihe. Muutamia kirjoja minäkin siitä luin. Nykyhetken tilannetta en tiedä.

     Intoni tekoälyyn lopahti viimeistään silloin kun luin Roger Penrosen kirjan The Emperor's New Mind (1989). Ostin kirjan lokakuussa 1990.

     Mutta tietysti myös ammattini vaikutti asiaan. Melkein 40 vuotta kirjoitin tietokoneelle ohjelmia, suunnittelin niitä, testasin ja viilasin. Käsissä oli loppujuoksussa ohjelmistokonaisuus, jossa oli yli 10 000 erillistä tietokoneohjelmaa. Uskallan kertoa liikesalaisuuksia paljastamatta, että ei kertaakaan eikä edes vahingossa noista lukemattomista ojelmista, taidokkaista algoritmeista putkahtanut maailmalle yhtään uutta ajatusta.

     Ennemmin ystäväni koira Romeo, jota kutsun joskus hyväntahtoisesti ”idiootiksi”, kirjoittaa kirja-arvostelun James Joycen Ulysseksestä kuin hienoinkaan tietokoneohjelma.

     Penrosen komeassa teoksessa on paljon mietittävää (ja hienoja lukuja matematiikan suhteesta platonilaiseen ajatteluun), mutta tähän pakinaani liittyy Penrosen väittämä, jota on vaikea osoittaa vääräksi, että sekä matemaattinen todistelu että ihmisen tietoisuus on lopulta ei-algoritmista. Ei siis ole mahdollista kirjoittaa algoritmia joka korvaa tietoisuuden, joka on tietoinen ja osaa arvioida maailmaa.

     Penrose erottelee joukon algoritmisia ja ei-algoritmisia toimintoja. Tietoisuutta tarvitaan seuraavissa: common sense, judgement of truth, understanding, artistic appraisal. Tietoisuutta ei tarvita: automatic, following rules mindlessy, programmed, algorithmic.

     Lainaan Penrosen luokittelun englanniksi ollakseni täsmällinen; en snobbaillekseni englannintaidoillani vaan ilmaistakseni kuinka huonosti osaan englantia. Esimerkiksi tuo ”artistic appraisal” saattaa merkitä taideteoksen arviointia mutta todennäköisemmin Penrose tarkoittaa maailman arviointia taiteen avulla. Ehkä hän ajattelee molempia.

     Ollakseni tietoinen, minä en voi olla tietokoneohjelma.

     Paljastaakseni maailmasta jotain minun täytyy kirjoittaa tietoisena ihmisenä eikä arvioitani voi luoda etukäteen kirjoitetulla algoritmilla.

     Kissa on kissa. Sanat voisi tähän järjetykseen kirjoittaa myös tietokoneohjelma, mutta toisin kuin ohjelma, minä tiedän mitä lause tarkoittaa.

Vastoin

Vastoin opettajan ohjetta harhauduin kirjoittamaan otsikon ohi.

     Parnassoa lukiessa niin toivoisi tapahtuvan myös lehden kirjallisuuskriitikoille. Ainakin joskus, ohi juoksevan hetken.

     Pääkysymys odottaa vielä vastausta.

     Kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

     Hieman molempia, tekee mieli sanoa vaikka näin sanoessa kuulostaa tylsän sovinnaiselta.

     Jos vertaan Parnasson kirjoituksia Ruumiin kulttuuri -lehden kirjoituksiin, niin samalla kun ne ovat kiistämättä ”paremmin” kirjoitettuja ne myös ovat ”kuolleempia”. Muotoiltu kieli tappaa joskus ajatuksen ja vireen. Ruumiin kulttuuriin kirjoittavat tekevät itsensä vähemmän tykö ja antavat maailmalle enemmän tilaa puhua.

     Tämänpäiväisen pakinan viimeinen sana kuuluu Jari Järvelälle:

     ”Härkäjuoksussa tarkoitus ei ole paeta härkää”