Västäräkki tapaninpäivänä

[äsken, kohta, nyt]

                                                                                          Kyösti Salovaara 26.12.2015.

Tapaninpäivänä aurinko paistoi Vanhassakaupungissa niin matalalta, että jos pitkä mies olisi ojentanut itsensä, hän olisi katsellut auringon kehrää alaviistoon.

    Västäräkki kipitti rantakoivikossa.

    Lämpöä piisasi puolenpäivän tienoilla; syksy oli kestänyt pitkään lämpimänä ja ruohikosta löytyi yhä syötävää. Läheisellä ruokintapaikalla kiukkuinen ryhmä tali- ja sinitiaisia hääräsi ruokakupin reunoilla, lahossa koivussa kiipeilevästä käpytikasta välittämättä.

    Västäräkki ehkä kuvitteli, että kaikki jatkuu entisen kaltaisena. Että äsken ja kohta on samanlaista kuin nyt.

    Mutta jo kahden maissa maahan satoi lunta, ei paljon mutta riittävästi peittääkseen ruohikon juuriston ja pakkanen kiristyi nopeasti, väistämättä ja pahaenteisesti. Jos västäräkki oli kuvitellut, että lämmin syksy jatkuu, se erehtyi. Riski oli otettu. Sen iskiessä päälle västäräkin askel hyytyi ennen kuin joulunpyhien jälkein arki koitti.

    Kylmään sopeutuneet tiaiset ja käpytikka jatkoivat ruokailuaan.

Västäräkin ajantajusta emme tiedä, en ainakaan minä tiedä, mutta meille ihmisillekin aika on kummallinen juttu ja kummallisinta on, että myös tiedemiehet ihmettelevät mitä se on.

    Antiikin filosofi totesi ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaan. Hän tarkoitti elämän kulkua, ajan rientoa.

    Norjalaista ja korsikalaista syntyperää oleva matemaatikko Ivar Ekeland totesi 1980-luvun alussa, että modernin teorian mukaan aika on täysin arvaamatonta ja siten perinpohjin uusiintuvaa ja että se kieltäytyy itsepintaisesti sulkeutumasta nykyhetkeen. Ekelandkaan ei olisi osannut ”varoittaa ja opastaa” västäräkkiä: ”Matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta... Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta...”

    Tämän kertominen ei lohduta lintua jonka jalat jäätyivät tapaninpäivänä. Äsken oli lämmin, nyt paleltaa, kohta kuolen – tuon västäräkki ennätti oivaltaa.

Se mikä tuntuu ajan suhteen itsestäänselvyydeltä ei ole itsestään selvää.

    Luonnonlait eivät riipu ajasta; ne eivät tee eroa menneisyydelle ja tulevaisuudelle. Ne ovat tavallaan aina ja koko ajan "nyt". Suhteellisuusteorian mukaan, eikö vaan, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä todellisia, yhtä lailla olemassa yhtä aikaa.

    Tästä huolimatta me pystymme erottamaan menneisyyden tulevaisuudesta. ”Miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?” kysyi Stephen Hawking, matemaatikko hänkin. Miksi näinä päivinä sanomalehdet ja uutistoimistot muistelevat vuoden 2015 tapahtumia mutta eivät vuoden 2016 tapahtumia? Miksi kaikki on selvää vuoden 2015 suhteen, mutta vuotta 2016 pitää arvuutella? Heittääkö Jumala noppaa meidän kustannuksellamme?

    Ajalla on suunta ja sitä myös Herakleitos tarkoitti.

    Hawkingin mukaan ajan suunnan voi määritellä ainakin kolmella tavalla.

    Ensinnäkin termodynaaminen aika kertoo missä suunnassa epäjärjestys kasvaa. Elämä on järjestyksenpitoa, joka synnyttää toisaalle epäjärjestystä.

    Toiseksi meillä on psykologinen kokemus ajasta, siitä mikä on mennyttä ja mikä tulevaa, koska muistamme vain menneisyyden. Yleisesti ottaen kaikilla tai melkein kaikilla ihmisillä on suunnilleen samanlainen psykologinen kokemus ajan suunnasta. Ennustajaeukoista en osaa sanoa mitään.

    Kolmanneksi aika määrittyy kosmologisena tapahtumana: maailmankaikkeus laajenee ja vauhtia piisaa, etäisyydet kasvavat, tähtien väliin jää pimeitä hetkiä.

Västäräkki kipitti ruohikossa tapaninpäivänä, koska se ei tuntenut kalenteria eikä jalkoja vielä paleltanut, sillä syksy oli jatkunut pitkään lämpimänä.

    Me jotka tunnemme kalenterin ja osaamme laskea yksi ynnä yksi, kuvittelemme olevamme viisaampia kuin ruohikossa askeltava pikkulintu, joka ei murehtinut tulevaisuutta – eikä arjen koitettua enää muistellut menneisyyttäkään – ja tietysti me olemmekin asioista paremmin perillä kuin västäräkki.

    Epäilemättä me tiedämme mikä ero on eilisellä ja huomisella ja sillä mitä jää niiden väliin.

    Epäilemättä me tiedämme riittävästi osataksemme murehtia huomista. Se johtuu siitäkin, että muistamme mitä Herkaleitos sanoi: et voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

    Jos sitä yrittää, saattaa liukastua.

    Silmäilin Marcel Proustin romaania Paikannimet: paikkakunta - eihän sitä muulla tavalla jaksakaan lukea, vaikka Proustin proosa on kirkasta ja ilmaisevaa kuin jääpuikon päässä sateenkaaren värit toistava vesipisara - mutta yhtä kaikki hyvin hienosti Proust kuvaa ajan suunnan, lähtemisen innon ja paluun mahdottomuuden ja tämän tajuamisesta syntyvän alakuloisen murheen.

    ”Ikävä kyllä”, Proust kirjoitti.

    ”Ikävä kyllä noilla maagisilla rautatieasemilla, mistä lähdetään pitkille matkoille, on myös oma tragiikkansa, sillä vaikka tapahtuukin se ihme, että seuduista, jotka ovat olemassa vain ajatuksissamme, tulee asuinpaikkamme, niin juuri tästä samasta syystä emme voikaan enää poistua asemahallista palataksemme tuttuun huoneeseemme, missä olimme vielä hetki sitten. Kaikki toivo saada viettää yönsä omassa vuoteessaan on mennyttä siinä silmänräpäyksessä, kun matkailija on päättänyt astua pahanhajuiseen luolaan, joka edeltää ihmeen täyttymistä, esimerkiksi Saint Lazare -aseman lasikattoiseen holviin...”

    Ajalla niin kuin matkallakin on vain yksi suunta: järjestyksestä epäjärjestykseen, pienestä suureen, olemattoman tyhjästä paljon muistamiseen.

Ja niinhän tapahtui, että tapaninpäivän iltana, iltapäivällä, kohta puolenpäivän jälkeen pakasti ja satoi vähän lunta ja rantakoivikossa jäätyvät ruohonkorret sihisivät vaimeasti västäräkin ohuiden jalkojen avatessa tietä tulevaisuuteen, joka pakeni askel askeleelta hidastuen. Sitten aurinko meni mailleen ja täysi kuu verhosi petoksen kuin kylmä uni.

    Kun näet vedessä kelluvat pitkospuut, et voi tietää nojaavatko ne lujasti pohjaan vai vaipuvatko jalkojesi alla syvyyteen.

    Hypätäkö kelluvalle polulle vai... jähmettyä paikalleen?
    Et tiedä mitä on kohta.
______________________________________________________________

Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. (La Calcul, l'Imprevu, 1984.) Suom. Klaus ja Heikki Vala. Art House, 1989.

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: Paikkakunta. (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays, 1919.) Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1982.

Vatupassissa

[motacilla alba]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kuningastiirat vatupassissa, nokka itään.

Viime sunnuntaina Viikissä lauloi punavarpunen. Se on myöhäisin muuttaja, jonka saapumista matti meikäläinen osaa odottaa.

    Taitaa olla kesä!

    Vaikka huolestuttavat uutiset nyt sitten kertovat, että mm. tervapääskyjen pääjoukot yhä odottelevat Suomen kesän lämpenemistä; viileään sateeseen ei kenenkään tee mieli. Niinpä monen runoilijan on tyytyminen variksiin, talitiaisiin ja varpusiin.

    Viikko sitten pohdiskelin modernin runon ”lintupuhetta”. Sotien jälkeisen ajan runoilijoilla näytti olevan tapana puhua epämääräisesti linnuista eikä niinkään nimetä mitä lintuja tarkoittivat, jos jotakin erityisesti ja ylipäänsä tarkoittivat.

    Onni yksillä, kesä kaikilla – sanotaan, ja koska poliittisella näyttämöllä juonen kulkua iteroidaan syksyn koettelemuksiin sopivaksi, päätin kirjoittaa käyttörunon, jossa esimerkinomaisesti lintu ei ole pelkästään ”lintu” vaan ihan oikeasti västäräkki ja töyhtöhyyppä.

    Runo tulee tässä kahteen kertaan: ensin lintuja tarkemmin nimeten ja sitten pelkästään geneerisesti lintuja kosketellen.

    En pyri tällä runolla suomalaisen lyriikan katalogiin; tarkoitus on vain leikkiä sanoilla ja merkityksillä, jopa mielikuvilla.

Isokoskelo, västäräkki ja töyhtöhyyppä avokonttorissa

Keväimessä maisemassa, ei pelloilla ei niityillä eihän

siellä näyttöruutujen, lakattujen pöytien avokonttorissa

ei ole aikaa kiitellä, syytellä, pyydellä

                                            anteeksi.

                                           (Hallitus istuu, seisoo, miettii,

                                           kalibroi, iteroi, ekstrapoloi.)

Timo Soini vyörähtää hetimiten saliin leijuen

kuin hääriemuinen töyhtöhyyppä voltteja paiskoo

                                                 kuna höyhenet taivaalle viskoo.

Eikä Stubb... eikä Stubb ilmaan pääse

västäräkkinä herra ministeri perässä pysyy

hänet nähdään vikkelin jaloin kahdessa pöydässä yhtä aikaa

samaan aikaan nokkii sieltä täältä vuorojalkaa kaikkialta

                                                                  hipsishupsista.

”Miten tämä taas näin käy?” Sipilä ihmettelee

konttorin reunalla nojaa tukevasti jaloillaan takakenoon,

mikä lie vedestä maalle nostetun ison koskelon kaltainen.

Soinin voltteja, västäräkin tarmokkaita askeleita, vedessä koskelo

tyylikkäästi pyydystää mutta maalla askel hidastuu

                                                                huh-huijaa

pääkeikkuen Stubb kipittää kahtaalle kolmanteen kurkottaen.

         ”Bosonina pomppii vallan västäräkki, 

          Schrödingerin kissa viiksiä nuolee,

          hemmetin kvanttistubbi keikkupää” 

miettii ja Ison Koskelon suupielen hymy kuolee

ei riitä ohjeeksi rannasta haapanan piiskan sivallus

avokonttorissa jysähtää nokasta tiukempi komennus:

 "Pojat, pojat, vatulointi Seis!

  Vatupassiin nää hommat täytyy nyt saada

  ettei hyvät veljet veikkoset

  irvokas räkättien kritiikki meitä niittuun kaada!"

                                                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Mikä lie haikara!

Mutta runon voi kirjoittaa myös toisin. Töyhtöhyyppä on kurmitsa-lintu joten näin se sitten menee:

Vesilintu, kurmitsa ja pikkulintu avokonttorissa

Keväimessä maisemassa, ei pelloilla ei niityillä eihän

siellä näyttöruutujen, lakattujen pöytien avokonttorissa

ei ole aikaa kiitellä, syytellä, pyydellä

                                                 anteeksi.

                                                (Hallitus istuu, seisoo, miettii,

                                                kalibroi, iteroi, ekstrapoloi.)

Timo Soini vyörähtää hetimiten saliin leijuen

kuin hääriemuinen lintu voltteja paiskoo

                                            höyhenet taivaalle viskoo.

Eikä Stubb... eikä Stubb ilmaan pääse

pikkulintuna juokseva ministeri pysyy perässä silti

hänet nähdään vikkelin jaloin kahdessa pöydässä yhtä aikaa

samaan aikaan nokkii sieltä täältä vuorojalkaa kaikkialta

                                                                               hipsis-hupsista.

”Miten tämä taas näin käy?” Sipilä ihmettelee

konttorin reunalla nojaa tukevasti jaloillaan takakenoon,

mikä lie vedestä maalle nostetun vesilinnun kaltainen.

Soinin voltteja, pikkulinnun tarmokkaita askeleita, vedessä sorsalintu

tyylikkäästi pyydystää mutta maalla askel hidastuu

                                                                            huh-huijaa

pääkeikkuen Stubb kipittää kahtaalle kolmanteen kurkottaen.

          ”Bosonina pomppii vallan sintti,

           Schrödingerin kissa viiksiä nuolee,

          saamarin kvanttistubbi keikkupää”

miettii ja sorsan suupielen hymy kuolee

ei riitä ohjeeksi rannasta jonkun linnun piiskamainen ääni

avokonttorissa jysähtää nokasta tiukempi komennus:

"Pojat, pojat, vatulointi Seis!

Vatupassiin nää hommat täytyy nyt saada

ettei hyvät veljet veikkoset

           irvokas rastaiden kritiikki meitä niittuun kaada!"

Punavarpunen – carpodacus erythrinus

Västäräkki – motacilla alba

Töyhtöhyyppä – vanellus vanellus

Isokoskelo – mergus merganser

Haapana – anas penelope

Räkättirastas - turdus pilaris

Kuningastiira – thalasseus maximus