[arkipäiväisiä
huomioita]
Kyösti Salovaara, 2019. Mukulakiviä Arenbergin metsätiellä. |
Teitä
on kaikenlaisia.
Hiekkatiellä
kävelee mielikseen.
Mitä
sileämpi asfaltti, sitä mukavammin ja hiljaisemmin auto kulkee
eteenpäin. Bensaa säästyy.
Aikaisemmin parhaat tiet kivettiin. Ne riittivät hevosille ja tykkilaveteille, mutta
autolla mukulakivikatua on ikävä ajaa, polkupyörästä puhumattakaan. Hevosen tunteita ei kyselty.
Tästäkin
löytää vertauskuvia.
Mistäpä
ei löytäisi kun etsii.
Arenbergin
metsä (oikeastaan
Trouée
d'Arenberg tai Tranchée de Wallers-Arenberg)
on vertauskuvista
kiehtovin: yli kaksi kilometriä säännöttömiä mukulakiviä,
joiden välissä on isot rakoset ja jonka keskusta nousee kuperana ja
sateella helvetillisen liukkaana ja
epätaisena
kulkuväylänä
puiden keskellä.
Tämähän on kuuluisa osa rankkaa ammattipyöräilyn klassikkoa Pohjois-Ranskassa, Roubaixista kaakkoon. Tien
rakensi aikanaan Napoleon - ehkä tykkien kuljettamiseen. Nykyään
mukulakivet ovat ”arvotavaraa”. Niitä ei pidä varastaa, vaikka
mieli tekisi.
Niin kuin kokeneet
pyöräilijät liukastelevat huhtikuisena
sadepäivänä
Arenbergin metsän siimeksessä, niin myös ihmiskunta näyttää
liukastelevan omalla tiellään. Joskus kenkä muljahtaa
mukulakivien väliin ja… hemmetin
hemmetti!
Kyösti Salovaara, 2019. Kilpapyöräilijän helvetti: Trouée d'Arenberg Pohjois-Ranskassa. |
Mistä
me tiedämme mitä päättäjät tietävät? Entä tietävätkö
päättäjät mitä me ajattelemme? Miten elämme? Mitä haluamme?
Keitä päättäjät ovat?
Poliitikkoja. Johtajia.
Päälliköitä. Asiantuntijoita. Journalisteja. Tiedemiehiä.
Esikuvia siellä sun täällä ja
ennen kaikkea telkkarin HD-kuvaruudulla.
Kun päättäjä
kävelee sinua vastaan ostoskeskuksessa tunnistatko hänet? Ehkä
tunnistat, mutta tunnistaako päättäjä sinut?
Vai käveleekö päättäjä
koskaan ostoksilla? Oletko pannut hänet merkille kassajonossa?
Tasavallan presidentti
Sauli Niinistö
edellytti
New Yorkissa, että tavallinen suomalainen saadaan vakuuttumaan ilmastomuutoksen torjunnan välttämättömyydestä; että myös
kansan asenteen tulee muuttua. Piia
Elonen sanoi
Helsingin Sanomissa keskiviikkona, että Niinistö oli oikeassa: ”Ei
eduskuntatalo tai valtioneuvoston linna ole mikään BB-talo, jonne
yhteys ulkomaailmasta on katkaistu.”
Onkohan noin?
Vai elävätkö päättäjät
ja toimittajat sittenkin omassa BB-talossaan oikeastaan tietämättä
mitä ”kansa” ajattelee ja miten se viettää arkipäiväänsä.
Tuollaisessa eliitin BB-talossa samaa mieltä olevat vetelevät
yhdessä tuumin suuria linjoja ja hämmästyvät kun kansa ei
seuraakaan kiltisti perässä mukulakivin päällystetylle
tielle.
Arkipäivän kohtaa
jalkautumalla arkipäivään.
Aika yksinkertainen temppu.
Konkreettinen.
Kyösti Salovaara, 2019. Rekkajonot ovat hyvinvoinnin symboli. |
Kolmisen viikkoa sitten
ajettiin saksalaisella moottoritiellä kohti Trierin kaupunkia.
Oli perjantai. Aamulla
lähdettiin hyvin nukutun yön jälkeen Hessisch Oldendorfista, missä
otettiin bensaa, joka maksoi 15 senttiä vähemmän litralta
kuin Suomessa.
Matkaa Trieriin
oli noin 430 km. Moottoritietä.
Saksassa saa ajaa kovaa,
paitsi siellä missä tehdään tietöitä. Saksassa tehdään
kaikkialla tietöitä.
Siellä missä voi ajaa
kovaa, pitää jatkuvasti varoa rekka-autoja, jotka ohittelevat
toisia rekka-autoja, vaikka eivät saisikaan ohitella.
Rekka-autojen loputtoman
pitkät letkat kuuluvat saksalaisille ja eurooppalaisille
moottoriteille. Ne kertovat miten hyvinvoiva Eurooppa toimii ja elää;
ne kertovat miten kaupallinen toimeliaisuus on globaalia ja sen miten
paljon hyvinvointimme on tuosta toimeliaisuudesta riippuvaa.
Kuvitelma että rekka-autot
(toimeliaisuuden symbolit) voisi hävittää moottoriteiltä on itsepetosta, jos toivoo että kaikki (hyvä) pysyy ennallaan.
Kölnin jälkeen
vastakkaisella kaistalla tapahtuu kolari. Muutamassa minuutissa
paikalleen pysähtyvä rekkajono kasvaa kymmenen kilometrin
mittaiseksi.
Häiriö on hetkellinen
mutta pahaa ennustava: symbolinen.
Kyösti Salovaara, 2019. Pyöräparkki Amsterdamin päärautatieasemalla. |
Viime perjantaina kävelimme
kahdeksan kilometriä Zandvoortista Haarlemiin. Mukava, Pohjanmeren rannalta lähtevä ja
metsäisessä maastossa kiemurteleva kävely- ja pyöräilyreitti
kulkee luonnonpuiston ja golfkentän reunalla kunnes saavutaan
Haarlemin kanavien tykö.
Väitetään että
Haarlemissa on Hollannin parhaat shoppailukadut.
Ehkä on, ehkä ei. Kävelyn
jälkeen shoppailu ei oikein maistu.
Hieman väsyneenä kävelen
pari tuntia myöhemmin kävelykadulla kohti Haarlemin rautatieasemaa.
Yhtäkkiä joku tönäisee
minua takaapäin voimakkaasti olkapäästä. Meinaan kaatua nokilleni.
Pelästyneenä katson
vasemmalle. Keski-ikäinen nainen sujahtaa polkupyörällään
ohitseni ja näyttää kiukkuisesti etusormellaan missä minun kaltaisen äijän kuuluisi kävellä. Hänen reviirilleen ei jalankulkijoita sovi.
Edellisenä päivänä
Amsterdamissa jalankulkija oppi millaista on liikkua jalan
polkupyöräilijöiden ”paratiisissa”. Se on jalankulkijan
helvetti. Tai ehkä kaupungin pyöräkulttuuriin pitää vain oppia sopeutumaan.
Autoilijat antavat jalankulkijalle tietä ainakin suojatien kohdalla,
mutta samat säännöt
eivät koske Amsterdamissa pyöräilijöitä.
He kiitävät uhmaavasti ja ylemmyydentuntoisesti kaduille
piirretyillä pyöräteillä letti hulmuten, sillä kypärää ei
Amsterdamissa käytetä. Ehkä
hollantilaisissa polkupyörissä ei ole jarruja.
On syntynyt kokonaan
uudenlainen falangi, joka syrjäyttää jalankulkijan.
Tästä voisi päätellä
ettei Amsterdamissa ole henkilöautoja.
Väärin: en ole ajanut
missään kovemmissa ruuhkissa kuin Amsterdamin kehäteillä ja
omakotialueiden yhdyskaduilla, missa kaduista on leikattu molemmilta
reunoilta reilu tila
pyöräilijöille, niin että kaksikaistainen tie muuttuu (auton kannalta) oikeastaan yksikaistaiseksi. Joku on tuomassa tätä mallia myös Suomeen.
Välillä näyttää, että
amsterdamilaisen
pyöräilijän ylemmyydentunto replikoituu autoilijoiden kalloon.
Arenbergin mukulakivitie
alkaa tuntua viihtyisältä kävelypaikalta.
Jaakko Salovaara, 2019. Aamuruuhkaa Amsterdamissa. |
Ihminen
tarvitsee sapuskaa jaksaakseen.
Päälliköiden, johtajien,
poliitikoiden ja journalistien BB-talossa on uudet ruokatavat, joiden
toivotaan siirtyvän myös rahvaan keittiöön. Tilastoja räknataan
toiveikkaana:
joko ne vihdoinkin syövät kaalia ja härkäpapuja!
Perjantaina, kolme viikkoa
sitten, istutaan Trierissä viihtyisän markkinatorin viinituvan terassilla: yksi olut ajomatkasta toipumiseen.
On rauhallinen hetki seurata
trieriläistä arkipäivää.
Viereissä pöydässä
salskea miesporukka
valmistautuu
perjantai-illan viettoon. He tilaavat makkaroita ja olutta, taitaapa
ranskalaisia perunoitakin mennä kulhollinen.
Vähän myöhemmin
suomalainen hätkähtää: hetkinen, nyt miehet saavat pääruoan, muhkeita
porsaanpotkia lautasten täydeltä. Makkarat olivat alkuruoka.
Tännehän
pitää tulla lauantaina syömään.
Ja tullaan: Weinstube
Zum Domsteinin kaurispata
taitaa olla melkein parasta
mitä olen koskaan syönyt.
Muuten Saksa opettaa, ettei
sellaista ruokalajia olekaan mitä ei voisi valmistaa sianlihasta.
Arkipäivä kuluu saksalaisissa olutkellareissa ja viinituvissa sikaa
popsien. Häpeilemättä.
Jaakko Salovaara, 2019. Eifeler Wildragout vom hirsch In Wacholdersauce mit Preiselbeerbirne, Eierspätzle und Apfelkompott. Viinitupa Zum Domsteinin ruokalistalta. Trier. |
Kaikki
muuttuu. Mikään ei häviä.
Päällystön BB-talossa
kuhisee monenlaisia ajatuksia.
Ikkunoiden takana aukeaa
toreja ja asfalttikatuja, mutta päälliköillä on niin kiire laatia
suunnitelmia ja julistuksia ja sopimuksia ja uhkauksia etteivät he
ehdi vilkaista ikkunoista ulos.
Kenellä on voimaa pistää
suomalaiset kontalleen?
Ehkä se onnistuu
kohtuullisen helposti,
koska me (suomalaiset)
tottelemme kun
käsketään - ainakin jos käskijänä on joku ulkomaalainen.
Mutta kuka pistää
hollantilaiset, espanjalaiset, saksalaiset tai ranskalaiset
autoilijat ojennukseen? Siihen eivät lempeät käskyt riitä. Tarvitaan "tulivoimaa" kaduille ja toreille.
Entä sitten sianlihaa
popsivien eurooppalaisten pakottaminen
härkäpapujen ruokavalioon? Miten se saadaan aikaiseksi? Riittävätkö
edes Bundeswehrin
panssarivaunut moiseen tehtävään?
Saa nähdä kuinka Eurooppa
kiedotaan
kuriin ja miten kansat
vaiennetaan.
Niinistölle riittää
käännytystyötä Suomessa ja ulkomailla. Lähetyssaarnaajan tehtävä vihamielisessä ympäristössä voi käydä hermoille.
Kiukkuisten ja itsensä unohdetuiksi kokevien kansalaisten huolet ovat aitoja ja vakavasti otettavia. Enemmistö meistä ei ole rasisteja tai kansallismielisiä kiihkoilijoita. Mutta populistit kaappaavat tyytymättömyyden palvelemaan omia tarkoitusperiään.
VastaaPoistaKarismaattisia harhaanjohtajia kannattavat hädässään nyt monet niistä, jotka ovat menettämässä taloudellisen arvonsa ja tulevaisuutensa näkymät.
Karismaattisia harhaanjohtajia kannattavat hädässään nyt monet niistä, jotka ovat menettämässä taloudellisen arvonsa ja tulevaisuutensa näkymät. Eurooppa ei enää anna kansalaisilleen toivoa tasapuolisesti.
Oli myös harhaa kuvitella, että enemmistö maailman diktatuureissa elävistä haluaisi vaikkapa Suomen kaltaisen yhteiskunnan. Seitsemästä miljardista ihmisestä alle miljardi elää maissa, joissa meille tutut arvot ovat jotenkuten voimassa. Mutta onko niillä edes suurta kysyntää?
Luulin takavuosina, että demokratia ja markkinatalous kulkevat käsikädessä. Sekään ei pitänyt paikkaansa. On diktatuureja ja komentotalouksia, joissa markkinatalous jyllää esteittä mutta ihmiset ovat tiukassa ohjauksessa. Kiina on erinomainen esimerkki.
Jo kolmella sadalla miljoonalla kiinalaisella on eurooppalainen elintaso. Kymmenen vuoden kuluttua keskiluokkaa on puoli miljardia, Euroopan väkiluku. Tuo kasvava joukko on kovin tyytyväinen nykymenoon, jossa tuloerot kasvavat, mutta myös oma elintaso nousee kohisten.
Euroopassa sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat aineellisesti aina edellisiä parempia. Kiinassa koetaan nyt samat tunnot nopealla tahdilla. Autot ovat joka vuosi isompia, ruokaa ja vaatteita on kaupoissa yllin kyllin. Yhä useammilla on mahdollisuus matkustella.
Demokratialle, ihmisoikeuksille ja sananvapaudelle on vähemmän arkikäyttöä kuin aineelliselle hyvälle. Toisinajattelijat ovat useimmille vain pieni joukko kiusallisia veneen keikuttelijoita. Ilmastopolitiikka on yksi alue, joka törmää ihmisen mukavuusalueeseen. Meillä ei mukavuuksista haluta luopua, kehittyvissä maissa niihin halutaan nopeasti päästä käsiksi.
Niinpä, mm. Fukuyma totesi ettei demokratia ja markkinatalous edellytä toisiaan (vaikka juhlapuheissa niin sanotaan). Esimerkkinä oli mm. Korea, siis se eteläinen.
PoistaDilemma on mahdoton: Suomi haluaa näyttää esimerkkiä ja kenties tuhoaa taloudellisen rakenteensa. Toisaalla miljardit ihmiset haluavat samanlaisen yhteiskunnan kuin Suomi, jossa sekä yksityinen että julkinen kulutus on maksimissaan.
Kuuntelevatko nuo hyvinvointia tavoittelevat Suomen esimerkillisen (ilamsto)esimerkin ideaa? 99,99 % todennäköisyydellä eivät kuuntele eivätkä välitä siitä.
Kannattaako siis Suomen esimerkkinä "tuhota" oma markkinataloushyvivointinsa?
Ei kannata mutta vahvasti siihen näytään pyrittävän.
Olet havinnoinut matkalla asioita tarkalla silmällä niin autosta, jalankulkijana kuin aterioillakin.
VastaaPoistaTotta puhut, suomalaiset ovat kilttejä, seuraavat ohjeita ja auktoriteetteja, mutta näin ei ole kovin monessa maassa muualla Euroopassa.
Olen itsekin katsellut ihmetellen lihansyöntiä Saksassa. Berliinissä luin Wladimir Kaminerin hauskasta Berliinin oppaasta Ich Bin Kein Berliner, että kannattaisi käydä perinteisessä Gasthausissa ja tilata sianpotka hapankaalilla, vaikka vain kuvatakseen sen. Niin monet japanilaiset tekevät, ottavat nauraa kihertäen kuvia ja lähettävät annoksen koskematta takaisin. Kaminer jopa epäili, että sama annos kierrätetään seuraavalle tilaajalle. No, potka tuli ja oli hurjan näköinen. Liha oli puoliraakaa ja nahasta törröttivät harjakset. En kehdannut ottaa kuvaa ja sotkin annosta vähän. Parhaiten paistetut, maustetut ja mureimmat liharuuat olen saanut Turkissa. Heidän ruuanlaittotaitonsa periytyy sulttaanien palatseista. Siellä on laitettu kymmenillä eri tavoilla ruokia erilaisista lihoista, kun meillä on syöty läskisoosia, silakoita ja keitettyä perunaa.
Hollantilaisten pyöräilyä on kehuttu. Nyt tuli toinen neäkökulma sinulta. Heillä eivät ilmeisesti sähkölaudat sentään enää sovi sinne sekaan. Äskettäin Tallinnassa käydessä pelkäsin niitä. Vasta opetteleva tyyppi ja kauhea vauhti on paha yhdistelmä jalankulkijoiden seassa. Mitä vikaa on omin jaloin kävelyssä, terveellä ihmisellä? Siinä kehittyy kuntokin ja paino pysyy hallinnassa.
Aikamoinen tuo Arenbergin tie. Sinne vosii viedä malleja harjoittelemaan 12 cm:n koroilla kävelyä.
Mukulakivipäällysteistä tulee aina mieleen isäni, joka palasi Kankaanpään torilla sotamuistoihinsa. Kävelimme rupatellen niitä näitä, varmaan olin juuri sanonut, että kivan näköistä tämä on, mutta hankalaa kävellä, ja hän :"Kyllä ne haavottuneet vaikersi, ko jouruttiin heitä kovapyärärattailla kuljettaan Kannaksella tämmösiä teitä pitkin." Hän toimi lääkintämiehenä.
Sama näky tuo kullekin mieleen aina niin eri asioita.
Kyllähän se Amsterdamin pyöräliikenne todella toimii - siis pyöräilijän kannalta, mutta jalankulkijan osa on sitten toinen juttu.
PoistaKaikessa liikenteessä - autoilu, pyöräily, jopa kävely - oleellista on, että massa liikkuu suunnilleen samaa tahtia, ei ajeta (liikuta) keskimäärää paljon hitaammin eikä nopeammin.
Amsterdamissa (keskustassa) pyörätiet kulkevat molemmin puolin katua (ei siis jalkakäytävän yhteydessä) ja niitä ajetaan vain yhteen suuntaan (kuten autotkin kaistallaan). Tästähän sitten seuraa, että pyörälijät sovittavat nopeutensa muiden mukaisesti ja vauhti on aika kova (ei tartte pelätä vastaantulijoita) ja massa liikkuu jouheasti. Mutta jalankulkijat sitten hyppivät kadun yli yrittäen osua sopivaan rakoon, hahhaa.
Kun ajat autolla, niin suojatien eteen pysähtyminen ei ole mikään ongelma (Suomessa se tosin näyttää monille olevan henkinen ongelma), kuuntelet radiota, joku näprää kännykkää vaikkei saisi, mutta muutenhan autossa on leppoisaa. Sen sijaan pyöräilijän pysähtyminen vaatii jalan laittamista maahan ja liikkeelle lähtö on taas työläämpää. Joten: ei huvita pysähtyä ellei ole pakko.
Hollannissa muistaakseni ostettiin viime vuonna enemmän sähköpyöriä kuin normipyöriä ja onhan se tiheässä kaupungissa todella kätevä peli liikkua pitkiäkin matkoja.
Noista kivikaduista tulee mieleen entisen Kotkankin kadut. Siellä oli nupukivikatuja (kivet säännöllisiä eikä rakoja juurikaan) ja mukulakivikatuja (soikeita tai pyöreitä kiviä joiden välissä isot raot). Mukulakivikatua oli pyörällä todella kurja ajaa. Voi kuvitella miltä kovapyörarattaissa olisi tuntunut.
Kotkaan rakennettiin työttömyystöinä n. 6 kilometrin mittainen nupukivikatu Kyminlinnasta Kotkan saarelle 1930-luvulla työttömyystöinä - se oli siis pääväylä kaupunkiin.
Myöhemmin (ehkä 80-luvulla) se asfaltoitiin, mikä on aika harmi, koska katu olisi käynyt museotiestä (työttömien kivenhakkaajien muistolle), vähän niin kuin tuo Arenbergin metsän tie Napoleoniin saakka.
En oikeastaan tiedä on oikea sana kuvaamaan Arenbergin kivitietä, se ei ole ihan nupukiveä muttei mukulakiveäkään, joten molempia sanoja näytään käytettävän. (Voin tietysti olla väärässäkin ja kivien nimet ovat just päinvastoin!)
Tuossa ottamassani kuvassahan ei ole kivetyksen reunalla matalia aitoja, niin kuin Pariisi-Roubaix kilpailun aikana on, jolloin kilpapyöräilijöiden on melkein pakko ajaa keskellä tietä, vain kapeat reunukset nurmikolla ovat ajettavissa.