torstai 26. syyskuuta 2019

Kivisellä tiellä


[arkipäiväisiä huomioita]


Kyösti Salovaara, 2019.
Mukulakiviä Arenbergin metsätiellä.

Teitä on kaikenlaisia.
    Hiekkatiellä kävelee mielikseen.
    Mitä sileämpi asfaltti, sitä mukavammin ja hiljaisemmin auto kulkee eteenpäin. Bensaa säästyy.
    Aikaisemmin parhaat tiet kivettiin. Ne riittivät hevosille ja tykkilaveteille, mutta autolla mukulakivikatua on ikävä ajaa, polkupyörästä puhumattakaan. Hevosen tunteita ei kyselty.
    Tästäkin löytää vertauskuvia.
    Mistäpä ei löytäisi kun etsii.
    Arenbergin metsä (oikeastaan Trouée d'Arenberg tai Tranchée de Wallers-Arenberg) on vertauskuvista kiehtovin: yli kaksi kilometriä säännöttömiä mukulakiviä, joiden välissä on isot rakoset ja jonka keskusta nousee kuperana ja sateella helvetillisen liukkaana ja epätaisena kulkuväylänä puiden keskellä.
    Tämähän on kuuluisa osa rankkaa ammattipyöräilyn klassikkoa Pohjois-Ranskassa, Roubaixista kaakkoon. Tien rakensi aikanaan Napoleon - ehkä tykkien kuljettamiseen. Nykyään mukulakivet ovat ”arvotavaraa”. Niitä ei pidä varastaa, vaikka mieli tekisi.
    Niin kuin kokeneet pyöräilijät liukastelevat huhtikuisena sadepäivänä Arenbergin metsän siimeksessä, niin myös ihmiskunta näyttää liukastelevan omalla tiellään. Joskus kenkä muljahtaa mukulakivien väliin ja… hemmetin hemmetti!


Kyösti Salovaara, 2019.
Kilpapyöräilijän helvetti:
Trouée d'Arenberg Pohjois-Ranskassa.


Mistä me tiedämme mitä päättäjät tietävät? Entä tietävätkö päättäjät mitä me ajattelemme? Miten elämme? Mitä haluamme?
    Keitä päättäjät ovat?
    Poliitikkoja. Johtajia. Päälliköitä. Asiantuntijoita. Journalisteja. Tiedemiehiä. Esikuvia siellä sun täällä ja ennen kaikkea telkkarin HD-kuvaruudulla.
    Kun päättäjä kävelee sinua vastaan ostoskeskuksessa tunnistatko hänet? Ehkä tunnistat, mutta tunnistaako päättäjä sinut?
    Vai käveleekö päättäjä koskaan ostoksilla? Oletko pannut hänet merkille kassajonossa?
    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö edellytti New Yorkissa, että tavallinen suomalainen saadaan vakuuttumaan ilmastomuutoksen torjunnan välttämättömyydestä; että myös kansan asenteen tulee muuttua. Piia Elonen sanoi Helsingin Sanomissa keskiviikkona, että Niinistö oli oikeassa: ”Ei eduskuntatalo tai valtioneuvoston linna ole mikään BB-talo, jonne yhteys ulkomaailmasta on katkaistu.”
    Onkohan noin?
    Vai elävätkö päättäjät ja toimittajat sittenkin omassa BB-talossaan oikeastaan tietämättä mitä ”kansa” ajattelee ja miten se viettää arkipäiväänsä. Tuollaisessa eliitin BB-talossa samaa mieltä olevat vetelevät yhdessä tuumin suuria linjoja ja hämmästyvät kun kansa ei seuraakaan kiltisti perässä mukulakivin päällystetylle tielle.
    Arkipäivän kohtaa jalkautumalla arkipäivään.
    Aika yksinkertainen temppu. Konkreettinen.


Kyösti Salovaara, 2019.
Rekkajonot ovat hyvinvoinnin symboli.


Kolmisen viikkoa sitten ajettiin saksalaisella moottoritiellä kohti Trierin kaupunkia.
    Oli perjantai. Aamulla lähdettiin hyvin nukutun yön jälkeen Hessisch Oldendorfista, missä otettiin bensaa, joka maksoi 15 senttiä vähemmän litralta kuin Suomessa.
    Matkaa Trieriin oli noin 430 km. Moottoritietä.
    Saksassa saa ajaa kovaa, paitsi siellä missä tehdään tietöitä. Saksassa tehdään kaikkialla tietöitä.
    Siellä missä voi ajaa kovaa, pitää jatkuvasti varoa rekka-autoja, jotka ohittelevat toisia rekka-autoja, vaikka eivät saisikaan ohitella.
    Rekka-autojen loputtoman pitkät letkat kuuluvat saksalaisille ja eurooppalaisille moottoriteille. Ne kertovat miten hyvinvoiva Eurooppa toimii ja elää; ne kertovat miten kaupallinen toimeliaisuus on globaalia ja sen miten paljon hyvinvointimme on tuosta toimeliaisuudesta riippuvaa.
    Kuvitelma että rekka-autot (toimeliaisuuden symbolit) voisi hävittää moottoriteiltä on itsepetosta, jos toivoo että kaikki (hyvä) pysyy ennallaan.
    Kölnin jälkeen vastakkaisella kaistalla tapahtuu kolari. Muutamassa minuutissa paikalleen pysähtyvä rekkajono kasvaa kymmenen kilometrin mittaiseksi.
    Häiriö on hetkellinen mutta pahaa ennustava: symbolinen.


Kyösti Salovaara, 2019.
Pyöräparkki Amsterdamin päärautatieasemalla.


Viime perjantaina kävelimme kahdeksan kilometriä Zandvoortista Haarlemiin. Mukava, Pohjanmeren rannalta lähtevä ja metsäisessä maastossa kiemurteleva kävely- ja pyöräilyreitti kulkee luonnonpuiston ja golfkentän reunalla kunnes saavutaan Haarlemin kanavien tykö.
    Väitetään että Haarlemissa on Hollannin parhaat shoppailukadut.
    Ehkä on, ehkä ei. Kävelyn jälkeen shoppailu ei oikein maistu.
    Hieman väsyneenä kävelen pari tuntia myöhemmin kävelykadulla kohti Haarlemin rautatieasemaa.
    Yhtäkkiä joku tönäisee minua takaapäin voimakkaasti olkapäästä. Meinaan kaatua nokilleni.
    Pelästyneenä katson vasemmalle. Keski-ikäinen nainen sujahtaa polkupyörällään ohitseni ja näyttää kiukkuisesti etusormellaan missä minun kaltaisen äijän kuuluisi kävellä. Hänen reviirilleen ei jalankulkijoita sovi.
    Edellisenä päivänä Amsterdamissa jalankulkija oppi millaista on liikkua jalan polkupyöräilijöiden ”paratiisissa”. Se on jalankulkijan helvetti. Tai ehkä kaupungin pyöräkulttuuriin pitää vain oppia sopeutumaan.
    Autoilijat antavat jalankulkijalle tietä ainakin suojatien kohdalla, mutta samat säännöt eivät koske Amsterdamissa pyöräilijöitä. He kiitävät uhmaavasti ja ylemmyydentuntoisesti kaduille piirretyillä pyöräteillä letti hulmuten, sillä kypärää ei Amsterdamissa käytetä. Ehkä hollantilaisissa polkupyörissä ei ole jarruja.
    On syntynyt kokonaan uudenlainen falangi, joka syrjäyttää jalankulkijan.
    Tästä voisi päätellä ettei Amsterdamissa ole henkilöautoja.
    Väärin: en ole ajanut missään kovemmissa ruuhkissa kuin Amsterdamin kehäteillä ja omakotialueiden yhdyskaduilla, missa kaduista on leikattu molemmilta reunoilta reilu tila pyöräilijöille, niin että kaksikaistainen tie muuttuu (auton kannalta) oikeastaan yksikaistaiseksi. Joku on tuomassa tätä mallia myös Suomeen.
    Välillä näyttää, että amsterdamilaisen pyöräilijän ylemmyydentunto replikoituu autoilijoiden kalloon. 
    Arenbergin mukulakivitie alkaa tuntua viihtyisältä kävelypaikalta.


Jaakko Salovaara, 2019.
Aamuruuhkaa Amsterdamissa.



Ihminen tarvitsee sapuskaa jaksaakseen.
    Päälliköiden, johtajien, poliitikoiden ja journalistien BB-talossa on uudet ruokatavat, joiden toivotaan siirtyvän myös rahvaan keittiöön. Tilastoja räknataan toiveikkaana: joko ne vihdoinkin syövät kaalia ja härkäpapuja!
    Perjantaina, kolme viikkoa sitten, istutaan Trierissä viihtyisän markkinatorin viinituvan terassilla: yksi olut ajomatkasta toipumiseen. On rauhallinen hetki seurata trieriläistä arkipäivää.
    Viereissä pöydässä salskea miesporukka valmistautuu perjantai-illan viettoon. He tilaavat makkaroita ja olutta, taitaapa ranskalaisia perunoitakin mennä kulhollinen.
    Vähän myöhemmin suomalainen hätkähtää: hetkinen, nyt miehet saavat pääruoan, muhkeita porsaanpotkia lautasten täydeltä. Makkarat olivat alkuruoka.
    Tännehän pitää tulla lauantaina syömään.
    Ja tullaan: Weinstube Zum Domsteinin kaurispata taitaa olla melkein parasta mitä olen koskaan syönyt.
    Muuten Saksa opettaa, ettei sellaista ruokalajia olekaan mitä ei voisi valmistaa sianlihasta. Arkipäivä kuluu saksalaisissa olutkellareissa ja viinituvissa sikaa popsien. Häpeilemättä.


Jaakko Salovaara, 2019.
 Eifeler Wildragout vom hirsch
 
In Wacholdersauce mit Preiselbeerbirne, Eierspätzle und Apfelkompott.
Viinitupa Zum Domsteinin ruokalistalta.
Trier.


Kaikki muuttuu. Mikään ei häviä.
    Päällystön BB-talossa kuhisee monenlaisia ajatuksia.
    Ikkunoiden takana aukeaa toreja ja asfalttikatuja, mutta päälliköillä on niin kiire laatia suunnitelmia ja julistuksia ja sopimuksia ja uhkauksia etteivät he ehdi vilkaista ikkunoista ulos.
    Kenellä on voimaa pistää suomalaiset kontalleen?
    Ehkä se onnistuu kohtuullisen helposti, koska me (suomalaiset) tottelemme kun käsketään - ainakin jos käskijänä on joku ulkomaalainen.
    Mutta kuka pistää hollantilaiset, espanjalaiset, saksalaiset tai ranskalaiset autoilijat ojennukseen? Siihen eivät lempeät käskyt riitä. Tarvitaan "tulivoimaa" kaduille ja toreille.
    Entä sitten sianlihaa popsivien eurooppalaisten pakottaminen härkäpapujen ruokavalioon? Miten se saadaan aikaiseksi? Riittävätkö edes Bundeswehrin panssarivaunut moiseen tehtävään?
    Saa nähdä kuinka Eurooppa kiedotaan kuriin ja miten kansat vaiennetaan.
    Niinistölle riittää käännytystyötä Suomessa ja ulkomailla. Lähetyssaarnaajan tehtävä vihamielisessä ympäristössä voi käydä hermoille.


Kyösti Salovaara, 2019.
Varttuneet leidit polkevat
omaperäisellä tandemilla ostoksilta Haarlemista.
Pyörässä on kaksi kääntyvää etupyörää ja ohjaustankoa.
Eivätkö leidit ole koskaan eri mieltä suunnasta?

4 kommenttia:

  1. Kiukkuisten ja itsensä unohdetuiksi kokevien kansalaisten huolet ovat aitoja ja vakavasti otettavia. Enemmistö meistä ei ole rasisteja tai kansallismielisiä kiihkoilijoita. Mutta populistit kaappaavat tyytymättömyyden palvelemaan omia tarkoitusperiään.


    Karismaattisia harhaanjohtajia kannattavat hädässään nyt monet niistä, jotka ovat menettämässä taloudellisen arvonsa ja tulevaisuutensa näkymät.
    Karismaattisia harhaanjohtajia kannattavat hädässään nyt monet niistä, jotka ovat menettämässä taloudellisen arvonsa ja tulevaisuutensa näkymät. Eurooppa ei enää anna kansalaisilleen toivoa tasapuolisesti.

    Oli myös harhaa kuvitella, että enemmistö maailman diktatuureissa elävistä haluaisi vaikkapa Suomen kaltaisen yhteiskunnan. Seitsemästä miljardista ihmisestä alle miljardi elää maissa, joissa meille tutut arvot ovat jotenkuten voimassa. Mutta onko niillä edes suurta kysyntää?

    Luulin takavuosina, että demokratia ja markkinatalous kulkevat käsikädessä. Sekään ei pitänyt paikkaansa. On diktatuureja ja komentotalouksia, joissa markkinatalous jyllää esteittä mutta ihmiset ovat tiukassa ohjauksessa. Kiina on erinomainen esimerkki.

    Jo kolmella sadalla miljoonalla kiinalaisella on eurooppalainen elintaso. Kymmenen vuoden kuluttua keskiluokkaa on puoli miljardia, Euroopan väkiluku. Tuo kasvava joukko on kovin tyytyväinen nykymenoon, jossa tuloerot kasvavat, mutta myös oma elintaso nousee kohisten.

    Euroopassa sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat aineellisesti aina edellisiä parempia. Kiinassa koetaan nyt samat tunnot nopealla tahdilla. Autot ovat joka vuosi isompia, ruokaa ja vaatteita on kaupoissa yllin kyllin. Yhä useammilla on mahdollisuus matkustella.

    Demokratialle, ihmisoikeuksille ja sananvapaudelle on vähemmän arkikäyttöä kuin aineelliselle hyvälle. Toisinajattelijat ovat useimmille vain pieni joukko kiusallisia veneen keikuttelijoita. Ilmastopolitiikka on yksi alue, joka törmää ihmisen mukavuusalueeseen. Meillä ei mukavuuksista haluta luopua, kehittyvissä maissa niihin halutaan nopeasti päästä käsiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, mm. Fukuyma totesi ettei demokratia ja markkinatalous edellytä toisiaan (vaikka juhlapuheissa niin sanotaan). Esimerkkinä oli mm. Korea, siis se eteläinen.

      Dilemma on mahdoton: Suomi haluaa näyttää esimerkkiä ja kenties tuhoaa taloudellisen rakenteensa. Toisaalla miljardit ihmiset haluavat samanlaisen yhteiskunnan kuin Suomi, jossa sekä yksityinen että julkinen kulutus on maksimissaan.

      Kuuntelevatko nuo hyvinvointia tavoittelevat Suomen esimerkillisen (ilamsto)esimerkin ideaa? 99,99 % todennäköisyydellä eivät kuuntele eivätkä välitä siitä.

      Kannattaako siis Suomen esimerkkinä "tuhota" oma markkinataloushyvivointinsa?

      Ei kannata mutta vahvasti siihen näytään pyrittävän.

      Poista
  2. Olet havinnoinut matkalla asioita tarkalla silmällä niin autosta, jalankulkijana kuin aterioillakin.

    Totta puhut, suomalaiset ovat kilttejä, seuraavat ohjeita ja auktoriteetteja, mutta näin ei ole kovin monessa maassa muualla Euroopassa.

    Olen itsekin katsellut ihmetellen lihansyöntiä Saksassa. Berliinissä luin Wladimir Kaminerin hauskasta Berliinin oppaasta Ich Bin Kein Berliner, että kannattaisi käydä perinteisessä Gasthausissa ja tilata sianpotka hapankaalilla, vaikka vain kuvatakseen sen. Niin monet japanilaiset tekevät, ottavat nauraa kihertäen kuvia ja lähettävät annoksen koskematta takaisin. Kaminer jopa epäili, että sama annos kierrätetään seuraavalle tilaajalle. No, potka tuli ja oli hurjan näköinen. Liha oli puoliraakaa ja nahasta törröttivät harjakset. En kehdannut ottaa kuvaa ja sotkin annosta vähän. Parhaiten paistetut, maustetut ja mureimmat liharuuat olen saanut Turkissa. Heidän ruuanlaittotaitonsa periytyy sulttaanien palatseista. Siellä on laitettu kymmenillä eri tavoilla ruokia erilaisista lihoista, kun meillä on syöty läskisoosia, silakoita ja keitettyä perunaa.

    Hollantilaisten pyöräilyä on kehuttu. Nyt tuli toinen neäkökulma sinulta. Heillä eivät ilmeisesti sähkölaudat sentään enää sovi sinne sekaan. Äskettäin Tallinnassa käydessä pelkäsin niitä. Vasta opetteleva tyyppi ja kauhea vauhti on paha yhdistelmä jalankulkijoiden seassa. Mitä vikaa on omin jaloin kävelyssä, terveellä ihmisellä? Siinä kehittyy kuntokin ja paino pysyy hallinnassa.

    Aikamoinen tuo Arenbergin tie. Sinne vosii viedä malleja harjoittelemaan 12 cm:n koroilla kävelyä.
    Mukulakivipäällysteistä tulee aina mieleen isäni, joka palasi Kankaanpään torilla sotamuistoihinsa. Kävelimme rupatellen niitä näitä, varmaan olin juuri sanonut, että kivan näköistä tämä on, mutta hankalaa kävellä, ja hän :"Kyllä ne haavottuneet vaikersi, ko jouruttiin heitä kovapyärärattailla kuljettaan Kannaksella tämmösiä teitä pitkin." Hän toimi lääkintämiehenä.
    Sama näky tuo kullekin mieleen aina niin eri asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se Amsterdamin pyöräliikenne todella toimii - siis pyöräilijän kannalta, mutta jalankulkijan osa on sitten toinen juttu.

      Kaikessa liikenteessä - autoilu, pyöräily, jopa kävely - oleellista on, että massa liikkuu suunnilleen samaa tahtia, ei ajeta (liikuta) keskimäärää paljon hitaammin eikä nopeammin.

      Amsterdamissa (keskustassa) pyörätiet kulkevat molemmin puolin katua (ei siis jalkakäytävän yhteydessä) ja niitä ajetaan vain yhteen suuntaan (kuten autotkin kaistallaan). Tästähän sitten seuraa, että pyörälijät sovittavat nopeutensa muiden mukaisesti ja vauhti on aika kova (ei tartte pelätä vastaantulijoita) ja massa liikkuu jouheasti. Mutta jalankulkijat sitten hyppivät kadun yli yrittäen osua sopivaan rakoon, hahhaa.

      Kun ajat autolla, niin suojatien eteen pysähtyminen ei ole mikään ongelma (Suomessa se tosin näyttää monille olevan henkinen ongelma), kuuntelet radiota, joku näprää kännykkää vaikkei saisi, mutta muutenhan autossa on leppoisaa. Sen sijaan pyöräilijän pysähtyminen vaatii jalan laittamista maahan ja liikkeelle lähtö on taas työläämpää. Joten: ei huvita pysähtyä ellei ole pakko.

      Hollannissa muistaakseni ostettiin viime vuonna enemmän sähköpyöriä kuin normipyöriä ja onhan se tiheässä kaupungissa todella kätevä peli liikkua pitkiäkin matkoja.

      Noista kivikaduista tulee mieleen entisen Kotkankin kadut. Siellä oli nupukivikatuja (kivet säännöllisiä eikä rakoja juurikaan) ja mukulakivikatuja (soikeita tai pyöreitä kiviä joiden välissä isot raot). Mukulakivikatua oli pyörällä todella kurja ajaa. Voi kuvitella miltä kovapyörarattaissa olisi tuntunut.

      Kotkaan rakennettiin työttömyystöinä n. 6 kilometrin mittainen nupukivikatu Kyminlinnasta Kotkan saarelle 1930-luvulla työttömyystöinä - se oli siis pääväylä kaupunkiin.

      Myöhemmin (ehkä 80-luvulla) se asfaltoitiin, mikä on aika harmi, koska katu olisi käynyt museotiestä (työttömien kivenhakkaajien muistolle), vähän niin kuin tuo Arenbergin metsän tie Napoleoniin saakka.

      En oikeastaan tiedä on oikea sana kuvaamaan Arenbergin kivitietä, se ei ole ihan nupukiveä muttei mukulakiveäkään, joten molempia sanoja näytään käytettävän. (Voin tietysti olla väärässäkin ja kivien nimet ovat just päinvastoin!)

      Tuossa ottamassani kuvassahan ei ole kivetyksen reunalla matalia aitoja, niin kuin Pariisi-Roubaix kilpailun aikana on, jolloin kilpapyöräilijöiden on melkein pakko ajaa keskellä tietä, vain kapeat reunukset nurmikolla ovat ajettavissa.

      Poista