Kivisellä tiellä

[arkipäiväisiä huomioita]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mukulakiviä Arenbergin metsätiellä.

Teitä on kaikenlaisia.

    Hiekkatiellä kävelee mielikseen.

    Mitä sileämpi asfaltti, sitä mukavammin ja hiljaisemmin auto kulkee eteenpäin. Bensaa säästyy.

    Aikaisemmin parhaat tiet kivettiin. Ne riittivät hevosille ja tykkilaveteille, mutta autolla mukulakivikatua on ikävä ajaa, polkupyörästä puhumattakaan. Hevosen tunteita ei kyselty.

    Tästäkin löytää vertauskuvia.

    Mistäpä ei löytäisi kun etsii.

    Arenbergin metsä (oikeastaan Trouée d'Arenberg tai Tranchée de Wallers-Arenberg) on vertauskuvista kiehtovin: yli kaksi kilometriä säännöttömiä mukulakiviä, joiden välissä on isot rakoset ja jonka keskusta nousee kuperana ja sateella helvetillisen liukkaana ja epätaisena kulkuväylänä puiden keskellä.

    Tämähän on kuuluisa osa rankkaa ammattipyöräilyn klassikkoa Pohjois-Ranskassa, Roubaixista kaakkoon. Tien rakensi aikanaan Napoleon - ehkä tykkien kuljettamiseen. Nykyään mukulakivet ovat ”arvotavaraa”. Niitä ei pidä varastaa, vaikka mieli tekisi.

    Niin kuin kokeneet pyöräilijät liukastelevat huhtikuisena sadepäivänä Arenbergin metsän siimeksessä, niin myös ihmiskunta näyttää liukastelevan omalla tiellään. Joskus kenkä muljahtaa mukulakivien väliin ja… hemmetin hemmetti!

Kyösti Salovaara, 2019.
Kilpapyöräilijän helvetti:
Trouée d'Arenberg Pohjois-Ranskassa.

Mistä me tiedämme mitä päättäjät tietävät? Entä tietävätkö päättäjät mitä me ajattelemme? Miten elämme? Mitä haluamme?

    Keitä päättäjät ovat?

    Poliitikkoja. Johtajia. Päälliköitä. Asiantuntijoita. Journalisteja. Tiedemiehiä. Esikuvia siellä sun täällä ja ennen kaikkea telkkarin HD-kuvaruudulla.

    Kun päättäjä kävelee sinua vastaan ostoskeskuksessa tunnistatko hänet? Ehkä tunnistat, mutta tunnistaako päättäjä sinut?

    Vai käveleekö päättäjä koskaan ostoksilla? Oletko pannut hänet merkille kassajonossa?

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö edellytti New Yorkissa, että tavallinen suomalainen saadaan vakuuttumaan ilmastomuutoksen torjunnan välttämättömyydestä; että myös kansan asenteen tulee muuttua. Piia Elonen sanoi Helsingin Sanomissa keskiviikkona, että Niinistö oli oikeassa: ”Ei eduskuntatalo tai valtioneuvoston linna ole mikään BB-talo, jonne yhteys ulkomaailmasta on katkaistu.”

    Onkohan noin?

    Vai elävätkö päättäjät ja toimittajat sittenkin omassa BB-talossaan oikeastaan tietämättä mitä ”kansa” ajattelee ja miten se viettää arkipäiväänsä. Tuollaisessa eliitin BB-talossa samaa mieltä olevat vetelevät yhdessä tuumin suuria linjoja ja hämmästyvät kun kansa ei seuraakaan kiltisti perässä mukulakivin päällystetylle tielle.

    Arkipäivän kohtaa jalkautumalla arkipäivään.

    Aika yksinkertainen temppu. Konkreettinen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Rekkajonot ovat hyvinvoinnin symboli.

Kolmisen viikkoa sitten ajettiin saksalaisella moottoritiellä kohti Trierin kaupunkia.

    Oli perjantai. Aamulla lähdettiin hyvin nukutun yön jälkeen Hessisch Oldendorfista, missä otettiin bensaa, joka maksoi 15 senttiä vähemmän litralta kuin Suomessa.

    Matkaa Trieriin oli noin 430 km. Moottoritietä.

    Saksassa saa ajaa kovaa, paitsi siellä missä tehdään tietöitä. Saksassa tehdään kaikkialla tietöitä.

    Siellä missä voi ajaa kovaa, pitää jatkuvasti varoa rekka-autoja, jotka ohittelevat toisia rekka-autoja, vaikka eivät saisikaan ohitella.

    Rekka-autojen loputtoman pitkät letkat kuuluvat saksalaisille ja eurooppalaisille moottoriteille. Ne kertovat miten hyvinvoiva Eurooppa toimii ja elää; ne kertovat miten kaupallinen toimeliaisuus on globaalia ja sen miten paljon hyvinvointimme on tuosta toimeliaisuudesta riippuvaa.

    Kuvitelma että rekka-autot (toimeliaisuuden symbolit) voisi hävittää moottoriteiltä on itsepetosta, jos toivoo että kaikki (hyvä) pysyy ennallaan.

    Kölnin jälkeen vastakkaisella kaistalla tapahtuu kolari. Muutamassa minuutissa paikalleen pysähtyvä rekkajono kasvaa kymmenen kilometrin mittaiseksi.

    Häiriö on hetkellinen mutta pahaa ennustava: symbolinen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Pyöräparkki Amsterdamin päärautatieasemalla.

Viime perjantaina kävelimme kahdeksan kilometriä Zandvoortista Haarlemiin. Mukava, Pohjanmeren rannalta lähtevä ja metsäisessä maastossa kiemurteleva kävely- ja pyöräilyreitti kulkee luonnonpuiston ja golfkentän reunalla kunnes saavutaan Haarlemin kanavien tykö.

    Väitetään että Haarlemissa on Hollannin parhaat shoppailukadut.

    Ehkä on, ehkä ei. Kävelyn jälkeen shoppailu ei oikein maistu.

    Hieman väsyneenä kävelen pari tuntia myöhemmin kävelykadulla kohti Haarlemin rautatieasemaa.

    Yhtäkkiä joku tönäisee minua takaapäin voimakkaasti olkapäästä. Meinaan kaatua nokilleni.

    Pelästyneenä katson vasemmalle. Keski-ikäinen nainen sujahtaa polkupyörällään ohitseni ja näyttää kiukkuisesti etusormellaan missä minun kaltaisen äijän kuuluisi kävellä. Hänen reviirilleen ei jalankulkijoita sovi.

    Edellisenä päivänä Amsterdamissa jalankulkija oppi millaista on liikkua jalan polkupyöräilijöiden ”paratiisissa”. Se on jalankulkijan helvetti. Tai ehkä kaupungin pyöräkulttuuriin pitää vain oppia sopeutumaan.

    Autoilijat antavat jalankulkijalle tietä ainakin suojatien kohdalla, mutta samat säännöt eivät koske Amsterdamissa pyöräilijöitä. He kiitävät uhmaavasti ja ylemmyydentuntoisesti kaduille piirretyillä pyöräteillä letti hulmuten, sillä kypärää ei Amsterdamissa käytetä. Ehkä hollantilaisissa polkupyörissä ei ole jarruja.

    On syntynyt kokonaan uudenlainen falangi, joka syrjäyttää jalankulkijan.

    Tästä voisi päätellä ettei Amsterdamissa ole henkilöautoja.

    Väärin: en ole ajanut missään kovemmissa ruuhkissa kuin Amsterdamin kehäteillä ja omakotialueiden yhdyskaduilla, missa kaduista on leikattu molemmilta reunoilta reilu tila pyöräilijöille, niin että kaksikaistainen tie muuttuu (auton kannalta) oikeastaan yksikaistaiseksi. Joku on tuomassa tätä mallia myös Suomeen.

    Välillä näyttää, että amsterdamilaisen pyöräilijän ylemmyydentunto replikoituu autoilijoiden kalloon. 

    Arenbergin mukulakivitie alkaa tuntua viihtyisältä kävelypaikalta.

Jaakko Salovaara, 2019.
Aamuruuhkaa Amsterdamissa.

Ihminen tarvitsee sapuskaa jaksaakseen.

    Päälliköiden, johtajien, poliitikoiden ja journalistien BB-talossa on uudet ruokatavat, joiden toivotaan siirtyvän myös rahvaan keittiöön. Tilastoja räknataan toiveikkaana: joko ne vihdoinkin syövät kaalia ja härkäpapuja!

    Perjantaina, kolme viikkoa sitten, istutaan Trierissä viihtyisän markkinatorin viinituvan terassilla: yksi olut ajomatkasta toipumiseen. On rauhallinen hetki seurata trieriläistä arkipäivää.

    Viereissä pöydässä salskea miesporukka valmistautuu perjantai-illan viettoon. He tilaavat makkaroita ja olutta, taitaapa ranskalaisia perunoitakin mennä kulhollinen.

    Vähän myöhemmin suomalainen hätkähtää: hetkinen, nyt miehet saavat pääruoan, muhkeita porsaanpotkia lautasten täydeltä. Makkarat olivat alkuruoka.

    Tännehän pitää tulla lauantaina syömään.

    Ja tullaan: Weinstube Zum Domsteinin kaurispata taitaa olla melkein parasta mitä olen koskaan syönyt.

    Muuten Saksa opettaa, ettei sellaista ruokalajia olekaan mitä ei voisi valmistaa sianlihasta. Arkipäivä kuluu saksalaisissa olutkellareissa ja viinituvissa sikaa popsien. Häpeilemättä.

Jaakko Salovaara, 2019.
 Eifeler Wildragout vom hirsch
 In Wacholdersauce mit Preiselbeerbirne, Eierspätzle und Apfelkompott.
Viinitupa Zum Domsteinin ruokalistalta.
Trier.

Kaikki muuttuu. Mikään ei häviä.

    Päällystön BB-talossa kuhisee monenlaisia ajatuksia.

    Ikkunoiden takana aukeaa toreja ja asfalttikatuja, mutta päälliköillä on niin kiire laatia suunnitelmia ja julistuksia ja sopimuksia ja uhkauksia etteivät he ehdi vilkaista ikkunoista ulos.

    Kenellä on voimaa pistää suomalaiset kontalleen?

    Ehkä se onnistuu kohtuullisen helposti, koska me (suomalaiset) tottelemme kun käsketään - ainakin jos käskijänä on joku ulkomaalainen.

    Mutta kuka pistää hollantilaiset, espanjalaiset, saksalaiset tai ranskalaiset autoilijat ojennukseen? Siihen eivät lempeät käskyt riitä. Tarvitaan "tulivoimaa" kaduille ja toreille.

    Entä sitten sianlihaa popsivien eurooppalaisten pakottaminen härkäpapujen ruokavalioon? Miten se saadaan aikaiseksi? Riittävätkö edes Bundeswehrin panssarivaunut moiseen tehtävään?

    Saa nähdä kuinka Eurooppa kiedotaan kuriin ja miten kansat vaiennetaan.

    Niinistölle riittää käännytystyötä Suomessa ja ulkomailla. Lähetyssaarnaajan tehtävä vihamielisessä ympäristössä voi käydä hermoille.

Kyösti Salovaara, 2019.
Varttuneet leidit polkevat
omaperäisellä tandemilla ostoksilta Haarlemista.
Pyörässä on kaksi kääntyvää etupyörää ja ohjaustankoa.
Eivätkö leidit ole koskaan eri mieltä suunnasta?