torstai 31. lokakuuta 2019

Lehdet lehtiä


[sananvapauden puussa]

Kyösti Salovaara, 2019.


Lätäköitä rantakallion poimuissa. Tuulen lennättämiä lehtiä. Historian viirut peruskalliossa.
    Jotkut asiat pysyvät, toiset eivät.
    On käyty keskustelua Vihreän langan lopettamisesta. Puolueen ulkopuoliset eivät ymmärrä miksi vireänä pidetty lehti lopetetaan eikä edes nettiversiota tehdä. Puolueen sisäpiiri vaikenee. Lehteen käytetyt rahat ohjataan viestintään sosiaalisessa mediassa. Siellä on enemmän samaan kuplaan haluavia. Eikä netistä kukaan halua maksaa.
    ”Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkauttaa Vihreä lanka hyvin valitettavana”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan. ”Oma verkkolehti tuottaisi alleviivatusti journalistista aineistoa, siis jotain aivan muuta kuin Facebook-kirjoituksia tai puoluetta mainostavia kirjoituksia puolueen blogipalstoilla... Olen tyrmistynyt.”
    Soininvaara oli Vihreän langan päätoimittaja 1980-luvulla. Hän tuntee pappenheimilaisensa.
    En ole lukenut Vihreää lankaa, mutta jokaisen journalistisen tiedotusvälineen kuolema surettaa. Taas yksi rantakalliolle pudonut keltainen lehti, joka ei enää kasva puussa, koska puu kaadettiin.


Jokaisella lehdellä on tarkoituksensa. Yksi kirjoittaa kirjoista, toinen autoista, kolmas politiikasta, neljäs julkaisee kauniita kuvia naisista, viides kirjoittaa elokuvista ja kuudes uskonnosta. Ja niin edelleen. Päivälehdet yrittävät puolestaan kuvata koko maailman.
    Netti on muuttanut julkaisualustoja ja tuotteita. Ilmestyykö enää naistenkuvia painettuna? En tiedä. Autonkuvia paperille edelleen painetaan. Kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso ja Ruumiin kulttuuri sinnittelevät paperiversioina, mutta kuka niitä lukee? Kirjoja lukevat sadattuhannet suomalaiset, kirjallisuuslehtiä muutama tuhat. Tarinat kiinnostavat, eivät niiden taustat.
    Jopa Helsingin Sanomia surettaa puoluelehtien näivettyminen ja kuolema. Muistaakseni ei surettanut 1960-70-luvulla, kun puoluelehdet olivat vielä merkittävä osa lehdistöä. Siihen aikaan lehdet (toimituksien eri alojen osastot) keskustelivat toistensa kanssa, suoraan tai välillisesti. Silloin vielä kannatti lukea erilaisia lehtiä, jos halusi saada kokonaisemman kuvan maailmasta. Silloin pystyi lukemaan erilaisia lehtiä, koska niitä ilmestyi.
    Tätä muistikuvaa ei ehkä kannata liioitella. Kyllähän poliittiset lehdet olivat puolueiden ohjauksessa eikä niissä kauhean paljon käyty sisäistä debattia. Mutta ideologiat saivat joka tapauksessa puoluelehdissä äänensä kuuluviin. Puolueiden visiot (jos sellaisia oli) tulivat kirjoitetuksi ja joskus jopa kommentoiduiksi.
    Nykyään puolueet ovat muutaman suuren mediatoimijan armoilla. Pitää sanoa jotakin, mikä menee läpi Hesarissa tai Ylellä ja muutamissa suurehkoissa maakuntalehdissä tai tyytyä huutelemaan somessa.
    Kun aikanaan kirjoittelin parisenkymmentä vuotta kulttuurijuttuja Demariin (Suomen Sosialidemokraattiin), ihmettelin miksi puolueen jäsenistä suurin osa kaihtoi tuota sanomalehteä. Miksi he lukivat mieluummin Hesaria kuin Demaria? Kun tätä kysyi valveutuneelta demarilta tai vasemmistolaiselta kulttuurihenkilöltä, tämä yleensä vastasi hieman kiusaantuneena, että ”kun siellä Hesarissa on kaikkea”. No tietysti siellä oli kaikkea, paitsi SDP:n visioita, mutta ilmeisesti ne eivät kiinnostaneet edes puolueen jäseniä saati sitten ulkopuolisia kannattajia.
    Sitä paitsi kulttuuriosastosta saattoi joskus lukea toisenlaisen kirja-arvostelun kuin valtalehden palstoilta.


Kyösti Salovaara, 2019.


Tekisi mieli väittää, että puoluelehtien näivettyminen kulkee ideologioiden näivettymisen rinnalla toinen toistaan vahvistaen. Internetin tarjoama keskustelusekamelska ja hetken huumaan tarttuva tiedonvälitys vahvistaa sitten sekä ideologioiden että niistä kertovien lehtien näivettymistä.
    En halveksi enkä aliarvioi nettiä. Luen sieltä paljon ja käytän sitä melkein intohimoisesti.
    Mutta netin tietotulvalla ja journalismilla on selkeä ero. Jokaista lehteä lukiessa ymmärtää, ainakin alitajuisesti, että siihen on kerätty jonkinlaisen maailmankäsityksen (hetkellisen tai historiallisen, paikallisen tai globaalin, säilyttävän tai muuttavan jne.) järjestämä kokonaisuus monenlaisia kirjoituksia. Niiden ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä eikä tiettyä mieltä, mutta yhdessä ne esittävät ikään kuin tietyn ”porukan” näkemyksen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuo porukka tietysti on lehden toimitus.
    Tällä en tarkoita, että edellä kuvatun porukan näkemys maailmasta olisi täydellinen tai edes kattava, puhumattakaan että olisin aina tai edes usein samaa mieltä tuon porukan kanssa, mutta tiedän että toimitukset yrittävät hahmottaa ristiriitaisen ja kaoottiselta näyttävän todellisuuden ymmärrettävällä tavalla. Ja kun joku tekee niin, osaan asettaa oman näkemykseni samalle kartalle.
    Internet ei sen sijaan yritä ”ymmärtää” mitään vaan esittää tiedot ja kuvitelmat ja kaiken niiden välillä yhdenvertaisina sirpaleina. Tietenkin ihmiset ryhmittäytyvät myös netissä porukoiksi, mutta niiden  päämääränä ei ole kuvata todellisuutta ymmärrettävänä vaan pikemminkin oman tunnepiirin vahvistajana ja yhteisen mielipiteen signaalina. 
    Äkkipäätä ja äkkiväärästi voisi edellisen jälkeen todeta, että jos puoluelehdet olivat aikanaan suppeahkon ideologisen porukan tunnelmien välittäjiä, niin eivätkö somen kuplat ole juuri samanlainen ilmiö? Ja jos ovat, niin miksei myös Vihreän langan olisi saanut lopettaa ja siirtyä viestimään tunteistaan omaan nettikuplaan?
    Ketään ihmistä ei voi pakottaa poistumaan kuplastaan.
    Real Madridin tähtihyökkääjä, walesilainen Gareth Bale sanoi pari päivää sitten englantilaisen lehden haastattelijalle, että hän ei tiedä kuka toimii brittien pääministerinä. Maailman golfpelaajista tiedän kyllä kaiken, Bale jatkoi. Kun toimittaja kertoi Balelle pääministerin nimen, tämä hämmästyi: ”Ai, luulin että hän on pormestari.”


Lueskelin viime viikolla ilmestynyttä Demokraattia sillä silmällä.
    Yritin selvittää miten kaksi kertaa kuussa ilmestyvä aikakauslehti jatkaa sanomalehti Suomen Sosialidemokraatin perinnettä. Paljastuuko sen sivuilta demaripuolueen ideologia (jos sellaista on olemassa) ja käydäänkö lehdessä SDP:n visioista reipasta keskustelua?
    Ei paljastu eikä käydä.
    Demokraatti on päältä korea lehti, mutta sen artikkelit ovat sovinnaista journalismia, jossa heiveröinen kriittisyys lepattaa naljailulla kokoomukseen suuntaan ja Donald Trumpia kritisoimalla.
    Viime viikon numerossa on monta artikkelia, joissa myös Venäjän tai nimenomaan Venäjän teot ja aikeet maailmanpolitiikan järkyttämisessä olisi voitu ja pitänyt huomioida, mutta Venäjästä ei sanota mitään, ei sanaakaan. Demokraatti elää yhä YYA-sopimuksen aikakautta, vaikka Mauno Koiviston Suomi irtautui siitä ajat sitten. Kun nykyään somessa peukutetaan, Demokraatille riittää neukutus.
    Demokraatin käsitellessä Antti Rinteen hallituksen toimia mitään kriittistä tai älyllistä perustelua ei esitetä sille eikä tälle; puoluepoliittinen osa lehdestä saattaisi hyvin olla viestintätoimiston sliipattua propagandaa. Lehdessä puhutaan toistuvasti eriarvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta, vaikka sellaista ei tapahtuisikaan, kuten Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Penny melkein vastoin tahtoaan kertoo kolumnissaan. Mutta eriarvoisuus on silti ”ihan kaikkien ongelma”.
    Ilmastonmuutos ponnahtaa pinnalle monessa jutussa, mutta Demokraatissa se on yhtä kauhistuttava, totaalinen ja ahdistava kuin muissakin lehdissä ja tiedotusvälineissä. Lehden pääartikkeli käsittelee ilmastonmuutosta, mutta ei yritä mitenkään hahmotella ilmastonmuutoksen torjumista politiikan keinoilla eikä poliittisena projektina, vaikka sitähän se ennen kaikkea on. Synnillisyyden kaltaisen ahdistuksen lisääminen ei liene poliittiseksi projektiksi kummoinenkaan?
    Mikko Majander, poliittisen historian dosentti ja tutkija Magma-ajatuspajassa, tuskailee kolumnissaan Ilmastoahdistusta Göteborgissa lentohäpeänsä kanssa, niin kuin jokaisen hyvesignaalin lähettäjän kuuluu tehdä. ”Kovin harva meistä kuitenkaan kykenee ryhtymään oman elämänsä penttilinkolaksi”, Majander huokailee avuttomana.
    Miksi demareiden pitäisi ryhtyä penttilinkolaksi?
    Pentti Linkolan pääajatus kuuluu näin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”
    Kun Demokraatti-lehti toistaa mantrana että ”eriarvoisuus on ihan kaikkien ongelma”, eikö sen pitäisi esittää ilmastonmuutoksen torjumiseksi sellainen (SDP:n) poliittinen projekti, jolla estetään paluu Linkolan kaavailemaan totalitaariseen ja absoluuttisesti eriarvoiseen maailmaan?
    Ehkä sen pitäisi, mutta ei se esitä.


Kyösti Salovaara, 2019.

4 kommenttia:

  1. En ole varma, kuinka relevantti käsite työväenkulttuuri on enää. Kuitenkin: suuri murros tapahtui mielestäni jo 1960-luvulla. Tuolloin televisio (-viihde) korvasi iltamat. Maakunnan vasemmistolehteä tilattiin vielä joitain vuosia, mutta tapa jäi hiljalleen pois. Lehdet lakkautettiin - liekö Eteenpäin ollut viimeinen sinnittelijä? Valinta paikallisen ykköslehden hyväksi ei ollut kaiketi kovin rationaalinen. Yleisesti kuuli: kun siinä on ne paikalliset uutiset tms. Puolueiden päälehdet ovat kyllä olleet kehityksen kärkenä, mutta ei sekään enää riitä. 1-3 ilmestymiskertaa viikossa riittää aivan hyvin sanomalehdelle nykymaailmassa, 7 kertaa on jo anakronismi.

    Hauska visio: teos Suomi vuonna 2000 (1970) ennakoi paikoin hyvinkin tarkasti tulevaisuuden trendejä. Se ennusti: v. 2000 Suomessa ilmestyy enää n. 10 sanomalehteä, joista n. puolet on suurten puolueiden lehtiä. Siis arvatenkin SSd, US, Maakansa/Suomenmaa ja Kansan Uutiset - vihreitä ei osattu visioida. Muut ehkä HS, Hbl, TS ja Aamulehti. Luulenpa, että kirjoittaja yliarvioi politiikan vaikutuksen ja aliarvioi viihteen lisääntymisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - kun ei ole enää työväenkulttuuria, niin onko "keskiluokkaistuneessa" systeemissä edes palkkatyöläisen kulttuuria? Sanoisin että ei ole, koska on niin monia päällekkäisiä arvomaailmoja. Onko viihde sitten ainoa yhdistävä tekijä eri arvosfääreissä? Pirullisesti voisi vastata, että on, mutta jos ajattelen narsistisesti itseäni, ei telkkarin viihdeohjelmissa tai poppareiden laulukulttuurissa ole yhtäkään sellaista joka vetäisi minut mukaan, niin että lööppien ja otsikoiden hehkutus tanssivista tähdistä, vain elämää itkeskelystä tai putoavista päistä on minulle täyttä hepreaa.No, kirjallisuuden, elokuvien ja futiksen viihdemaailmat tietysti koskettavat ja osuvat minuunkin.

      Demareiden Eteenpäin-lehden menestystä seurasin läheltä, koska isäni Osmo oli sitä johtamassa. Lehti nousi kakkoslehdestä Kotkanseudun ykköseksi ja nujersi entisen ykköslehden, porvareiden Etelä-Suomen.

      Eteenpäin menestys perustui moneen asiaan, mutta yksi keskeisin oli lehden infran parantaminen ja kehittäminen. Modernin tekniikkaan siirryttiin todella nopeasti ja lehden sivumäärää kasvatettiin. Samaan aikaan SAK:n lehtisetelit auttoivat. Isäni johtajana ja levikkipäällikkö Partio ottivat koko ajan yhteyksiä kotkalaisiin toimijoihin, jos ne ilmoittelivat porvarilehdessä vaikka ilmoituksia koskevassa kaupunngiosassa valta-osa ihmisistä tilasi Eteenpäitä eikä Etelä-Suomea.

      Toimituksellisesti panostettiin valtavasta urheiluun, koska Kotka oli (ja on yhä) jalkapallon ja koriksen kaupunki. Eli tässä mielessä ajatuksesi viihteen voitosta jo 60-luvulla pitänee paikkansa - jos urheilun seuraaminenkin on viihdettä. Niin kuin se tietysti onkin.

      Vuonna 1970 varmaankaan kukaan ei kuitenkaan osannut eikä edes tullut mieleen kuvitella, että 2000-luvulla viihtymisen keskiössä ovat älypuhelimet, läppärit ja tabletit ja kymmenet "netflixin" kaltaiset elokuvapalvelut. Tietysti "näköpuhelimista" yms visioitiin kauan sitten.

      Mutta: mistä ihminen nykyään saa (objektiivisesti) tietoonsa mitä poliittinen jokin puolue ajaa ja mikä on sen visio? Kiusallisempi kysymys voisi olla, että tietävätkö puolueet itsekään visiotaan.

      Poista
  2. Ongelmallinen tilanne, sekä lukijoille että tekijöille. Ei puolueille ole keksitty parempaa julkaisualustaa kuin paperille painettu lehti. Syistä jotka kerroit. Toisaalta ne tavoittavat nykyisin enää ne, joilla on suora sidos puolueeseen: ajatuspajat, etujärjestöt jne. Sen siis pitäisi tuottaa myös muuta lisäarvoa lukijalle. Hyvä esimerkki tästä oli Demarin kulttuuriosasto 70-80-luvuilla, siinä sivussa tuli luettua myös lehden politiikan juttuja.

    Vilkaisin välillä Vihreää Lankaa, mutta lienen lukenut siitä vuosien saatossa korkeintaan viisi artikkelia. Vrt. monet muut lopetetut puolueiden pienet lehdet (vain yksi esimerkki: Polttopiste), joissa on toivottavasti kiinnostavaa aineistoa historian tutkijoille. Nyt tämäkin lähde tyrehtyi.

    HS on kiinnostava esimerkki; se panosti urheiluun ja sarjakuviin jo 20-luvulla. Kyllä Kissalan pojat ja Felix-kissa inspiroivat tuon ajan lasten mielikuvitusta aivan toisessa mitassa kuin Uuden Suomen Vihtori ja Klaara. Nykylukijana minun on vaikea nähdä enää mitään sisältöä tai substanssia näissä median täytehahmoissa, jotka toimivat urheilun ja populaaritaiteiden saralla. Heistä raportoidaan lähes päivittäin, mutta kaiketi kyse on uutisvirrasta - ei taustoittamisesta, syventämisestä tai jäsentämisestä. Jotka ovat ne tehtävät, joihin lehtiä vielä tarvitaan. Subjektiivisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika mielenkiintoista on myös se, että eihän HS seuraa urheilua enää kovinkaan kattavasti tuloksien ja kilpailuselostusten kautta vaan enemmänkin julkkisyksilöiden kautta. Kun joku jääkiekkoilija lukee pari romaania, siitä tehdään urheiluosastolle aukeaman juttu.

      Lehdessä (lehdissä) kai ajatus on, että ihnmiset katsovat netistä tulokset ja taulukot. Mutta mitä sitten jää lehteen on usein aika yhdentekevää human interest höpinää.

      Muuta vuosi sitten ihmettelin (kirjeitse) eräälle Hesarin urheilutoimittajalle, että miksi HS ei seuraa muista kuin helsinkiläisten ykköstason (futis)joukkueiden pelejä. Kerroin että on kummallista, että tiedän enemmän espanjalaisten ja englantilaisten joukkueiden pelaajien nimiä kuin suomalaisten, koska suomalaisista Helsingin ulkopuolisista ei enää kirjoiteta. Toimittaja vastasi olevamsa suunnilleen samaa mieltä, mutta näin on ylhäältä määrätty.

      Ajan henki on tietysti ajan henki. Tuleeko "kansa" viisaammaksi ja tietävämmäksi lukemalla lehtiä ja kuuntelemalla Yleä vai ei, siinäpä vasta kysymys. Pahoin pelkään ettei edes Hesaria lukemalla paljonkaan viisastu.

      Vielä pahempi kysymys on, että haluaako kukaan edes viisastua.

      Poista