Topi ja Topin poika

[digitaalisen analogia]

Kauko Helovirta on Topi.

On.

    On kaksi todellisuutta: se oikea, konkreettinen ja toinen: sen toisen kuvaus.

    Hypoteettisesti väitän, että digitaalinen todellisuus on konkreettisen analogia tai paremminkin analogiaa, koska kuvaus ei ole koskaan täydellinen. Digitaalinen todellisuus (todellisen todellisuuden kuvaus) eroaa esimerkiksi Vincent van Goghin auringonkukkamaalauksista siinä, että digimaailma muokkaa todellisuutta, osallistuu konkreettisen todellisuuden muutoksen, joten se muuttuu itsekin. Goghin auringonkukat säihkyvät muuttumattomina ja ihanina vuodesta toiseen.

    Tämä kuulostaa saivartelulta.

    ”Ei tule itsenäistä Kataloniaa sen enempää offline kuin online”, varoitti Espanjan pääministeri Pedro Sánchez viime viikolla. Hallitus sääti lain, jonka mukaan Espanjan julkishallinnon serverit pitää sijoittaa EU:n alueelle.

    Säädös tarvittiin, koska Katalonian itsenäisyysliike on yrittänyt luoda virtuaalivaltion, johon liittymällä kansalaiset irrottautuvat Espanjasta. Mallia otettiin Eestin sähköisestä kansalaisuudesta.

    Virtuaalivaltio ja sen virtuaalikansalaisuus on mielenkiintoinen ajatus varjotodellisuudesta. Kuinka konkreettinen se voi olla? Voisiko virtuaalikatalonialla olla virtuaalipoliiseja? Entä sitten virtuaaliverot ja virtuaalieläkkeet? Virtuaalimoottoritiellä olisi mukava huristella Barcelonassa valmistetulla virtuaali-Seatilla.

    Paella kuitenkin pitää syödä lautaselta.

    Sisiliassa mafia pyöritti omaa varjotodellisuuttaan. Mutta sekin perustui konkreettisesti pyssyille ja tikareille.

Kutsu minua.

    ”Kutsu minua Ismaeliksi”, alkaa Herman Melvillen romaani Moby Dick.

    ”Joo, voitte kutsua minua Topiksi”, sanoo Kauko Helovirta monipolvisen monologin alkupuolella Valtion tietokonekeskuksen (VTKK) tuottamassa mainosfilmissä Topi ja Topin poika.

    ”Löysin” mainosfilmin Youtubesta eräänä päivänä kun tarkistin narsistisesti onko netissä sanottu minusta viime aikoina pahaa tai hyvää. Ei ole. Kumma juttu.

    Tein käsikirjoituksen elokuvaaja Kalevi Pihkalan toteuttamaan filmiin vuonna 1988. Diatekniikalla kuvatussa filmissä kerrotaan Topista ja Topin pojasta, jotka perustavat ”raavaan miehen ristoranten” käyttämällä apunaan Valtion tietokonekeskuksen tietopankkeja.

    Elettiin aikaa ennen internetiä ja Googlea.

    Tietopankit ja niiden ohjelmointi eivät kuulunut työtehtäviini VTKK:ssa, mutta koska kirjoittelin kaikenlaista kaikenlaisiin julkaisuihin Timo Korpela ja Kari-Matti Pihkala ”palkkasivat” minut työstämään heidän kehittelemänsä aiheen ja juonen käsikirjoitukseksi. Taustaryhmässä oli myös Seppo Virtanen asiantuntijana.

    Tarinaa kirjoittaessani tiesin, että joviaali Kauko Helovirta puhuu sen mitä kirjoitan. Voitte kutsua minua Topiksi, kirjoitin…

    Noin yhdeksänminuuttinen ”elokuva” tuntui VTKK:n auditoriossa asiakastilaisuudessa esitettynä vähän liian pitkältä vuonna 1988. Nyt netistä kuunneltuna ja katsottuna se on kestänyt ajan rientoa hyvin ja on melkein hauska. Sopii hyvin tämän hetken keskusteluun siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Sitä paitsi, ajattelepa jos VTKK:n tietopankeista olisi kasvanut ”google” ennen Googlea.

    Klikkaa: Topi ja Topin poika.

Eräänlaista ohjelmakoodia tämäkin.

Elettiin aikaa.

    Elettiin aikaa ennen internetiä. VTKK:n tietopankeista löytyi jo silloin valtavasti julkisen vallan keräämiä tietoja, mutta niiden hakemisesta piti maksaa jos ei maltaita niin markkoja kuitenkin. Jokainen haku hinnoiteltiin sen mukaan kuinka paljon keskuskoneen sisäistä tehoa tarvittiin haun toteuttamiseen. Reaalisekunnissa oli monta virtuaalisekuntia. Sitä ihminen ei tajunnut.

    Muutamaa vuotta myöhemmin näpyttelin pari Kalevi Sorsan esseekokoelmaa kotona Soukanrannassa. Sorsa kutsui minua kirjojensa tuottajaksi, kovaksi piiskuriksi ja viimeistelijäksi. Ensimmäisen kokoelman Paikallisjunalla Eurooppaan (1991) näpyttelin sähkökirjoituskoneella. Teoksen nimen ”varastin” Paul Therouxin matkakirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

    Jälkimmäisen teoksen, Uusi itsenäisyys (1992) kirjoitin ensimmäisellä mikrotietokoneellani. Se oli Olivetti. Käytin VTKK:ssa valmistettua tekstinkäsittelyohjelmaa Tekoa. Se oli toteutettu FAS-ohjelmointikielellä. Teko oli mainio teksturi, "parempi" kuin moni muu senaikainen. Sen oikeinkirjoitustarkastus oli tuohon aikaan ennen kokematonta.

    Tekolla kirjoitettua esseekokoelmaa ei kuitenkaan voinut sellaisenaan lähettää Otavaan, joten muunsin FAS-tiedostot WP-tiedostoiksi "korpulle". Niin ne kelpasivat sähköisessä muodossa Otavalle.

    Halusin sijoittaa yhden esseen alkuun sitaatin Suomen hallitusmuodosta. Laiskana miehenä en viitsinyt lähteä kirjastoon vaan kysyin tietopalvelun ”pojilta” saisinko ”tiskin alta” ilmaiseksi pätkän hallitusmuotoa heidän tietopankeistaan.

    Kyllä sain.

    Muotovirhe lienee vanhentunut eikä käytettyä CPU-aikaa minulta enää karhuta, vaikka eihän tuota tiedä, koska Kalevi Sorsan kirjaa Uusi itsenäisyys saa yhä lainata kirjastoista ja ostaa divareista. Jotkut asiat vanhenevat, toiset eivät koskaan.
    Kerran sanottu on aina

Toista on.

    Toista on vuonna 2019.

    Matti Utelias-Virtanen käy lukiota Helsingin laitamilla, ei kovin kaukana mistään.

    Hän halusi kirjoittaa esseen Karl Marxista.

    Matti googletti ”Karl Marx”.

    Hakukone antoi 35 100 000 osumaa. Se kesti 0,56 sekuntia eikä maksanut mitään. Matti oli täpinöissään. Kuinka helppoa, kuinka ilmaisen ihanaa tämä onkaan, hän huokaili, ei kaukana juuri mistään.

    Sitten Matti ryhtyi laskemaan ja miettimään aikataulua. Essee pitäisi saada valmiiksi jouluun mennessä. Jos käytän jokaisen osuman tsekkaamiseen minuutin, minulta menee 35 100 000 minuuttia tähän, mutta sitten hallitsen Marxini kaikilta puolin, Matti ajatteli.

    Matti suunnitteli aikataulua. Tähän menee, hetkinen, jos teen 40 tuntisia viikkoja 281 vuotta! Hemmetti!

    Matti Utelias-Virtanen kalpeni. Hän tajusi että virtuaalinen maailma on pullollaan ilmaista tietoa, jota on mahdoton käyttää.

    Matti kirjoitti uuden haun: ”Marilyn Monroe”.

    71 100 000 osumaa. Matti katselee Marilynin kuvia jossakin ei kovin kaukana mistään.

Ah, Marilyn!

Kerro.

    ”Kerro mitä uutta tietokonesysteemi luo!”

    Suunnilleen tällainen tehtävä annettiin systeeminsuunnittelukurssilla VTKK:ssa 1970-luvun alkupuolella.

    Vastasin, että tietokoneohjelma ei luo mitään uutta; se kuvaa vain ja ainoastaan jo olemassaolevaa todellisuutta. Kurssia veti karismaattinen koulutuspäällikkö, joka ei pitänyt vastauksestani. "Vai että tietokonesysteemit eivät luo mitään uutta?"

    Olen yhä samaa mieltä. Makkaratehtaassa käytetään robotteja ja ohjelmistoja ja ties mitä, mutta lenkkimakkara on sellaista konkreettista uutta mihin tietokone eikä ohjelma pysty koskaan – ei edes virtuaalisessa Kataloniassa.

    Tämä johtuu ohjelmointikielistä, algoritmeista. Ne ovat kuvaus, eivät itse asia.

    ”Kun kielen pitäisi ilmaista jotakin sellaista, jota ei ole koskaan ennen sanottu”, mietti Martin Heidegger, ”kaikki riippuu siitä luovuttaako kieli siihen sopivan sanan vai ei.”

    Vain niitä sanoja voi käyttää, jotka ovat olemassa. Vain sellaisia sanoja on olemassa, jotka kuvaavat nykyhetkeä ja mennyttä, mutta eivät koskaan sitä mitä ei vielä ole.

    "Sitten kun tietokoneet ymmärtävät luonnollista kieltä”, sanoi puolestaan Roger C. Schank kirjassaan Tekoälyn mahdollisuudet (1984, suomeksi 1987), ”niiden käyttäjien ei enää tarvitse hallita tietotekniikan perustaitoja eikä opetella ainoatakaan ohjelmointikieltä.”

    Eivät ymmärrä vieläkään.

    Suomessa on huutava pula ohjelmoijista. 2000-luvun alussa it-firmoissa hoettiin ettei Suomessa kannata kirjoittaa ohjelmia: ”koodarit” ja ohjelmat ostettiin ulkomailta halvemmalla kuin Suomesta.

    Tämä ajatus oli harhaa. Ohjelmointi on todellisuuden kuvaamista kielellä, joka pitää osata. Mutta kun osaa yhden kielen, osaa toisenkin. Suomalaista todellisuutta ei kuitenkaan voi ulkoistaa eikä ostaa alihankkijalta.

    Tiistaina kuluvalla viikolla noin satakunta it-alan ammattilaista, suurin osa nyt eläkkeellä, kokoontui Tiedon pääkonttorille Espoon Keilaniemeen muistelemaan VTKK:ssa kehitetyn FAS-ohjelmointikielen 50-vuotista historiaa. Tuo kieli kehitettiin hallinnolliseen tietojenkäsittelyyn sopivaksi 1970-luvun taitteessa. Muutama vuosi sitten FAS-kielisellä ohjelmistolla tulostettiin yhä verottajan lähettämät verokaavakkeet kansalaisille, konkreettisesti paperilla.

    Noin satakunta FAS-ammattilaista katseli Tiedon kahvilan ikkunoiden edessä väikkyvää merta ja toisiaan, koska he tajusivat että kieli on todellisuuden analogiaa, ei itse todellisuus, ei nakit ja muusi vaikka joskus spaghettikoodiin olivatkin törmänneet.

    Minut opetettiin kirjoittamaan FAS-ohjelmia VTKK:ssa vuonna 1972. Edellisenä kesänä kirjoittelin pieniä FORTRAN-aliohjelmia ”Kutsetin” paperitehtaan vintillä Kotkassa.

    Silloin, kesällä 1972 olin 25 vuotias. Paljon oli edessä, vähän takana ja luulin tietäväni, että (ohjelmointi)kieli kuvaa konkreettista todellisuutta, mutta ei luo uutta, ei mitään semmoista mitä ihminen ei periaatteessa voisi itsekin tehdä.

    ”Se parhaiten nauraa, joka tietopankkeja käyttää”, päätti Kauko ”Topi” Helovirta enteellisesti monologinsa vuonna 1988.

Berliinin muuri kaatui 30 vuotta sitten.