Luulematta paras

 [mutta ylhäällä on korkeammalla]

Kyösti Salovaara, 2016.

Platon esittää väitteen, että hyvin järjestäytyneen valtion hallitsevan eliitin pitää koostua filosofeista, vaikka hän tietää jo etukäteen, että se saa monien leuat loksahtamaan auki… Ei ole alkuunkaan mullistavaa väittää, että tähdellisistä asioista perillä olevat henkilöt ovat parempia johtajia kuin ne, jotka eivät tiedä asioista mitään. Opas joka tuntee maaston, on parempi kuin opas, joka ei ole astunut jalallaan koko paikkaan. Kapteeni joka osaa purjehtia, on parempi kuin kapteeni, jolta tämä taito puuttuu.

- Simon Blackburn: Platonin Valtio (Plato’s Republic – A Biography, 2006). Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Ihmiset arvostelevat yleensä silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat. Jokainen kyllä näkee miltä sinä näytät, mutta harvat tuntevat sinun todelliset kasvosi...

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il Principe, 1532). Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Sana johtaa toiseen ja toinen sana kolmanteen, ja loputtomasti.

    Niitä seuraamalla päätyy uudenlaisiin maisemiin.

    Ajatella voi mitä tahansa mitä voi ajatella.

    Mutta sittenkin on entisen kahleissa. Itsestä ei voi astua ulos - ei tässä elämässä. Toisesta en tiedä.

    Katselin taas Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin. Tiedon arvon ongelma kiinnosti. Lammenranta viittasi Platonin Menon-dialogiin, jossa Sokrates esittää kysymyksen tiedon arvosta: ”Miksi tieto on arvokasta? Miksi meidän pitäisi välittää tiedosta?”

    En löytänyt Menonin dialogia.

    Laiska minä turvautui Simon Blackburnin Platon-teokseen.

    ”Filosofi ymmärtää näkemänsä”, Blackburn tulkitsee Platonin ajatusta. ”Filosofit eivät ole pelkästään katseluintoisia - joutilaita, nähtävyyksiä tuijottavia harrastelijoita, jotka tyytyvät vain kuuntelemaan ja katselemaan.”

    Ei kai, tulen kysyneeksi, Machiavelli tarkoittanut samaa puhuessaan ”rahvaasta” jonka on tyydyttävä siihen ”totuuteen” mitä silmin näkevät?

Kuinka monta lausetta pitää kirjoittaa ymmärtääkseen mitä ajattelee?

    Onneksi minun ei tarvitse noudattaa otsikkoani. Väärin kirjoitettu ei ole väärin.

    Pakinan kuvat tekevät kunniaa viime sunnuntaina Pariisiin päättyneelle Ranskan ympäriajolle. Mutta voisiko nämäkin kuvat liittää tiedon kysymykseen? Lammenrantaa mukaillen saatan väittää, että ”Tourilla ajetaan korkealla” tai että ”Korkealta näkee kauemmaksi kuin matalalta” tai että ”Ranskan Pyreineillä on komeampaa kuin Suomen Savossa”.

    Tuo oli hämäystä, huonoa huumoria, olematonta. Mitä arvoa tuommoisella tiedolla olisi?

    Mutta viime torstaina Tourilla näyteltiin suurenmoista urheiludraamaa kuvieni maisemissa, Col d’Aubisquelta alkaen. Col d’Aubisquella pyöräilijät kipusivat kilpailun 18. etapilla 1709 metriin, taustalla näkyvän Pic de Gerin kohotessa yli 2600 metriin.

    Tanskalainen Jonas Vingegaard johti Aubisquelle tultaessa kokonaiskilpailussa toisena olevaa slovenialaista Tadej Pogacaria vähän yli kahdella minuutilla. Edessä oli etapin hurja loppu Hautacamin vuorelle. Kaikki odottivat, että kaksi kertaa Tourin voittanut Pogacar ratkaisee kilpailun voiton taas itselleen ja ohittaa Vingegaardin.

    Toisin kävi.

    Aubisquelta kilpa jatkui vähän alemmaksi, ja Col du Soulorin jälkeen pyöräilijät ajoivat 1378 metrin korkuiselle Spandellesille, josta hurjaan alamäkeen lähdettiin Pogacarin johdolla. Kilpailu näytti kääntyvän Pogacarille. Häntä seuraava Vingegaard horjahti mutkassa. Nyt Pogacar irtoaa! Ei sittenkään. Pogacar kaatuu, Vingegaard pakenee. Mutta ei. Herrasmiehen tavoin Vingegaard hidastaa vauhtiaan, odottaa pystyyn päässyttä Pogacaria. Pyöräilijät kättelevät, slovenialainen tanskalaista. Kilpailu jatkuu rinta rinnan, pyörä pyörässä.

    Hautacamin raatelevassa nousussa Vingegaard löi sitten Pogacarin lopullisesti ja voitti kokonaiskilpailun melkein kolmella minuutilla 3343,8 kilometrin ajon jälkeen.

    Herrasmiehiä, reilua kilpailua, armotonta menoa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Col d'Aubisque Pic de Gerin pohjoisella rinteellä.
Tästä Vingegaard ja Pogacar ajoivat viime torstaina kohti Hautacamia.

Ylhäältä näkee alas.

    Pelkkä katseleminen ei riitä.

    Blackburn tiivistää Platonin idean: ”Kuuntelemiseen ja katselemiseen tyytyvät eivät sitä vastoin näe pintaa syvemmälle. He kykenevät vain erottamaan yksityiskohtia eivätkä sen tähden osaa ymmärtää niiden yhteistä perusolemusta.”

    ”Platonin mukaan tämän voi ilmaista myös siten”, Blackburn sanoo, ”että filosofeilla on hallussaan tietoa, mutta kaikilla muilla vain luuloja.”

    Filosofeista en tiedä, mutta luonnontiede tekee juuri sen mistä Platon puhuu. Luonnontiede ei ”luule” vaan löytää muuttumattoman, koska luonnonlaki on tänään, eilen ja sadan vuoden päästä sama, ajasta ja paikasta riippumatta. Tiedemies ja matemaatikko on se joka ”näkee iankaikkisuuden kedon kukassa”.

    Vaikka luulematta on paras, ei ihmisten maailmassa kaikkea voi tietää, joten pitää uskoa, että tietää tietävänsä eikä vain luulevansa.

    Mistä minä tiedän mihin tai keneen kannattaa uskoa? Mistä tiedän että minulle kerrottu on tietoa? Mistäpä tietäisin mitä kannattaa tietää? No, onko sillä lopultakaan merkitystä - kunhan tietäisi, jotakin.

On kai inhimillistä valita se mihin tietoon haluaa uskoa. Kaiken tietäminen käy hermoon.

    Joskus viime keväänä suomalaisilta kysyttiin ”vihreästä siirtymästä”. Kysyttiin mitä se on, mitä se tarkoittaa.

    Yli kolmannes suomalaisista väitti, että vihreä siirtymä vähentää tarvetta kaivoksiin ja mineraalien etsimiseen. 

    Käytännössä, oikeassa vihreässä siirtymässä - kun fossiilisesta luovutaan - akkujen, aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää hirvittävän määrän kaivostoimintaa. Nykyisillä kaivannaisilla ei pitkälle pötkitä.

    Todellista tietoa siis välteltiin, haluttiin uskoa parempaan ja puhtaampaan maailmaan. Tai sitten vaan ei tiedetty.

    Tiedon vastaanottaminen koskee, tekee kipeää.

    Toinen esimerkki.

    Kesäkuussa juhannuksen kieppeillä Yle haastatteli Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan professoria Jukka Mannerta, joka sanoi että digitaalinen media on jättiläismäinen energiasyöppö. ”Ongelmaa ei vielä ymmärretä”, Manner sanoi.

    Netin ja sitä tukevien järjestelmien hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman lentoliikenteen. Ja kasvu jatkuu.

    ”Digimedian hiilijalanjälkeä on pidetty epämiellyttävänä totuutena, koska digitalisaation on toivottu pikemmin ratkaisevan ympäristöongelmia kuin aiheuttavan niitä.”

    Artikkelissa Jukka Manner esitti tiedon, joka ei voi olla hätkähdyttämättä tietämätöntä. Mitä enemmän käytetään mobiiliverkkoja (eikä Wifiä) sitä rankemmaksi digitaalisen median hiilijalanjälki paisuu.

    ”Mobiiliverkon käyttö selittää Mannerin mukaan pitkälti sitä, miksi ICT-alan energiankulutus kasvaa, vaikka viestintäteknologian tehokkuus paranee. Esimerkiksi yhden 4K-elokuvan katsominen mobiiliverkon yli vie saman verran energiaa kuin saunan lämmittäminen.”

    Yhden elokuvan katsominen mobiiliverkossa vie saman määrän energiaa kuin saunan lämmittäminen!

    Kuinka monta elokuvaa ja tv-sarjaa sinä katsoit viime viikolla? Käytitkö vihtaa?

Haluanko uskoa siihen mitä tiedän vai tiedänkö mihin halua uskoa?

    Kun pään työntää pensaaseen, se on pensaassa.

    Kukkulalta näkee alas laaksoon. Laaksosta voi katsella kukkulaa. Mitä siinä välissä on?

    Jos filosofit valittaisiin johtamaan yhteiskuntia, mitä ja miten he johtaisivat? Vai ryhtyisivätkö määrittelemään mitä johtaminen on? Siitä voi olla sataa erilaista mieltä.

    Rahvas näkee vallanpitäjän kasvot. Mutta ei tiedä mitä niiden takana on.

    Siitäkö johtuu että nykypoliitikko esiintyy jatkuvasti netin kuvana?

    Luulemme tuntevamme hänet vaikka emme tiedä hänestä oikeasti mitään.

    Näin sanat johtavat toiseen ja lopulta monta lausetta: Yritys poistaa epätietoisuus.

    Varmaa on, että ylhäällä on korkeammalla kuin alhaalla.

Kyösti Salovaara, 2016.

Polvihousudiplomatiaa

[härkää sarvista]

Kyösti Salovaara, 2018.
Osbornen "konjakkihärkä", palanen.

Pitäisikö tarttua härkää sarvista?

    Siinä on vaara, että härkä vie mennessään, yli olan.

    Kun on kulkenut viisi viikkoa polvihousuissa ja sukitta, tietää miltä polvihousukansan elämä tuntuu. Kengät kenties menevät pilalle, kun ei käytä sukkia, mutta joskus pitää irrotella, kaiken uhalla.

    Kauan sitten, pikkupoikana vappua odotettiin kuin joulua, ei lahjojen vuoksi vaan siksi, että sai pukeutua polvihousuihin. Siitä alkoi kesä.

    Mutta kun mennään vielä kauemmaksi, ennen Ranskan vallankumousta parempi väki pukeutui polvihousuihin. Kun valta kumotaan, sen merkit pitää vaihtaa, joten vallankumouksen jälkeen ”työmiehen” asusta tuli eliitin säädyllinen pukeutumismalli. Työmiehelle jäi omaksi merkiksi lippahattu ja samettihousut.

    Näkövinkkeliä kääntäessä miettii kuitenkin, että pystyykö polvihousuissa liikkuvan ottamaan vakavasti. Voisiko pääministeri mennä työpaikalleen polvihousuissa, kengät paljaissa jaloissa?

    Alexander Stubb taisi yrittää ja pahat kellot muistavat sen pitkään.

    Muistin perukoilla näkyy toisenlaisiakin kuvia polvihousumiehistä: Adolf Hitler baijerilaisissa polvihousuissa seuraamassa tuhansien polvihousuisten nuorten paraatia; brittiläisen imperiumin sotilaat vahtimassa alusmaitaan ja puolustamassa ylemmyyttään.

Venäjällä tehtiin polvihousudiplomatiaa tosissaan. Ranska voitti ja Kroatia tuli hyväksi kakkoseksi, vaikka hyviä kakkosia ei olekaan.

    Jalkapallo on välillä melkein esimerkillistä, vaikka pidin enemmän Belgian kuin Ranskan pelistä, mutta tyylipisteet eivät ratkaise, sillä vain tulos merkitsee.

    Jos tarttuu härkää sarvista, niin olisiko futiskisojen VAR-tarkistuksista (videotsekkaus) malliratkaisu kansainväliseen politiikkaan? Jos ei päästä ratkaisuun, katsotaan videolta kuka on oikeassa!

    Videotarkistus paljastaa näyttelijät ja nilkkoihin rappaajat. Kumpi on parempi näyttelijä: Neymar vai Trump? Jos Trumpin ja Putinin pukee polvihousuihin, syntyykö uudenlaista diplomatiaa, joka keskittyy oleelliseen?

    Ranskan Macron ja Venäjän Putin katsoivat MM-kisojen finaalia puku päällä, tosin pikkutakki otettiin hetkeksi pois. Kroatian presidentti Kolinda Grabar-Kitarovic esiintyi herrojen seurassa urheilullisemmin ja oli pukenut päälleen Kroatian pelipaidan. Naisjohtajalla oli varaa rentoutua, miehillä ei.

    Olisiko Putinilla ja Macronilla ollut kanttia istua katsomossa polvihousuissa? Kengät paljaissa jaloissa?

   Tämä kysymys jää ratkaisematta.

   Kenties valtiomiehen tulee pelätä, että pattipolvet paljastuvat. Onko diplomatia näin ollen oleellisen peittämistä?

Joku on kutsunut C.J. Sansomin historiallisten dekkareiden päähenkilöä, oikeusneuvos Matthew Shardlakea Tudorien Morseksi.

    Kyttyräselkäinen Shradlake on viisas mies, intellektuelli, hieman yksinäinen eikä vain ulkomuotonsa takia. Hänellä on merkittäviä ystäviä, kuten Henrik VIII:n puoliso Katariina Parr, mutta myös yhtä merkittäviä vihollisia, jotka käyvät häijyä valtataistelua uskonnon erilaisten ilmenemismuotojen varjossa.

    Polvihousuissa sain luetuksi uusimman, kuudennen Shardlake-romaanisuomennoksen Kerettiläinen (Lamentation, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2018.) Sansom punoo Shardlaken henkilön viehättävästi ja jopa uskottavasti oikeiden, historiaa tehneiden miesten ja naisten elämänpiiriin, tässä romaanissa vuonna 1546, suurten kerettiläisvainojen aikaan.

    Muuan kirjoittaja tosin mietti, ystävällisesti, että intellektuellin, epäilijän hahmossaan Shardlake on eräänlainen anakronismi, edellä aikaansa, semminkin kun hänen parhaat ystävänsä ovat mauri ja juutalainen.

    ”En ollut tässä uskonkiistassa kummankaan leirin puolella”, Shardlake tunnustaa, ”ja toisinaan epäilin jopa Jumalan olemassaoloa, mutta olin aikoinani ollut tekemisissä reformistien kanssa. Kuten useimmat ihmiset nykyisin, pidin pääni kyyryssä ja suuni kiinni.”

    Sansom on kirjoittanut romaanin loppuun perustellun esseen romaaninsa aihepiiristä: ”Englannin valtaapitävä eliitti samoin kuin varsinkin Lontoon rahvas olivat vuonna 1546 jakautuneet uskonpuhdistuksen kannattajiin ja vastustajiin. Kyse oli aste-eroista, ja monet pitivät suunsa kiinni välttääkseen ikävyyksiä, tai, kuten hallitsevassa luokassa tapahtui, kääntyivät tuuliviirin tavoin myötäilemään kulloinkin vallitsevaa suuntausta saavuttaakseen poliittista etua. Tudor-ajan keskivaiheilla tuuli puhalsikin myrskyn voimalla, kun Henrik VIII, katkaistuaan välit Roomaan 1532-1533, puolentoista vuosikymmenen ajan kannatti vuoroin perinteistä ja radikaalia kirkollispolitiikkaa.”

    ”Lontoo oli vuonna 1546 levoton, väkivaltainen, köyhä ja lahkoihin jakautunut kaupunki.”

    Sansomia lukiessa tulee mieleen, että hän kirjoittaa myös nykyhetkemme politiikasta, tuuliviireistä ja vallanhimoisista miehistä ja naisista, vääränlaisesta ja tuhoavasta nationalismista.

Kyösti Salovaara, 2018.

Viisi viikkoa polvihousuissa – kääntyikö näkövinkkeli koilliseen?

    Ilmansuunta on keksitty.

    Yhtäläisyydet todellisuuteen sattumaa.

    Olemmehan puhuneet ja miettineet millaisia kirjoja pitäisi lukea.

    Sellaisiako joista tykkäät ja jotka asettuvat mielenmaisemaasi kuin korea kukka palmun juurella? Vai tuleeko lukea kirjoja, jotka inhottavat ja aikaansaavat pahan mielen? Niistäkö oppii? Ja jos oppii, niin mitä?

    Luultavasti pidän Sansomin Shardlake-romaaneista siksi, että ne muistuttavat kirjoitustyyliltään ja ihmisgallerialtaan pikkupoikana lukemiani romaaneja, kuten Robert Louis Stevensonin Aarresaarta, Frederick Marryatin meriromaaneja ja miksei myös Fenimore Cooperin Nahkasukka-tarinoita. Noissa romaaneissa esiityi hyvin hyviä ihmisiä, ja jokseenkin pahoja ihmisiä, joilla on jokin konkreettinen tavoite missä pahuudelle on käyttöä, se on väline. Hyvien ja pahojen välissä on sitten kokonainen kirjo elämästään ja ympäristöstään epävarmoja ihmisiä.

    Edellinen perustelu on tietysti anakronismi. Ja voisi myös väittää, että enkö tuossa kuvannut Charles Dickensin tapaa kirjoittaa romaanitarinoita. Tähän totean etten ole koskaan jaksanut lukea Dickensiä, vaikka tietyllä tavalla Dickensin tavalla jaarittelevat Cooper ja Marryat kiehtoivatkin lukevan nuoren mieltä.

    Nyt viiden viikon polvihousureissulla yritin lukea erästä tanskalaista dekkaria, mutta kyllästyin sen ilmaisemaan nihilistiseen pahuuden kuvaukseen. Jostakin syystä Nordic noir on tulvillaan tarkoituksetonta pahuutta, aivan kuin juuri se kuulusi pohjoiseen elämään.

    ”Kunnolliset” rikolliset – jotka tekevät rikoksen saavuttakseen konkreettista hyötyä – näyttävät puuttuvan uudesta pohjoisemaisesta jännäreistä, joita niin valtavasti on kehuttu perinteisten salapoliisiromaanien kielialueilla.

    Pitäisikö siis heittäytyä lukemaan pahuudesta kertovia tarinoita, jotta saisi itselleen pahan mielen?

Putin ja Trump tulivat Helsinkiin. Puku päällä, kengät kiiltävinä.

    En ollut paikalla. Olin toisaalla.

    Kumpi miehistä näyttelee suurmiestä paremmin?

    Sunnuntaina Ranskan ympäriajossa polvihousumiehet näyttivät paljon urhoollisemmilta kuin Putin tai Trump: he ajoivat pyörillään hurjia Roubaixin koillisranskalaisia mukulakivipolkuja, toistuvasti jonkun ammattilaisen sortuessa tien penkalle hetkellisen kolarin uhrina tai ajautuessa täydellisessä sekasotkussa tiukan mutkan pölyiseen ojaan.

    Kilpailun koskettavin hetki oli voittajan haastattelu, sen ymmärsi espanjalaisesta selostuksesta huolimatta, sillä John Degenkolb puhui englantia kyynelsilmin kertoessaan, kuinka kaikki olivat jo menettäneet uskonsa, että hän pystyisi enää urallaan voittamaan mitään.

    Pari vuotta sitten Degenkolb loukkaantui vakavasti harjoitusmatkalla erään iäkkään englantilaisnaisen ajaessa Espanjassa tien väärää puolta kokonaisen pyöräilyjoukkueen päälle.

    Tuon epäonnisen kolarin jälkeen näytti, että saksalaispyöräilijä ei pysty löytämään kirimiehiltä vaadittavaa itseluottamusta, hurjaa halua uskoa omaan voimaansa. Nuoresta lupauksesta näytti tulleen entinen huippu-urheilija.

    Nyt Degenkolb melkein itkien palasi pyöräilymaailman terävänohuelle huipulle.

    Vaikka suurmiehet karttavat polvihousuja, monessa paikassa polvihousuihin pukeutuneet urheilijat luovat omaa, kiihkeää diplomatiaansa, jossa härkää tartutaan sarvista eikä hännästä.

Kyösti Salovaara, 2018.

Ruostepyrstö ja muita

[kliseitä ja latteuksia]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2012.
"Minäkö laumaeläin?"

Jotenkin tuntuu, että kesällä saa rehdisti vältellä syvällisyyttä ja rypeä latteuksissa. Kliseitten lammikko on matala mutta avara.

    Niinpä hyppään lammikkoon polvia myöten ja sanon: Yksilö syntyy joukosta; joukko syntyy yksilöistä.

    Paljon on opittua, paljon päähän perittynä pantua.

    Ihminen on omimmillaan joukossa. Se edellyttää erinomaista sopeutumiskykyä. Laumassa meitä rakastetaan. Tai niin kuvittelemme. Ollaksemme yksilöitä tiedämme, että vahvin puolemme on aikojen yli ollut yhteistoimintakyky, ryhmähenkisyys ja ryhmien hankkeet.

    Joukkuepelin voima tuli esille Ranskassa. Ne joukkueet pärjäsivät, jotka osasivat sopeutua vastustajan peliin joukkueena. Katsojan kannalta tuollainen (puolustava) joukkuepeli on usein ikävystyttävää. Katsoja näkee pallon mutta ei joukkuetta. Palloa tuijottamalla ei ymmärrä mitä kentällä tapahtuu.

Viime lauantaina englantilainen Chris Froome yllätti täydellisesti Ranskan ympäriajon kilpailevat joukkueet ja kilpailijansa Pyreneitten rinteillä.

    Team Skyn kapteeni Froome tunnetaan sinnikkäänä ylämäkiajajana ja huonona laskijana. Kun nyt noustiin yhtenä joukkona Col de Peyresourdelle, kaikki odottivat Froomen tai Richie Porten (BMC) tai Nairo Quintanan (Movistar) irtiottoa, mutta sitä ei tapahtunut.

    Kun alamäki alkoi, Froome viiletti mäkeen uhkarohkeasti kuin ei olisi muistanut mainettaan, ja ryntäsi lähes 90 km tuntivauhdilla serpentiinejä alas etapin voittoon.

    Hetkellisesti näytti että yksilö nujertaa joukon, joukkueen.

    Mutta Skyn joukkue osaa hyydyttää kilpailijat; se on niin vahva että polkee hirmuisesti silloin kun muutkin joukkueet polkevat, mutta ajaa matelemalla jos kilpailijatkin matelevat. Sky tietää kuinka kapteenia suojellaan.

    Vahva pystyy sopeutumaan. Jos Froome saa etumatkaa, Skyn joukkue pitää huolen lopusta. Se maksimoi voiton mahdollisuuden melkein kyynisen laskelmoidusti.

    Sopeutuvan ja sopeuttavan Skyn dominoimaa kilpailua on pitkäveteistä katsoa. ”Yrittäkää edes!” katsoja huudahtaa muille joukkueille: ”Polkekaa, hemmetti! Tehkää jotakin yksilöllistä. Yllättäkää! Uskaltakaa! Ottakaa nyt edes vähän riskejä!”

Ryhmähenkisyys, sopeutuminen, joukkueen voima!

    Ruostepyrstö lentää Raumalle ja 600 lintubongaria ja Matti Vanhanen ryntäävät katsomaan tätä Suomessa tuikiharvinaista sieppoa. Muut siepot, kuten kirjo, harmaa ja viski ovat tutumpia ja kotipiiriin pesiytyneitä.

    Maahanmuuttovirasto ei huolestu yhdestä ruostepyrstöstä.

    Joka päivä toteamme, kuinka ”villiin” luontoon kuuluvat eläimet, nisäkkäät ja siivin liikkuvat, kotiutuvat urbaaniin kulttuurimaisemaan. Ne ovat paremmassa turvassa sivilisaation povitaskussa kuin luonnossa, missä toinen eläin saalistaa toista. Ihminen ei saalista kaupungissa kettuja eikä haukkoja; ihmiselle riittää kliseet ja latteudet.

    Onko villieläin kaupungissakin ”villi”?

    Evoluutio on kummallista. Se menee päähän.

”Haaksirikoista huolimatta kaikki matruusit ovat merimiehiä.”

    Tällainen lause jäi telkkariruudusta mieleen soimaan, ehkä ei aivan tarkalleen noilla sanoilla mutta jotakin sinne päin.

    Kuulostaa syvälliseltä toteamukselta, eikö vaan?

    Vai onko se pelkkä latteus, itsestäänselvyys, klisee ihmisestä?

    Ihminen saa erehtyä ja pysyy silti ihmisenä. Matruusin taidot kasvavat jos hän selviytyy haaksirikosta.

    Antropologi muistuttaa, että kultuurien erot eivät todista muuta kuin me kaikki kuulumme ihmislajiin. Erilaisista haaksirikoista selviytyy matruuseja. Erilaisista paikoista ja tavoista syntyy ihminen.

    Joskus väitetään, että yksilöllisyys on yhteistyön vastakohta.

    Jalkapallokisat todistivat, että näin ei ole. Modernissa jalkapallossa yksilö kuuluu joukkueelle. Ehkä nykyfutis tuntuu siitä syystä toisinaan ikävystyttävältä. Me pidämme yksilöitä kauniimpana kuin joukkuetta, koska yksilön ymmärtää mutta joukkuetta ei.

    Systeemin tutkija muistuttaa, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulos. Saattaa kuulostaa saivartelulta jos uhkarohkeasti väittää, että vasta kollektiivi mahdollistaa yksilön niin kuin me hänet ”määrittelemme”.

    Yksin viidakossa vaeltava alkuihminen ei ole yksilö vaikka kulkeekin metsässä yksin.

Miksi tuntuu, että eurooppalainen yhteisyys on kriisissä?

    Onko saavutettu liian paljon vain liian vähän?

    Muistuttaako moderni Eurooppa Habsburgien imperiumia, jossa historioitsijan mielestä tunnettiin vain kaksi vauhtia: hidas ja täydellinen seisahdus? Vai onko se globaali pelikenttä, jonka tilan ja liikkeen vain asiantuntija ymmärtää?

    Pentti Linkola pelkäsi, että ryhmätyö tuhoaa maapallon luonnon ja luonnollisuuden.

    Friedric Nietzsce taisi pelätä, että ryhmähenkisyys pilaa ihmisen yksilöllisyyden.

    Francis Fukuyma kysyi Nietzschen hätkähdyttämänä, että pitääkö ”meidän pelätä, että meistä tulee sekä onnellisia että tyytyväisiä tilanteeseemme, niin ettemme ole enää ihmisiä, vaan lajiin Homo sapiens kuuluvia eläimiä?”

    Vai onko vaarana että tulemme onnellisiksi jollakin tasolla mutta pysymme silti tyytymättöminä itseemme toisella tasolla: ”... ja olemme näin ollen edelleenkin valmiita kiskomaan maailman takaisin historiaan, jossa sodilla, epäoikeudenmukaisuudella ja vallankumouksella on sijansa.”

    Fukuyaman kysymys saattoi kuulostaa vuonna 1992 oudolta, olihan kylmä sota loppunut, Berliinin muuri kaatunut ja Saksat yhdistyneet ja Neuvostoliitto oli enää mennyt unelma uskollisimpien kommunistien kallossa.

    Mutta tänään, kesällä 2016, Fukuyaman kysymys ponnahtaa mustasta laatikosta haastavasti kuin vieteriukko.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2012.
Sivilisaation vangitsema näkee unta savannin
 lempeässä tuulessa keinuvasta heinikosta.

_____________________________________________________________

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.

Ian Kershaw: To Hell and Back: Europe 1914-1949. Penguin, 2016.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

le Tour de France 2016, Ranskan ympäriajo päättyy Pariisiin 24.7.2016. Sitä voi seurata Eurosportin päivittäisistä lähetyksistä.

Zoo Berlin, kuvien eläimet.

Jälkiä

[impressioita Euroopassa 2014]

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Pelto jossain Verdunin takana.

Muutama jälki – hermosoluissa, valokennolla tai kirjan sivulla. Todellisuutta monessa kerroksessa; faktaa ja siitä jalostettua henkeä, joka muuttuu fiktioksi, ollakseen taas faktaa koska muutakaan ei ole.

     Ihminen ja luonto järjestäytyvät ja muodostavat organisoituja saarekkeita hajaannuksen keskelle.

     Järjestäytymisestä jää jälkiä. Näkyviä tai pois menneitä ja pois menneitäkin löytää kun kaivaa maata tai kuvittelee nykyisestä mitä oli ennen.  

     Viikinkien kaupunki Haithabu Schleswigin lähellä on nyt pelkkää rantapeltoa ja laidunta, mutta kerran se oli Pohjois-Euroopan suurin kaupunki ja vilkkain satama.

     Maan sisältä löytyneet jäljet kertovat kadonneesta kulttuurista, hopeisia ja kultaisia esineitä; esiin kaivettu haudoista, joihin rikkaat asukkaat toimitettiin veneineen ja ratsuineen, airoineen ja satuloineen jotta kuollut ihminen saattaisi matkustaa toiseen maailmaan, ehkä parempaan, kenties huonompaan.

    Elämä jätti jäljen.

    Turisti näkee pinnan.

    Valo kuvioi sille selityksen.

                                                                                Kyösti Salovaara 2014.
Tässä sijaitsi runsas tuhat vuotta sitten
 viikinkien suurkaupunki Haithabu.

Kaupunkeja: Tukholma, Kööpenhamina, Hannover, Koblenz, Bonn, Trier, Hameln, Baden-Baden, Colmar, Strasbourg, Mulhouse, Reims, Verdun, Charleville-Mézières, Bastogne, Lyypekki, Schwerin, Schleswig, Flensburg ja lukemattomat pienet kylät ja kaupungit ohi mentyä.

     Mistä Eurooppa alkaa?

     Vuoristoja ja harjanteita: Hunsrück, Schwarzwald, Vogeesit ja Aisne-joen harju jolle saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten ja englantilaisten vastahyökkäyksen syksyllä 1914. Sata vuotta sitten: missä Eurooppa on?

     Kolmannen valtakunnan viitoittamia moottoriteitä, pieniä teitä laajojen peltojen keskellä, horisontti pakenee etäisyyteen, laaksojen reunoja rohkeasti kiipeävä harjujen reitti (Route des Crêtes) Vogeeseilla; ja siellähän Ranskan ympäriajon sankarit kesällä polkivat hurjia mäkiä ylös ja laskivat niitä huimasti alas, niin kuin autoa ajaessa tuhannen metrin korkeudessa kaiteeton serpentiini syöksyy satojen metrien syvyyteen.

     Jokia, jokilaivoja, viinitarhoja, luostareita – kultivoitua menneisyyttä nyt.

     Rein, Mosel, Meuse, Ill, Weser, Trave, Aisne, Lauch ja niin monta pientä jokea ettei muistin hermosolut pysty niitä tallettamaan.

     Rein, Rein, Rein.

     Mihin kaikki tavara menee - Euroopassa?

                                                                                             Jaakko Salovaara 2014.
Joet yhtyvät: Mosel lipuu Reiniin.
Saksan nurkka, Koblenz.

                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Moselin viinirypäleitä.

Jokia, kanavia, puroja. Metsiä joiden läpi valo ei pääse. Peltoja joiden ylitse ei kukaan jaksa kävellä.

                                             Kyösti Salovaara 2014.
Korea kuin Colmar.

     Kaupunkien vanhoja keskustoja, jotka Saksassa ovatkin nuoria, sillä liittoutuneet kurittivat kaupungit maan tasalle. Kunnon opetus! Ja arkkitehdit jatkoivat siitä mihin pommit eivät pystyneet.

     Turisti etsii vanhaa, karttaa uutta. Jostakin syystä uusi ei kiehdo ihmisen silmää; tätä on mahdoton selittää järjellä. Siksi uusi on rakennettu siellä sun täällä ”vanhaksi”, entisen maailman replikaksi, ikään kuin sotaa eikä syyllisyyttä olisi olemassa.

     Mutta mistä Eurooppa alkaa?

     Se ei ala Helsingistä eikä Tukholmasta. Suomi ja Ruotsi ovat rajamaata, välimaata, takamaata. Ruotsissa menneisyyttä sensuroidaan "hyvässä tarkoituksessa", niin kuin tehtiin Neuvostoliitossa kun paraatikuvista retusoitiin epäsuosioon joutuneet päälliköt pois. Suomi ja Ruotsi kilpailevat holhoamisen epäilyttävästä ykkössijasta. Kööpenhaminassa on kuulevinaan ja haistavinaan eurooppalaisen tuulen, mutta tuletko Eurooppaan vasta Flensburgissa, jossa jättiläismäiset marketit myyvät puoli-ilmaista olutta tanskalaisille ja ruotsalaisille?

     Siinäkö menee Euroopan raja? Siinä missä ruotsalaisena, suomalaisena ja tanskalaisena saat ostaa oluet ilman panttimaksua, kunhan todistat henkilöllisyytesi, sen että et ole saksalainen.

     Muualla Euroopassa ei papereitasi kysytä!

     Kolme koppaa, 72 tölkkiä olutta, niiden panttimaksu olisi 18 euroa; ja sen saat lahjaksi kunhan et ole eurooppalainen. Tuolla summalla ostatkin sitten oluesi! Lahjarahalla.

     Euroopan raja, kostea ja ilmaan piirretty, tuulen viemää.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Tie houkuttelee.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Liike ja kauneus.
Cite de L'Automobile, Mulhouse.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Etuajo-oikeus vapauteen.
Vapaudenpatsaan replika kuvanveistäjä
 Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa.

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Sprengel-museo, Hannover.

Tie vie, tie tuo, tie on tie.

     Astut jäljille, jätät jälkiä vaikka luulet toista.

     Kumi asfalttia vasten, pyökkimetsien, plataanikujien, tammilehtojen ja lehmusbulevardien kautta menet eteenpäin päästäksesi taaksepäin. Alsacessa kaupungit ovat koreita, koristeellisia, kuin satuja mutta autotiellä asfaltti näyttää samalta eikä jälkesi näy paljain silmin.

     Hamelnin torilla astut rotan päälle. Legenda näykkii jalkapohjia.

                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Hamelnin rotta.

     Schwerinissä, entisessä DDR:ssä sijaitsee satulinna, jota kamerat kuvaavat, klix, klix, klix – sata kertaa, tuhat, miljoona. Vieressä on moderni, pelkistetty, minimalistinen puisto muutaman yksinkertaisen rakennelman kera. Hiljaisuus! Ei valokuvia! Ei turisteja!

     Uusi ei ole kiinnostavaa.

     Kumma juttu.

                                                                    Jaakko Salovaara 2014.
Munkkien "viinitehdas".

     Wiesbadenista luoteeseen, hiljaisten ja kiemuraisten teiden päässä, piilossa kaikelta (paitsi turisteilta) on Eberbachin entinen sisterssiläisluostari viinitarhoinen ja viinipuristamoineen, nykyään hotelli ja viinikauppa, turistimesta. Mutta se mikä tuo turistit paikalle on Sean Connery munkinkaavussa, sillä Umberto Econ Ruusun nimeen perustuvan filmin sisäkohtauksia kuvattiin Eberbachissa.

     Reimsissä komeilee mahtava Notre-Damen katedraali. Samppanjakaupunki, kuninkaiden kaupunki, kruunajaisten Notre-Dame. Marnen taisteluiden kaaoksessa tykinammukset sytyttivät sen tuleen. Lyijykatto suli kirkon lattialle. Ranskalaiset ajoivat saksalaiset Marne-joelta Aisnelle. Sata vuotta sitten ja missä olit Eurooppa?

     Rockefeller maksoi katedraalin kunnostuksen.

     Vanha kiinnostaa, on kaunista – kuin ikuinen jälki. Valo suodattuu puhtaaksi pyhyydeksi katedraalin ikkunoissa. Niitä oli jossakin välissä myös Marc Chagall suunnittelemassa.

     Kun vanhasta jää jälki sen näkee uutena.

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Chagallin ikkunoita Notre-Damessa.

                                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Muuan hautausmaa Verdunissa.

Jokia, puroja, rinteitä, metsiä, peltoja – kyliä ja kaupunkeja.

     Ihminen rakentaa ikuista purkamalla vanhaa.

     Luonto muuttaa maiseman, se pysyy silti ennallaan pitkän aikaa.

     Lyypekin liepeillä, itään mentäessä, entisen DDR:n alueella, lähellä Wismaria autiolla hiekkarannalla, mistä vesi on paennut ja jäljellä simpukoiden ja kuoriaisten raatoja, jossakin tuolla etäällä pariskunta syleilee toisiaan, keskellä vedestä vapautunutta hiekkasärkkää, kovaa kuin asfaltti.

     Thomas Mannin Buddenbrookeissa (1901) vietetään kesää 1800-luvun puolivälissä Lyypekin toisella puolen, Travemünden hiekoilla ja siellä ranta on kuin tänään, kauan sitten Mannin kuvaamana, aivan kuin mikään ei sittenkään muuttuisi, kuin jälkeä ei tarvitsisi edes jättää koska se on muutenkin:

     ”He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettyinä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellanvihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine, hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa...”

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Kuin Buddenbrookeista.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Modernin brutaalia Lyypekkiä nyt - Trave-kanava.

                                                               Kyösti Salovaara 2014.
Uusi puisto Schwerinin linnan vieressä.

                                                         Kyösti Salovaara 2014.
Valo tulkitsee tilan.
Strasbourgin modernin taiteen museo.

                                                                             Kyösti Salovaara 2014.
Kitschiä Schwerinissä.

__________________________________________________________________________________

Helsingissä 1.10.2014