Hevosmies kirjallisuuden talossa

[lukija, todellisuus, kirjailija]

NYTKÖ riehaannutaan puhumaan kirjoista?

     Nyt kun Pasilassa vietetään kirjojen juhlaviikkoja.

     Siellä kun kohtaavat lukijat ja kirjat ja kirjailijat ja kirjoja kustantavat tahot toisensa. Kauppaa käydään sanoilla ja mielikuvilla, niilläkin kauppaa käydään. Hyvä tahto pursuaa kuin kermavaahto.

     Kirjoja tyrkytetään sillä kirjanystävän liha on juhlahumussa altis. Mielipiteitä vaihdetaan tai jos ei vaihdeta niin ainakin heitetään ilmaan. Monologeja maailmaan mahtuu. Jopa Helsinkiin.

     Mutta mistä oikeastaan on kysymys kun kirja kohtaa lukijan?

VASTATAKSENI mahdottomaan kysymykseen ratsastan Platonin kyydissä Henry Jamesin taloon.

     Platonin Valtiossa (suom. O.E. Tudeer) Sokrates miettii taiteen suhdetta todellisuuteen, totuuteen. Filosofi luonnehtii taiteilijoita, runoilijoita ja maalareita jäljittelijöiksi. ”Kaikki runoilijat”, Sokrates sanoo, ”Homeroksesta alkaen ovat hyveen ja muiden käsittelemiensä asiain jäljittelijöitä, mutta eivät tavoita totuutta...”

     Platon käyttää hevosmiestä ja suitsia ja ohjaksia jäljittelyn idean selventämiseen. Ajatellaan taulua, jossa maalari kuvaa suitsia ja ohjaksia. Kuvan ulkonäkö on mainio, ja katsoja uskoo ymmärtävänsä millaisia suitset ja ohjakset ovat, mutta väärinpä ymmärtää, sillä eihän taulun maalaaja tiedä millaisia suitset ja ohjakset käytännössä ovat. Eikä hän sitä pysty esittämään vaikka tietäisikin.

     Jos jäljittelijä ei tiedä millaista on jäljitellyt, ymmärtääkö suitsien valmistaja, seppä tai nahkatyöntekijä paremmin ovatko suitset ja ohjakset kunnon tavaraa?

     Eipä suinkaan, Platon sanoo. Vain hevosmies ymmärtää mistä on kysymys, millaista näillä suitsilla ja ohjaksilla on hevosta ohjata. ”Eiköhän”, Platon kysyy, ”eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?”

HOUKUTUS on suuri soveltaa edellä sanottua kirjallisuuden (kirjan) asianmukaisuuden, kunnollisuuden ja kauneuden arviointiin.

     Jätetään tuo hetkeksi ilmaan ja ratsastetaan vaikkapa Berliiniin Alexanderplatzille, jonka reunassa on suuri, moderni Berolinahaus, jonka Peter Behrens suunnitteli 30-luvun taitteessa ja joka jotenkuten selvisi sodasta, niin että siinä nykyään sijaitsee mm. vaatekauppaketju C&A:n myymälä.

     Berolinahausissa on kymmeniä ja satoja ikkunoita, mutta kuvitellaan että se on vertauskuva kirjallisuuden talosta, jossa Henry Jamesin mukaan on miljoonia ikkunoita ja vieläkin enemmän.

     ”Kirjallisuuden talossa”, opettaa Nathan Zuckerman Peter Tarnopolin ”kirjoittamassa” novellissa, joka sisältyy Philip Rothin romaaniin Miehen muotokuva (My Life As a Man, 1974. Suom. Risto Lehmusoksa.) Tai täsmällisemmin sanoen Rothin romaanin päähenkilön Tarnopolin novellin päähenkilö Zuckerman lainaa Henry Jamesin esipuhetta (vuoden 1908 laitoksesta) Jamesin omaan romaaniin Naisen muotokuva (1881).

     Siis:

     ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

ZUCKERMAN lainasi pienen pätkän Jamesin esipuheesta. Pisteet ilmaisemassa pois jätettyä tulivat Zuckermanin kynästä, eivät minun. Enkä nyt takerru siihen, että vaikka Zuckerman tässä oli Tarnopolin novellin päähenkilö, niin muualla hän sitten on Rothin romaanien päähenkilö. Kuvan kuva kuvassa.

     James kuljettaa metaforaansa niin, että jokaisessa ikkunassa on silmäpari joka tarkkailee yhteistä inhimillistä näkymää, vaikkapa juuri tätä Alexanderplatzia minne pysäytin ratsuni. Silmäparit katselevat samaa aukiota, samaa elämää mutta ne kokevat näkemänsä eri tavalla, yksi näkee enemmän toinen vähemmän, joku näkee mustaa siellä missä toinen pelkästään valkoista, yhdelle aukiolta erottuu suuria asioita, toiselle pieniä – jne. jne. Pois-jättämisen, mukaan-ottamisen taide! Lähelläoloa, vieraannuttamista.

     Ja koska näin on, koska yhteisestä todellisuudesta syntyy miljoona näkemystä ja vielä enemmän, ei ole mitään syytä, James korostaa, sulkea joitakin ikkunoita, jättää jokin ikkuna kokeilematta ja aukaisematta.

     Mutta, koska näin siis on, onko Platon sittenkin oikeassa: taiteilija ei pysty tavoittamaan totuutta? Vain hevosmies tietää ja ymmärtää millaisia suitsia hän käyttää hevosella ratsastaessaan, tietää milloin ohjakset toimivat hyvin, ja mikä on kaunista ja kunnollista.

KUN katsellaan hevosen selästä Berolinahausin lukemattomia ikkunoita, käy selväksi matemaattisen tarkasti, miksi kirjallisuuden talosta löytyy enemmän keskitien kulkijoita kuin laidalle pyrkiviä, avantgardea, eliittiä, vinosti maailmaa kuvailevia.

     Nimittäin rakennuksen julkisivun keskellä toisiaan lähellä sijaitsevia ikkunoita on paljon. Kun niistä katsoo torille, näkee suunnilleen saman näkymän, suunnilleen samasta näkökulmasta. Vierekkäisissä ikkunoissa ei voi olla kovin paljon eri mieltä näkemästään.

     Mutta kun mennään rakennuksen reunoille, sivuseinän viereen, ylimpään kerrokseen tai aivan kadun pintaan, näkökulma on kokonaan erilainen ja poikkeuksellinen. Sieltä katsova on melkein yksin, hän näkee sellaista mitä rakennuksen keskikohdalta on mahdoton nähdä. Täältä reunalta normaali muuttuu epänormaaliksi, hahmot kasvavat mittaamattomiksi, etäisyydet vääristyvät, kaikki on tolkuttoman suurta tai pientä, pelkkiä sivukuvia tai koomisia jalkoja jotka tepastelevat Alexanderplatzilla.

     Koska tämä nyt on pelkkää matematiikkaa, voin ymmärtää paremmin Platoniakin. Todellisuuden jäljittelijät eivät voi kertoa ”totuutta” koska heidän ikkunansa sijaitsevat rakennuksen eri laidoilla, kaukana toisistaan.

PLATON tiivisti ideansa niin, että kaikkiin esineisiin ja toimiin liittyy kolme taitoa: jäljittelevä, valmistava, käyttävä.

     Kirjailija on jäljittelijä. Kustantaja kirjapainoineen on valmistaja. Lukija on käyttäjä.

     Uskallanko nyt väittää, että lukija on ainoa joka ymmärtää romaanin kauneuden ja asianmukaisuuden? Sitä paitsi, jos olen johdonmukainen, Platonin hevosmieheen nojautuen pitää myös todeta ettei saman kirjan toinen lukija voi väittää ymmärtävänsä sitä paremmin kuin toinenkaan. Tai että hänen ymmärryksensä olisi jotenkin arvokkaampi kuin toisen lukijan ymmärrys.

     Samalla kun tuo väite tuntuu järkevältä, epäilijä herää kysymään voiko suitsia ja ohjaksia verrata fiktiiviseen teokseen. Mitä kirjailija oikeastaan jäljittelee kirjoittaessaan romaanin? Eikö hän jäljittele jotakin paljon monimutkaisempaa kuin maalari, joka piirsi kuvan suitsista?

     Ja - pitää vielä lisätä - eikö lukija tavallaan ole jo jäljennöksen sisässä omassa kuvitellussaan roolissa? Kun Berolinahausin tietty ikkuna paljastaa yksilöllisen näkemyksen siitä, mitä Alexanderplatzilla tapahtuu (on tapahtunut, Döblin, hei), tajuamme että näkemyksen esittäjä, torin elämän jäljittelijä on ainakin hetken kulkenut torilla ja kohdannut ehkä tietämättään lukijansa, joka tietämättään on kohdannut (tai jopa tönäissyt tätä) kirjailijan, jonka näkemyksen äärellä hän nyt on, ja lopulta lukee ehkä omasta elämästään. Siis myös siitä, sen varjokuvasta.

     Silti ratsumies saattaa olla oikeassa ja vain hän ja semminkin lukija joka lukee kirjan.

     Kun ratsumies tarttuu ohjaksiin ja komentaa hevosen liikkeelle ja suuntaa pois Alexanderplatzilta, hänellä on jokin päämäärä, hänen on mentävä toimittamaan jokin tärkeä asia muualle, mutta saattaa myös tapahtua että hän ratsastaa vain huvikseen, nauttiakseen maisemista (erään talon pihalta tyttönen heilauttaa kättään) ja kuunnellakseen lintujen laulua ja haistaakseen mäntymetsien, hiekkateiden ja niittyjen tuoksuja.

     Näin tekee myös kirjan lukija.

Berolinahaus, Berliini 2012. KS.