Pakko muistaa

[lähelle ja kauas]

                                          Kyösti Salovaara, 2016.

Otin pitkästä käytävästä valokuvan.

    Se tuntui jatkuvan äärettömiin, kuin menneisyys joka ylettyy jalkojen juureen ja jonka alkupiste on usvan peittämä.

    Ehkäpä seisoin menneisyyden reunalla.

    Jos pitkästä käytävästä sammuttaa valot, käytävä ei häviä minnekään vaikka sitä ei näe. Ihan pimeässäkin sen vaistoaa, lamput jotka eivät pala, ovet joista pääsee tapahtumien luo, erilaisiin aikakausiin.

    Historia on, vaikka sulkisin silmät ja peittäisin korvat, olisin vaiti.

Helsingin Sanomissa (22.5) haastateltiin historioitsija Margaret MacMillania.

    Hän puhui paluusta kuviteltuun menneisyyteen, siitä kuinka niin äärijärjestö Isis kuin Brexit-militantit käyttävät historiaa väärin, pahimmassa tapauksessa vaarallisesti.

    Silloin kun menneisyys kuvitellaan poliittiseen tarkoitukseen, ollaan pimeässä käytävässä. Joskus menneisyys kuvitellaan jopa hyvään tarkoitukseen. Unohdetaan tietyn aikakauden kokonaiskuva ja poimitaan sieltä miellyttäviä ja idyllisiä yksityiskohtia ja julistetaan mennyt maailma tavoittelemisen arvoiseksi.

    MacMillan huomauttaa, että eri aikoina eri paikoissa historiaan suhtaudutaan eri tavalla: ”Esimerkiksi rauhan aikana demokraattisissa maissa ihmisiä ei menneisyys huoleta. Se, keneen vääristynyt historiantulkinta uppoaa, riippuu paikasta ja vastaanottajasta.”

    Jos tuntee historiaa huonosti, ihmistä on helppo johtaa harhaan vetoamalla kuviteltuun menneisyyteen.

Tälläkin sivulla on monesti puhuttu Pentti Linkolasta, puolesta ja vastaan.

    Oma käsitykseni Linkolasta – hänen ajatuksistaan – on perustunut vuonna 1979 julkaistuun artikkelikokoelmaan Toisinajattelijan päiväkirjasta, josta kirjoitin pitkähkön arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin keväällä 1980.

    Yksittäisiä artikkeleita ja mahdollisesti joitakin haastatteluja lukuunottamatta en ole muuten Linkolan ajatusmaailmaan paneutunut. Tuo yksi kirja, kolmisenkymmentä kirjoitusta on riittänyt.

    Tietenkään näin vähästä ei voi päätellä millainen Pentti Linkola on ihmisenä. Mutta sen voi päätellä miten hänen ajatusmaailmansa kehittyi 1960-luvun lopulta 70-luvun loppupuolelle.

    Hyvin usein on tuntunut etteivät Linkolaa sympatiseeraavat ole joko lainkaan lukeneet hänen kirjoituksiaan tai jos ovatkin, eivät ota todesta niiden julmaa ihmiskuvaa. Linkola kirjoittaa niin komeasti, että perimmäinen ajatus hukkuu tekstin viedessä mennessään.

    Viime torstaina (19.5) Suomen Sosialidemokraatin viikkolehdeksi kuihtunut Demokraatti kirjoitti pääkirjoituksen otsikolla Kuluttaminen on todellista oopiumia kansalle. Pääkirjoituksessa menneisyyttä ja Karl Marxin ajatuksia kuviteltiin väärin johonkin tarkoitukseen, jota on mahdoton ymmärtää entisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajan ”visiona”.

    Kirjoitus loppui näihin lauseisiin: ”Herbert Marcusen mukaan ratkaisu ihmisen kulutussokeudelle on 'suuri kieltäytyminen'. Sen mukaan vain kulutuksen oravanpyörästä poistuminen voi pelastaa demokraattisen yhteiskunnan. Onkohan Pentti Linkola sittenkin oikeassa?”

    Viimeisen lauseen luettuaan tietää, ettei pääkirjoituksen laatija ole lukenut Linkolaa – tai ei ole ymmärtänyt mitä lukee. Linkola ei todellakaan hyväksy ihanneyhteiskuntaansa (josta kuluttavat, luonnolle vaaralliset ihmiset on tapettu pois) mitään demokratiaa eikä Linkolan utopia ole demokraattinen yhteiskunta.

    Jostakin syystä Demokraatti johtaa lukijoitaan harhaan.

Niinpä päätin toistaa torstaikirjoituksena, eräänlaisena menneisyydestä tuikkivana lamppuna, vuonna Suomen Sosialidemokraatissa 1.3.1980 julkaistun arvosteluni Pentti Linkolan kirjasta.

    Historian käytävästä ei pidä kaikkia lamppuja sammuttaa eikä kaikkia ovia naulata kiinni.

    Ylisummaan olen tänään Linkolan ajatuksista samaa mieltä kuin keväällä 1980. Taustaksi lienee hyvä kertoa, että aloitin sanomalehtikirjoittelun 1970-luvun alussa nimenomaan luontojuttuja kirjoittamalla. Kirjallisuus ja kulttuuri tulivat mukaan hieman myöhemmin.

    Hieman naiivilta tosin tuntuu, että 1980-vaihteessa sosialismi näyttää olleen jonkinlainen vaihtoehto – rivien välistä niin voi lukea. Mutta ehkä tuon korostaminen tuntui ”hyvältä” vastavedolta Linkolan haaveileman feodaalisen valtion kampittamiseksi.

    Arvostelun kirjoittaja olisi myös voinut käyttää ”luonto”-käsitettä täsmällisemmin, sillä luulen ettei hän ajatellut Linkolan puolustaman luonnon vaihtoehdoksi asfaltoituja parkkipaikkoja eikä kivettyjä kaupunkitoreja. Ideana oli väittää, että jos halutaan ettei ihminen saa koskea luontoon, se tietää ihmiskunnan hyvinvoinnin alasajoa.

    Monin paikoin argumentointini Linkolan ajatusmaailmaa vastaan osuu edelleen kohteeseensa ja on kestänyt aikaa. Toisin kohdin argumentointi menee yli, on turhan ehdotonta. Se saattaa tietenkin olla refleksi Linkolan ehdottomuuteen.

    Tällä tavalla kirjoitin keväällä 1980:

Päällys: Urpo Huhtanen.

Ihmisvihaajan päiväkirjasta

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 57 mk.

Pentti Linkola on luonnonsuojelija. Joskus hän on ollut ihmisensuojelija, ”nyyhkypasifisti”. Tästä hän on päässyt eroon.

    Nyt Linkola kannattaa väkivaltaa. Vetoaa Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin velvoittavaan esimerkkiin, viittaa Pol Potin ekologisen vallankumouksen malliin. Linkolan resepti on: pommeilla, polttopulloilla, räjähteillä kulutusyhteiskuntaa vastaan! ”Luonnonsuojelu”, Linkola sanoo, ”on eläinten ja kasvien elinehtojen suojelua ihmisen tuhoavalta vaikutukselta, eikä se muuksi muutu.”

    Ei muutu Linkolakaan muuksi, kuin Linkolaksi. Teoksessa on kolmisenkymmentä artikkelia, vanhin vuodelta 1968. Kirjoitukset näyttävät kuinka Linkolan pessimismi, epätoivo ja ihmisviha ovat vuosien kuluessa syventyneet. Linkola on ajautunut kaikesta pois, yksinäisyyteen ja epäonnistumiseen. Puheisiin on tullut ”kylähullun” räksyttävä nuotti.

Hikinen ihminen

Linkola sanoo itseään biologiksi. Jos hän voisi olla kivi maassa, pensas rinteessä tai jänis hangella, hän olisi. Mutta kivet, pensaat, jänikset eivät filosofoi luonnosta, ne ovat sitä. Niinpä Linkola yhä on biologi, luonnon ulkopuolella, tarkkailemassa.

    Ihminen on, Linkolan mukaan, ”ihminen” vain haistessaan hielle, lannalle, mullalle ja pihkalle. Kulttuurinen ihminen ei käy ihmisestä; kirjallisuuden, musiikin, taiteiden, arkkitehtuurin hajut eivät saa Linkolan siunausta. Hän pelkää, että luonnonsuojelujärjestöistä tulee ”kaupunkien roskaväen etujärjestöjä”. Ympäristön suojelussa ei Linkolan mielestä ole mitään järkeä, koska siinä on kysymys ihmisen suojelusta eikä luonnon suojelusta.

Massojen hyvinvointi – luonnon pahoinvointi

Ihmisten välinen yhteistyö – taloudellisten voimien kehitys, ihmisen vapautuminen historiallisesta välttämättömyydestä – on Linkolan mielestä pahan alku ja juuri. Koulutusyhteiskunta (tiedollinen demokratia) on ”nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Sosialismi on tehokkain väline ihmisen suojelussa ja siksi sitä on vastustettava. ”Ja mikä pahinta”, Linkola tokaisee, ”nykyaikainen sosialisti ei pyri ottamaan pois parempiosaiselta, vaan nostamaan heikomman tämän tasalle.”

    Massojen hyvinvointi on Linkolan mielestä mahdottomuus. Se tietää luonnon pahoinvointia. Tietyille 20 perheelle Linkola suo oikeuden hyvinvointiin, mutta ei massoille. Sen tähden ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”.

    Inhosta väristen Linkola puhuu ”kyynelsilmäisistä ihmisystävä-idealisteista jotka eivät osaa sulkea suutaan”. Jokaisen intellektuellin pitäisi päästä eroon tuosta ”intellektuaalisesti karmaisevasta lastentaudista, uskosta ihmiseen”.

Kohti feodalismia

Sosialismi, tuodessaan hyvinvointia kaikille ja kuluttaessaan luonnonvaroja, on Linkolan mielestä pahin kuolemanuskonto. Ainoa tie olisi palata feodalismiin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.”

    Tähän Linkola lisää, että ”erityisen synkkää on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”.

    Tekninen osaavuus, sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat Linkolan mukaan ihmisen tuhoavimmat ominaisuudet. Niitä vastaan on taisteltava. Parhaiten niitä vastaan taistellaan, palaamalla kovaan yhteiskuntaan, luokkayhteiskuntaan.

Tuhoutuva maapallo

Linkolan ehdottomuus saattaa tuntua järjettömältä, mutta peruskysymyksessä hän on oikeassa: pitkän päälle kysymys on joko ihmisestä tai luonnosta. On valittava ihmisyhteisön kehittyminen – joka kuluttaa vähitellen luonnonvarat loppuun – tai luonnonyhteisön kehittyminen – joka lopettaa ihmiskunnan. Linkola valitsee luonnon ja hylkää ihmisen.

    Tosin Linkolan huoli ihmisestä luonnon tuhoajana on hieman liioiteltua, sillä maapallon tuhoutuminen - auringon ”sammumiseen” tai maapallon pyörimisliikkeen seisahtamiseen – tuhoaa myös luonnon, ihmisestä välittämättä.

Kenen luonto?

Linkola kokee luonnon metafyysisenä itseisarvona. Hän ei yritäkään selvittää, miksi luonnon moninaisuutta on oikein ylläpidettävä. Miksi luonto on asetettava ihmisen edelle, yläpuolelle? Jos ihminen ei saa käyttää luontoa omaksi hyväkseen, ketä tai mitä ”varten” luonto on olemassa? Jos ja kun ihmislaji hävitetään, kuka pohtii luonnon kauneutta ja filosofoi luonnon äärellä? Jumalako? Mutta Jumalahan on ihmisen tekoa.

    Linkola puhuu runsaasti ja kauniisti luonnon rikkaudesta, moninaisuudesta, jota ei pidä turmella. Moninaisuus on arvo sinänsä. Tätä arvoa luonnonsuojelun on varjeltava. Sen sijaan ihmisen kulttuurin moninaisuudella ei ole niin väliä: ”Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suuurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Mutta miksi moninaisuus toisaalla on hyvä, toisaalla paha? Linkolan perusaksiooma on ristiriitainen; biologi on luonnon moninaisuutta vaaliessaan oikeassa, mutta humanisti ihmiskulttuurin moninaisuutta vaaliessaan väärässä.

Tuhoutuva yhteiskunta?

Hassua on, että Linkola todistaa vakuuttavasti, kuinka sosialismi on ihmisen suojelua parhaimmillaan, aidoimmillaan. Siksi sosialismi on Linkolan vastustettavien luettelossa ensimmäisenä.

    Nollakasvusta ja suppenevasta tuotannosta puhuvien löysämielisten filosofien olisi syytä tarkoin panna merkille mitä Linkola sanoo. Ihminen voi valita vain yhteiskuntansa tai luonnon väliltä, ei molempia. Luonnon valitseminen, yksinomaan, johtaa feodalismiin.

    Tuotantovoimien kehittäminen johtaa ihmisen vapautumiseen, jos niin halutaan; se luo edellytykset tasa-arvolle, vapaudelle, veljeydelle.

    Supistuvan kasvun valitseminen johtaa ihmisyhteisön tuhoutumiseen, moraalisen ja eettisen ihmisen tuhoutumiseen. Yrjö Ahmavaara, teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976) sanoo, että tuotantoprosessi voi olla laajenevaa, yksinkertaista tai supistuvaa uusintamista. Järjestelmän hengissä pysyminen riippuu tuotantovoimien säätelykyvystä. ”Supistuvan uusintamisen tapauksessa”, Ahmavaara sanoo, ”säätelyjärjestelmä ei toimi, vaan ulkoiset häiriöt johtavat yhteisön tuhoutumiseen. Mutta yhteisön säilyminen on epävarmalla pohjalla myös yksinkertaisessa uusintamisessa. Tällöin pienikin ulkoisen häiriön kasvu (odottamaton vihollinen, luonnononnettomuus jne.) riittää tuhoamaan yhteisön. Yhteisön säilyminen on sitä varmempaa, mitä laajenevampi uusintaminen yhteiskunnassa tapahtuu eli mitä enemmän tuotannossa syntyy lisäarvoa.”

    On vaarallisen naiivia kuvitella, että ihmiset pystyisivät feodalistisessa yhteiskunnassa, tai sitä alkeellisemmassa ja kovemmassa yhteiskunnassa, ajattelemaan ja toteuttamaan niitä kauniita ja humanistisia ajatuksia, joita on helppo ajatella runsauden yhteiskunnassa. Ihmisen moraalinen käytäntö on lujasti riippuvainen hänen yhteiskuntansa teknologisesta käytännöstä. Jos ihmiskunta palautetaan primitiivsen tuotantoteknologian tilaan, myös ihminen palautuu alkukantaisuuteen, tiedottomaksi ja epäinhimilliseksi.

    Niiden, jotka pyrkivät takaisin feodalismiin, olisi hyvä selvittää itselleen – ja varsinkin kanssaihmisilleen – mitä tämä pyrkimys itse asiassa tarkoittaa. Selvittää se, että ihmisarvo aiotaan vaihtaa luonnon arvoon, demokratia sääty-yhteiskuntaan, veljeys yksilöiden sotaan toisiaan vastaan, solidaarisuus vahvojen valtaan heikkojen yli.

    Tietenkin on mahdollista, että nämä feodalismia kaipaavat, jotka ovat nykyisessä runsauden yhteiskunnassa establishmentin edustajia, luottavat luokka-asemansa säilymiseen myös tuossa uudessa järjestyksessä. Saattaa olla, että läänitysten jako on jo käynnissä?

    - KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti, 1.3.1980.)