Tuulihaukka

[sananpieksäjät]

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2016.
Lounas Otívarissa.

Sananvapauden päivä tuli, oli ja meni.

    Ilmaisun vapautta, sanomisen tilaa kannattaa juhlia. Sanattomassa maailmassa ei naurata. Toivottavasti sellaista ei tule.

    Juhla meni, sanat jäivät, vapaaksi.

    Eipä silti, eihän nykymaailmassa sanoista ole puutetta. Niitä on paljon. Mielipiteitä on vielä enemmän. Niin monia että monia hirvittää.

    Jos sanoo, että sanat eivät maksa mitään, sanoo aika vähän.

Otívarissa, pienessä kylässä Granadan provinssin rinteillä tuulihaukka lounasti kesken jääneen rakennuksen seinämällä.

    Kun tuulihaukka asettuu tiukasti vastatuuleen, se pysyy paikallaan tekemättä melkein mitään. Tuulihaukka tietää tuulen temput, kuinka leijua sen sylissä, kuinka vispata siipiään, kuinka tuulta pieksätään.

    Tuulta voi käyttää hyväkseen, pieksämällä sitä. Tuulihaukka ei kysy mistä tuuli tulee, minne käy – riittää kun pysyy ilmassa, muita korkeammalla.

    Myös sanoja käytetään hyväksi, pieksätään ja runnotaan.

    Sananpieksäjöitä piisaa, lehdissä, radiossa, somessa.

    Suuttuuko toimittaja tai kirjailija jos häntä kutsuu sananpieksäjäksi?

    Joskus tuntuu, että sanojen pelätään särkyvän kun niitä oikein pieksää.

    Mutta eivät ne säry. Aikaisemmin, takavuosina yhteiskunnallinen keskustelu oli paljon kovempaa, aggressiivisempaa, vastapuolta loukkaavaa. Mutta silloin suurin osa kansasta vaikeni, kiivaili takapihalla nyrkit taskussa tai Esson baarissa.

    Nyt kun kansa puhuu julkisesti, sitä moititaan suun avaamisesta.

    Mutta miten sanan voisi sanoa pieksämättä sitä? Suutaan avaamatta?

Kalevi Aho, 67-vuotias säveltäjä joka asuu omakotitalossa Käpylässä, pieksi tietäväistä suutaan Helsingin Sanomissa viime perjantaina. Vesa Sirén otsikoi haastattelun raflaavasti: ”Onko sivistys epämuodikasta?”

    Ahon maailmantuska väreili mustavalkoisena.

    Suomalaisilla intellektuelleilla värit ovat muutenkin vähässä. Syyllisiä on helppo etsiä, löytää ja tuomita helvetin (so. älymystön) kiroukseen, semminkin jos syylliset sattuvat toimimaan eri tavalla kuin intellektuelli haluaa.

    Ahon mielestä hornetit tulisi myydä. Yhden hävittäjän hinnalla Joensuun kaupunginorkesteri soittaa 72 vuotta. Jos valtio lopettaa Talvivaaran kaivoksen tukemisen, sillä rahalla Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri soittaa 133 vuotta. Kainuun työttömät käärätään "pernerin" busseilla Pohjanmaalle ikuiseen konserttiin.

    Pistetään kansa soittamaan, mieluummin Ahoa kuin aholla.

    Tätä kirjoittaessani taustalla soi Ahon klarinettikonsertto.

    Hyvinhän se soi, mutta jos sitä soitetaan Suomen kaikissa kaupungeissa jatkuvasti sen jälkeen kun hävittäjät on myyty pois, mitä Putin tuumii moisesta soitosta? Entäpä jos häntä alkaa potuttaa naapurista kuuluva ”mökä”?

    Mitä Putin tekee oivaltaessaan, että Aho myi hävittäjät ja pisti kansan soittamaan oman pillinsä mukaan?

    Riittääkö ärsyyntyneelle Putinille sanan pieksäminen?

Käytin sanaa ”mökä” provokatiivisesti kuvaamaan Ahon säveltämää konserttoa.

    Ei se tietysti ole mökää, vaikka helsinkiläinen poliitikko sitä sellaiseksi kutsui. Ihan kelvollista soittimien ja sävelten pieksämistä, ei parane moittia. Sopisi hyvin tuulihaukan lekuttelun taustalle.

    ”Mäntti mies se Bogomoloff”, Aho hymähtää Sirénille. ”Hänen kuulemansa huilukonsertto on lyyrisin sävellykseni.”

    Taiteilija joka kiroaa kriitikkonsa ”mäntiksi”, ei itse ole sanojaan korkeammalla. Ylimielisyys ja alentuvaisuus syövyttää ajattelun. Sellaiseen sortuvalta taiteilijalta puuttuu tuulihaukan ote ilmavirtauksiin. Mutta herkkähipiäisiä taiteilijoita maa onkin pullollaan. Sananpieksäjät eivät kestä, kun heidän sanoja pieksetään takaisin, kuin reboundina.

    Taiteilijan, siis Kalevi Ahon, mielestä poliitikoilta puuttuu sivistyksen taju, koska he juoksevat maratoneja ja kertovat sen julkisesti. Pitäisi laittaa tossut kaappiin ja mennä mustissa kengissä sinfoniakonserttiin. Aho ”tietää” ettei juoksija käytä aivojaan vaan jalkojaan.

    Ylemmyydentunto taitaa olla yhdeksäs kuolemansynti. Kahdeksas on tekopyhyys.

    Ahon suusta ilmaan kierähtää molemmat synnit ja hän tuntuu nauttivan syntisyydestään.

    Maanantai-iltana katselin nojatuoliin jähmettyneenä telkkarista huikeaa jalkapallomatsia Lontoosta. Kiihkeässä, hetkittäin täysin irrationaalisessa ottelussa Chelsea nousi tasapeliin sarjakakkosena olevan Tottenhamin kanssa: jos Tottenham olisi voittanut, sillä olisi vielä mahdollisuus valioliigan mestaruuteen. Mutta koska se hävisi, vuosisadan jalkapallosensaatio toteutuu: pieni Leicester voittaa Englannin liigan; David löi Goljatin, pienen budjetin joukkue nujersi monta suurta, ja koko maailma riemuitsee italialaisen valmentajan Claudio Ranierin johdatteleman joukkueen uroteosta.

    Toisin kuin Aho luulee tietävänsä, urheilukentälläkin tarvitaan aivoja ja tunteita.

Onko korkeakulttuuri parempaa ja arvokkaampaa kuin massakulttuuri ja populaaritaide? kysyi John Carey esseekokoelmassa What Good Are the Arts?.

    Järkiperäistä todistusta tuolle väitteelle on mahdoton löytää, Carey vastasi omaan kysymykseensä. Korkeakulttuurista saa toki puhua, mutta sen kokeminen ei ole yhtään arvokkaampaa eikä ”syvempää” kuin ”matalammankaan” kulttuurin, koska kukaan ihminen ei voi väittää eikä perustella, että hänen kokemuksensa jonkin taideteoksen (vaikkapa klarinettikonserton tai Joycen Odysseuksen) parissa olisi voimakkaampi ja arvokkaampi kuin jonkin toisen ihmisen kokemus jonkin toisen teoksen (vaikkapa iskelmän tai Lee Childin jännärin) parissa.

    Niinpa saattaa olla, ettei Ahon konserton kuuleminen ole sen voimakkaampi ja syvempi kokemus kuin kiihkeän futismatsin katsominen, objektiivisesti ajatellen.

    Palatkaamme maan pinnalle, katsokaamme taivaalle.

    Carey lukee erästä Iris Murdochin kirjaa.

    Kirjassa Murdoch kertoo, kuinka hän istuu työhuoneessaan huolien painamana ja katselee ikkunasta ulos näkemättä mitään, surren ehkä sitä että joku on loukannut hänen arvovaltaansa, kirjoittanut kenties pahoin ajatuksin hänen uudesta romaanistaan.

    Sitten, yhtäkkiä Murdoch huomaan taivaalla leijuvan tuulihaukan.

    Hetkessä kaikki muuttuu.

    Omassa surussaan kieriskelevä minä katoaa.

    Ei ole muuta kuin tuulihaukka.

    Ja kun Murdoch palaa työnsä pariin, hänen huolensa oman arvovaltansa katoamisesta tuntuu vähäisemmältä.

    Carey huomauttaa, että me olemme kaikki kokeneet jotakin samanlaista, ylevää. Mutta vaikka villin luonnon kokemus tuntuisi kuinka vapauttavalta ja ylevältä tahansa, se kumpuaa kuitenkin kokijan kulttuuriperinnöstä: Murdoch ei kerro haukan kokemuksesta vaan omastaan, jonka takana on nippu luettuja runoja, kirjoja ja kuunneltuja sinfonioita ja kilometrikaupalla käveltyjä taidemuseoiden käytäviä. 

    Ajatellaan vaihtoehtoinen kohtaus, Carey kirjoittaa.

    Kiinalainen talonpoika näkee tuulihaukan leijuvan yläpuolellaan.

    Hän huolestuu, kananpojat pitää saada äkkiä suojaan tai hänen pitää hakea kivääri niiden turvaksi. Tuulihaukka pitää karkottaa, kenties ampua jotta hän voi viedä kananpojat huomenna torille ja myydä ne saadakseen itselleen ja perheelleen syötävää ja lämpimiä vaatteita ennen kuin talvi tulee.

    Kiinalainen talonpoika käyttäytyy itsekkäästi, mutta aivan yhtä itsekkäästi käyttäytyy myös taiteilija ja taiteentuntija Murdoch. Se että Murdoch voisi paeta itseään, omaa kulttuuritaustaansa ja antautua villille luonnolle omasta itsestään irrottautuneena, mukavien ajatusten lennättämänä, on pelkkä illuusio, itsepetos.

    Maailma on monien asioiden ristiriitainen rakennelma.

    Sananpieksäjää tarvitaan puristamaan maailman mehut muiden nauttivaksi, muiden kuultavaksi ja nähtäväksi ja ennen kaikkea vastattavaksi itse kunkin omilla sanoilla.

Lounaan syötyään tuulihaukka hyppää siivilleen, meri on jossakin tuolla kaukana, laaksojen poimuihin kätkettynä.

    Tie nousee yhä ylemmäksi, yhä kiemuraisempana kuin ohut juova pinjaa kasvavilta rinteiltä taivaaseen, kunnes jäljellä on pelkkää karua kalliota, sitten sininen.

    Käännät päätäsi: siellä se lekuttaa, tuulihaukka.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Otívarin tiellä.