torstai 26. toukokuuta 2016

Pakko muistaa

[lähelle ja kauas]

                                          Kyösti Salovaara, 2016.
Otin pitkästä käytävästä valokuvan.
    Se tuntui jatkuvan äärettömiin, kuin menneisyys joka ylettyy jalkojen juureen ja jonka alkupiste on usvan peittämä.
    Ehkäpä seisoin menneisyyden reunalla.
    Jos pitkästä käytävästä sammuttaa valot, käytävä ei häviä minnekään vaikka sitä ei näe. Ihan pimeässäkin sen vaistoaa, lamput jotka eivät pala, ovet joista pääsee tapahtumien luo, erilaisiin aikakausiin.
    Historia on, vaikka sulkisin silmät ja peittäisin korvat, olisin vaiti.


Helsingin Sanomissa (22.5) haastateltiin historioitsija Margaret MacMillania.
    Hän puhui paluusta kuviteltuun menneisyyteen, siitä kuinka niin äärijärjestö Isis kuin Brexit-militantit käyttävät historiaa väärin, pahimmassa tapauksessa vaarallisesti.
    Silloin kun menneisyys kuvitellaan poliittiseen tarkoitukseen, ollaan pimeässä käytävässä. Joskus menneisyys kuvitellaan jopa hyvään tarkoitukseen. Unohdetaan tietyn aikakauden kokonaiskuva ja poimitaan sieltä miellyttäviä ja idyllisiä yksityiskohtia ja julistetaan mennyt maailma tavoittelemisen arvoiseksi.
    MacMillan huomauttaa, että eri aikoina eri paikoissa historiaan suhtaudutaan eri tavalla: ”Esimerkiksi rauhan aikana demokraattisissa maissa ihmisiä ei menneisyys huoleta. Se, keneen vääristynyt historiantulkinta uppoaa, riippuu paikasta ja vastaanottajasta.”
    Jos tuntee historiaa huonosti, ihmistä on helppo johtaa harhaan vetoamalla kuviteltuun menneisyyteen.


Tälläkin sivulla on monesti puhuttu Pentti Linkolasta, puolesta ja vastaan.
    Oma käsitykseni Linkolasta – hänen ajatuksistaan – on perustunut vuonna 1979 julkaistuun artikkelikokoelmaan Toisinajattelijan päiväkirjasta, josta kirjoitin pitkähkön arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin keväällä 1980.
    Yksittäisiä artikkeleita ja mahdollisesti joitakin haastatteluja lukuunottamatta en ole muuten Linkolan ajatusmaailmaan paneutunut. Tuo yksi kirja, kolmisenkymmentä kirjoitusta on riittänyt.
    Tietenkään näin vähästä ei voi päätellä millainen Pentti Linkola on ihmisenä. Mutta sen voi päätellä miten hänen ajatusmaailmansa kehittyi 1960-luvun lopulta 70-luvun loppupuolelle.
    Hyvin usein on tuntunut etteivät Linkolaa sympatiseeraavat ole joko lainkaan lukeneet hänen kirjoituksiaan tai jos ovatkin, eivät ota todesta niiden julmaa ihmiskuvaa. Linkola kirjoittaa niin komeasti, että perimmäinen ajatus hukkuu tekstin viedessä mennessään.
    Viime torstaina (19.5) Suomen Sosialidemokraatin viikkolehdeksi kuihtunut Demokraatti kirjoitti pääkirjoituksen otsikolla Kuluttaminen on todellista oopiumia kansalle. Pääkirjoituksessa menneisyyttä ja Karl Marxin ajatuksia kuviteltiin väärin johonkin tarkoitukseen, jota on mahdoton ymmärtää entisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajan ”visiona”.
    Kirjoitus loppui näihin lauseisiin: ”Herbert Marcusen mukaan ratkaisu ihmisen kulutussokeudelle on 'suuri kieltäytyminen'. Sen mukaan vain kulutuksen oravanpyörästä poistuminen voi pelastaa demokraattisen yhteiskunnan. Onkohan Pentti Linkola sittenkin oikeassa?”
    Viimeisen lauseen luettuaan tietää, ettei pääkirjoituksen laatija ole lukenut Linkolaa – tai ei ole ymmärtänyt mitä lukee. Linkola ei todellakaan hyväksy ihanneyhteiskuntaansa (josta kuluttavat, luonnolle vaaralliset ihmiset on tapettu pois) mitään demokratiaa eikä Linkolan utopia ole demokraattinen yhteiskunta.
    Jostakin syystä Demokraatti johtaa lukijoitaan harhaan.


Niinpä päätin toistaa torstaikirjoituksena, eräänlaisena menneisyydestä tuikkivana lamppuna, vuonna Suomen Sosialidemokraatissa 1.3.1980 julkaistun arvosteluni Pentti Linkolan kirjasta.
    Historian käytävästä ei pidä kaikkia lamppuja sammuttaa eikä kaikkia ovia naulata kiinni.
    Ylisummaan olen tänään Linkolan ajatuksista samaa mieltä kuin keväällä 1980. Taustaksi lienee hyvä kertoa, että aloitin sanomalehtikirjoittelun 1970-luvun alussa nimenomaan luontojuttuja kirjoittamalla. Kirjallisuus ja kulttuuri tulivat mukaan hieman myöhemmin.
    Hieman naiivilta tosin tuntuu, että 1980-vaihteessa sosialismi näyttää olleen jonkinlainen vaihtoehto – rivien välistä niin voi lukea. Mutta ehkä tuon korostaminen tuntui ”hyvältä” vastavedolta Linkolan haaveileman feodaalisen valtion kampittamiseksi.
    Arvostelun kirjoittaja olisi myös voinut käyttää ”luonto”-käsitettä täsmällisemmin, sillä luulen ettei hän ajatellut Linkolan puolustaman luonnon vaihtoehdoksi asfaltoituja parkkipaikkoja eikä kivettyjä kaupunkitoreja. Ideana oli väittää, että jos halutaan ettei ihminen saa koskea luontoon, se tietää ihmiskunnan hyvinvoinnin alasajoa.
    Monin paikoin argumentointini Linkolan ajatusmaailmaa vastaan osuu edelleen kohteeseensa ja on kestänyt aikaa. Toisin kohdin argumentointi menee yli, on turhan ehdotonta. Se saattaa tietenkin olla refleksi Linkolan ehdottomuuteen.
    Tällä tavalla kirjoitin keväällä 1980:

Päällys: Urpo Huhtanen.

Ihmisvihaajan päiväkirjasta
Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 57 mk.

Pentti Linkola on luonnonsuojelija. Joskus hän on ollut ihmisensuojelija, ”nyyhkypasifisti”. Tästä hän on päässyt eroon.
    Nyt Linkola kannattaa väkivaltaa. Vetoaa Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin velvoittavaan esimerkkiin, viittaa Pol Potin ekologisen vallankumouksen malliin. Linkolan resepti on: pommeilla, polttopulloilla, räjähteillä kulutusyhteiskuntaa vastaan! ”Luonnonsuojelu”, Linkola sanoo, ”on eläinten ja kasvien elinehtojen suojelua ihmisen tuhoavalta vaikutukselta, eikä se muuksi muutu.”
    Ei muutu Linkolakaan muuksi, kuin Linkolaksi. Teoksessa on kolmisenkymmentä artikkelia, vanhin vuodelta 1968. Kirjoitukset näyttävät kuinka Linkolan pessimismi, epätoivo ja ihmisviha ovat vuosien kuluessa syventyneet. Linkola on ajautunut kaikesta pois, yksinäisyyteen ja epäonnistumiseen. Puheisiin on tullut ”kylähullun” räksyttävä nuotti.

Hikinen ihminen

Linkola sanoo itseään biologiksi. Jos hän voisi olla kivi maassa, pensas rinteessä tai jänis hangella, hän olisi. Mutta kivet, pensaat, jänikset eivät filosofoi luonnosta, ne ovat sitä. Niinpä Linkola yhä on biologi, luonnon ulkopuolella, tarkkailemassa.
    Ihminen on, Linkolan mukaan, ”ihminen” vain haistessaan hielle, lannalle, mullalle ja pihkalle. Kulttuurinen ihminen ei käy ihmisestä; kirjallisuuden, musiikin, taiteiden, arkkitehtuurin hajut eivät saa Linkolan siunausta. Hän pelkää, että luonnonsuojelujärjestöistä tulee ”kaupunkien roskaväen etujärjestöjä”. Ympäristön suojelussa ei Linkolan mielestä ole mitään järkeä, koska siinä on kysymys ihmisen suojelusta eikä luonnon suojelusta.

Massojen hyvinvointi – luonnon pahoinvointi

Ihmisten välinen yhteistyö – taloudellisten voimien kehitys, ihmisen vapautuminen historiallisesta välttämättömyydestä – on Linkolan mielestä pahan alku ja juuri. Koulutusyhteiskunta (tiedollinen demokratia) on ”nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Sosialismi on tehokkain väline ihmisen suojelussa ja siksi sitä on vastustettava. ”Ja mikä pahinta”, Linkola tokaisee, ”nykyaikainen sosialisti ei pyri ottamaan pois parempiosaiselta, vaan nostamaan heikomman tämän tasalle.”
    Massojen hyvinvointi on Linkolan mielestä mahdottomuus. Se tietää luonnon pahoinvointia. Tietyille 20 perheelle Linkola suo oikeuden hyvinvointiin, mutta ei massoille. Sen tähden ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”.
    Inhosta väristen Linkola puhuu ”kyynelsilmäisistä ihmisystävä-idealisteista jotka eivät osaa sulkea suutaan”. Jokaisen intellektuellin pitäisi päästä eroon tuosta ”intellektuaalisesti karmaisevasta lastentaudista, uskosta ihmiseen”.

Kohti feodalismia

Sosialismi, tuodessaan hyvinvointia kaikille ja kuluttaessaan luonnonvaroja, on Linkolan mielestä pahin kuolemanuskonto. Ainoa tie olisi palata feodalismiin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.”
    Tähän Linkola lisää, että ”erityisen synkkää on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”.
    Tekninen osaavuus, sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat Linkolan mukaan ihmisen tuhoavimmat ominaisuudet. Niitä vastaan on taisteltava. Parhaiten niitä vastaan taistellaan, palaamalla kovaan yhteiskuntaan, luokkayhteiskuntaan.

Tuhoutuva maapallo

Linkolan ehdottomuus saattaa tuntua järjettömältä, mutta peruskysymyksessä hän on oikeassa: pitkän päälle kysymys on joko ihmisestä tai luonnosta. On valittava ihmisyhteisön kehittyminen – joka kuluttaa vähitellen luonnonvarat loppuun – tai luonnonyhteisön kehittyminen – joka lopettaa ihmiskunnan. Linkola valitsee luonnon ja hylkää ihmisen.
    Tosin Linkolan huoli ihmisestä luonnon tuhoajana on hieman liioiteltua, sillä maapallon tuhoutuminen - auringon ”sammumiseen” tai maapallon pyörimisliikkeen seisahtamiseen – tuhoaa myös luonnon, ihmisestä välittämättä.

Kenen luonto?

Linkola kokee luonnon metafyysisenä itseisarvona. Hän ei yritäkään selvittää, miksi luonnon moninaisuutta on oikein ylläpidettävä. Miksi luonto on asetettava ihmisen edelle, yläpuolelle? Jos ihminen ei saa käyttää luontoa omaksi hyväkseen, ketä tai mitä ”varten” luonto on olemassa? Jos ja kun ihmislaji hävitetään, kuka pohtii luonnon kauneutta ja filosofoi luonnon äärellä? Jumalako? Mutta Jumalahan on ihmisen tekoa.
    Linkola puhuu runsaasti ja kauniisti luonnon rikkaudesta, moninaisuudesta, jota ei pidä turmella. Moninaisuus on arvo sinänsä. Tätä arvoa luonnonsuojelun on varjeltava. Sen sijaan ihmisen kulttuurin moninaisuudella ei ole niin väliä: ”Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suuurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”
    Mutta miksi moninaisuus toisaalla on hyvä, toisaalla paha? Linkolan perusaksiooma on ristiriitainen; biologi on luonnon moninaisuutta vaaliessaan oikeassa, mutta humanisti ihmiskulttuurin moninaisuutta vaaliessaan väärässä.

Tuhoutuva yhteiskunta?

Hassua on, että Linkola todistaa vakuuttavasti, kuinka sosialismi on ihmisen suojelua parhaimmillaan, aidoimmillaan. Siksi sosialismi on Linkolan vastustettavien luettelossa ensimmäisenä.
    Nollakasvusta ja suppenevasta tuotannosta puhuvien löysämielisten filosofien olisi syytä tarkoin panna merkille mitä Linkola sanoo. Ihminen voi valita vain yhteiskuntansa tai luonnon väliltä, ei molempia. Luonnon valitseminen, yksinomaan, johtaa feodalismiin.
    Tuotantovoimien kehittäminen johtaa ihmisen vapautumiseen, jos niin halutaan; se luo edellytykset tasa-arvolle, vapaudelle, veljeydelle.
    Supistuvan kasvun valitseminen johtaa ihmisyhteisön tuhoutumiseen, moraalisen ja eettisen ihmisen tuhoutumiseen. Yrjö Ahmavaara, teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976) sanoo, että tuotantoprosessi voi olla laajenevaa, yksinkertaista tai supistuvaa uusintamista. Järjestelmän hengissä pysyminen riippuu tuotantovoimien säätelykyvystä. ”Supistuvan uusintamisen tapauksessa”, Ahmavaara sanoo, ”säätelyjärjestelmä ei toimi, vaan ulkoiset häiriöt johtavat yhteisön tuhoutumiseen. Mutta yhteisön säilyminen on epävarmalla pohjalla myös yksinkertaisessa uusintamisessa. Tällöin pienikin ulkoisen häiriön kasvu (odottamaton vihollinen, luonnononnettomuus jne.) riittää tuhoamaan yhteisön. Yhteisön säilyminen on sitä varmempaa, mitä laajenevampi uusintaminen yhteiskunnassa tapahtuu eli mitä enemmän tuotannossa syntyy lisäarvoa.”
    On vaarallisen naiivia kuvitella, että ihmiset pystyisivät feodalistisessa yhteiskunnassa, tai sitä alkeellisemmassa ja kovemmassa yhteiskunnassa, ajattelemaan ja toteuttamaan niitä kauniita ja humanistisia ajatuksia, joita on helppo ajatella runsauden yhteiskunnassa. Ihmisen moraalinen käytäntö on lujasti riippuvainen hänen yhteiskuntansa teknologisesta käytännöstä. Jos ihmiskunta palautetaan primitiivsen tuotantoteknologian tilaan, myös ihminen palautuu alkukantaisuuteen, tiedottomaksi ja epäinhimilliseksi.
    Niiden, jotka pyrkivät takaisin feodalismiin, olisi hyvä selvittää itselleen – ja varsinkin kanssaihmisilleen – mitä tämä pyrkimys itse asiassa tarkoittaa. Selvittää se, että ihmisarvo aiotaan vaihtaa luonnon arvoon, demokratia sääty-yhteiskuntaan, veljeys yksilöiden sotaan toisiaan vastaan, solidaarisuus vahvojen valtaan heikkojen yli.
    Tietenkin on mahdollista, että nämä feodalismia kaipaavat, jotka ovat nykyisessä runsauden yhteiskunnassa establishmentin edustajia, luottavat luokka-asemansa säilymiseen myös tuossa uudessa järjestyksessä. Saattaa olla, että läänitysten jako on jo käynnissä?

    - KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti, 1.3.1980.) 


15 kommenttia:

  1. Muistan tämän kyllä. Linkolan ajattelu lähti siitä mahdollisuudesta että elämä maapallolla saattaa olla maailmankaikkeuden ainokainen ja sen säilyttämisestä tuli kaiken ohittava itseisarvo. Oli myönnettävä, että demokratia ei ole missään onnistunut kasvua pysäyttämään joten .. niin, mitä?
    Kaiki vastaukset olivat joko väistöliikkeitä tai niin hirveitä etteivät olleet hyväksyttävissä.
    Useinmat sulkivat silmänsä.

    Nyt etsitään tasa-arvoon ja sellaisiin perustuvia ratkaisuja mutta .. ? Pisteitä tulee tähänkin. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... pisteitä piisaa. Melko varmasti riittävän pitkälle takaisinpäin peruuttaminen johtaisi ihmisten kannalta (siis enemmistön) kurjistumiseen. Mutta, joku sanoo, peruutetaan vaikkapa 1960-luvulle. OK, pitääkö kännyköistä silloin luopua (jos, kamalan kauhistus, mitäs ihmiset sitten tekevät käsillään...); entäpä väritelkkarista, huh. No, subjektiivisista päivähoito-oikeuksista joka tapauksesta ja pekkaspäivistä. Olisiko kiva käydä taas koulua lauantaisin ja töissäkin tietty? Muutaman viikon loma riitti silloin (60-luvulla), miksei myös nyt? Moottoritiet revittäisiin (siitähän vihreä väki innostuu) ja palattaisiin hehkulamppujen tunnelmaan. Energiaa kuluu mutta... Kaupalliset radioasemat kiellettäisiin ja kaikkien olisi pakko kuunnella Ylen ohjelmía ja katsoa telkkarista kahta kanavaa. Ja kaikkien olisi tietysti pakko katso iltauutiset koska rinnalla ei mitään muuta saa lähettää. Yksi maailma, yksi totuus! Maanantaisin kunnanvaltuustoista olisi hiljaista kun kaikki, valtuutetutkin haluavat katsoa Peyton Placea. Ja Mia Farrow niin nuori ja söpö.

      No, minäkin palaisin pelaamaan futista KTP:n junnuihin ja sehän olisi todella kivaa. Arto Tolsa kaikkien ihanne (vaikka luonteeltaan vähän katupoika.)

      Muutoksen mahdollisuus...?

      Poista
  2. Linkola on niin ristiriitainen persoona kuin olla voi. Hän kirjoittaa tuollaista Pol Pot -teoriaa, mutta jos häneltä aletaan kysellä jotain yksityiskohtaisempaa, niin se ei olekaan enää hänen heiniään. Hän on miettinyt vain suuria linjoja. Tällainen on mahdollista Asperger-persoonille ja muille erikoisemman aivorakenteen omaaville.

    Linkola on kirjoittanut vähän ja huonolla koulutuspohjalla, mutta niin vain nousi omaksi yllätyksekseen guruksi. Linkolahan jätti yliopiston heti alkuun kesken, kun ei pystynyt istumaan paikallaan, ja kirmaisi luontoon lintuja rengastamaan.

    Jotkut kohdat Linkolan tekstistä ovat lyyrisiä ja täynnä luonnon kunnioitusta. Asenne on oikea, mutta keinot todellakin vähintään kyseenalaiset.

    Minusta ei ainakaan olisi siirtymään 60-luvulle. Olin mieheni mieliksi kaksi päivää mökillä. En tarennut mennä veteen - tietenkään - ja kärsin niin suihkun puutteesta ja muusta alkeellisuudesta, että huokaisin syvään helpotuksesta, kun pääsin takaisin mukavuuksien keskelle.
    Tuo kuva, minkä loihdit kommentivastauksessasi - huh huh - hauskahan se on, elokuvassa katsottuna... Välillä voi pysäyttää katsomisen ja lämmittää mikrossa iltapalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - onhan luonnossa mukava välillä pistäytyä ja auton ikkunasta kiva katsella kun maisema vaihtuu.

      Vakavastihan sitä tietysti pitää kuunnella niitä jotka varoittavat että monimuotoisuus on vaarassa ja kun on, sen säilyttämiseksi pitää tehdä jotakin. Kulttuurin monimuotoisuuteen pitäisi osata suhtautua yhtä lailla arvostavasti.

      Mutta sekin tulisi muistaa, että niin luonto kuin ihmisten kehittämä kulttuuri koko ajan muuttuvat, jotakin kuolee ja häviää, jotakin tulee uutta ja syntyy sellaista mitä ei osaa aavistaakaan.

      Poista
  3. Olen myös arvostellut jonkin Linkolan kirjan ja joutunut jopa ympäristöfilosofian opinnoissa tutustumaan hänen erikoiseen yksityisajatteluunsa. En juuri viitsi miettiä hänen ajattelunsa saamaa suosiota, jonka hyvä puoli on, että se konkretisoituu siinä missä entisten taistolaisten kaavailema sosialismikin. Linkola ajatteli selviytyvänsä kalastajana pelkällä hevosvoimalla, mutta saadakseen kalat ajoissa tukkuun hänen oli ostettava auto. Hän sanoi, ettei koskaan hanki väritelevisiota, mutta nähtyään värillisen luonto-ohjelman hän oli myyty mies. Siinä saatan olla Linkolan kanssa samaa mieltä, että lika lähtee raaputtamalla. Esko Valtaoja toteaa yhdessä kirjassaan lääketieteen kehityksen turmiollisuudesta, että pysyäkseen hengissä hän joutuu päivittäin pistämään itseensä insuliinia niin kuin Linkolakin. Linkola onkin luopunut ajatuksesta, että taudit tappaisivat tarpeeksi ihmisiä. Viimeisessä televisiohaastattelussa hän kertoi olevansa innokas kaunokirjallisuuden lukija. Tiedekirjoja hän väitti lukeneensa viimeksi joskus opintoaikoinaan. Kannatan humanismia elämisen oletusarvona. Jos joku halajaa nuotiolle syömään mätää kalaa, niin menköön.

    VastaaPoista
  4. Kyösti, Hannu, Marjatta, Kalevi:

    Jo Kyöstin edellinen bloggaus pani miettimään noita dystopia-juttuja. Luulen että on ihan normaalia miettiä tulevaisuutta, kun on ihminen ja kykenee kulkemaan ajassa eteenpäin ja taaksepäin.

    Kyöstin kritiikki oli hieno, se sai miettimään miten erilaisessa asennossa tapa kirjoittaa oli ennen. Muistan kyllä että Linkolasta käytiin pitkä keskustelu.

    Kirjoitin omaan blogiin noita ajatuksia vähän enemmän, äsken, lukekaa vain! Mutta Hesarissa Leena Krohn puhui haastattelijalle vähän samaan suuntaan kuin mitä täällä blogissa on keskusteltu. Krohnin proosa on sympaattista.

    Että siis näkyykö jossain käytännön sovelluksia vaihtoehtoisesta tiestä? Minusta sellaisia ei ole näköpiirissä. Kai Linkola puhuu kuitenkin vääjäämättömästä tiestä turmioon, jos mitään ei tehdä. Siis ilmastonmuutos jne.

    Voisi kyllä ajatella että jos vaikka ihmiset perustaisivat kommuuneja ja kasvattaisivat ruokansa. Siinä olisi joku alku. Ja mitä sosialismiin tulee, niin ei kai sitä ole missään toteutettu. Mutta sillä ei päästä mihinkään, että kasvatus ja koulutus tästä maasta (ja maailmasta?) lopetetaan.


    VastaaPoista
  5. Minä olen lukenut Linkolan tuotantoa laajemmin kuin tuon yhden teoksen verran. Se oli ohjelmanjulistus, raju ja tyly. Myöhemmät teokset syventävät ja laajentavat kuvaa. Eivät ne toki toki peruslinjaa pehmennä: Linkola tuomitsee demokratian ja hyväksyy väkivallan luonnon pelastamiseksi.

    Tärkeää Linkolan ajatusten arvioinnin osalta on, ettei tilannearviota ja toimenpide-ehdotuksia niputeta yhteen. Tilannearvio kun on hyytävän vakuuttava, mutta ehdotetut toimenpiteet eivät. Näin siitä huolimatta, vaikkei ottaisi huomioon ehdotusten järkyttävävyyttä. Hulluinta on, jos toimenpiteiden torjuminen johtaa siihen, ettei esitettyä ongelmaa edes pohdita, vaan se torjutaan samalla puistatuksella kuin muukin.

    Toivoisin kovasti, että joku osaisi asiallisesti perustellen osoittaa Linkolan olevan väärässä, tai edes liioittelevan. Sellaista en ole kuitenkaan nähnyt. Suurin osa ihmisistä vain torjuu ajatukset, koska ne ovat niin järkyttäviä, mutta ei vastaa loogisesti argumentoiden. Se huolestuttaa.

    VastaaPoista
  6. Pekka, niin minäkin olen lukenut niin paljon kuin olen saanut käsiini. Netissäkin niitä on joskus ollut, mutta en yhtään muista missä.

    Linkola on hirveän looginen, kun se käy ongelmia läpi ja looginen ehkä myös ratkaisuissaan. Voi tietenkin olla että ilmastonmuutos tulee ensin. Nyt sanotaan että Syyrian sota alkoi ruokapulasta: aavikko etenee Pohjois-Afrikassa koko ajan. Sahara leviää kaiken aikaa.

    Kun ei ole vettä niin ei ole mahdollista viljellä mitään. Meillä taas Nestle tahtoo ostaa Suomen vesivarat, jotka siis kuuluvat valtiolle/meille kaikille. Outoja juttuja on tekeillä.

    Tuskin Linkolan kumoajia on hirveän monta.

    VastaaPoista
  7. Monipuolisista kommenteistanne saa asiasta sävykkäämmän kuvan Linkolan "asiasta" kuin tuosta aikanaan julkaistusta arvostelustani - kiitos ja pokkaus!

    Jonkinlainen punainen lanka tässä tuntuu olevan siinä, että ei yksilö eikä yhteiskunta aidosti (siis että muutos koskisi enemmistöä) pysty elämään yhteisön (globaalisti maapallon) reunan ulkopuolella, vaikka kuinka haluaisi. Joku yksilö ja joku pieni valtio (Suomi?) voi toki heittäytä absoluuttiseksi erakoksi tai rajansa sulkeneeksi kansallisvaltioksi, eräänlaiseksi yhteiskunta-bunkkeriksi, mutta enemmistön elämä on niin yhteistä sekä paikallisesti että globaalisti, että kipu syntyy tästä väistämättömästä yhteisyydestä.

    Kyllä kai Suomi pystyisi (ja ehkä pystyykin) "tehostamaan" esim. energiankäytön täysin hiilivapaaksi ja syöttämään oman kansansa paikallisella sapuskalla jne, mutta se ei ratkaise koko pallon kohtaloa.

    Pessimistisenä optimistana en ole lainkaan varma, että Linkola on oikeassa siinä että tuho on väistämätön jos demokratian ja hyvinvoinnin kohdejoukko edelleen laajenee. Enkä tiedä onko kukaan/monikaan yrittänyt laskea miten tuho väistetään - ilmastomuutoskin on vain yksi pointti koko ongelmassa. Tässä keskustelussa unohtuu esim.se geologien viesti, että meitä (jälkipolvia) kohtaa väistämättä jossain kohtaa uusi jääkausi.

    Ihminen on kuitenkin lopulta fiksumpi kuin miltä näyttää.

    Mutta, niin kuin olen aikaisemminkin sanonut, jos minun pitäisi valita että maapallon elämää loppuu 100 000 vuotta aikaisemmin demokratiana kuin 100 000 vuotta myöhemmin idyllin luonnontilassa (auringon sammuessa tai muun kosmologisen tapahtuman myötä), niin valitsen demokraattisen lopun.

    VastaaPoista
  8. Minä rekisteröin jatkuvasti myös sellaisia uutisia, joissa kerrotaan uusista keksinnöistä ihmiskunnan pelastamiseksi.

    Nyt on jo muun muassa mahdollista muuttaa suolavesi makeaksi, mutta se on kallista. Lääkkeissäkin keksitään alkuun vain hyvin kallis lääke, mutta kun on vähän aikaa ahkeroitu laboratorioissa, niin saamme markkinoille halvemman.
    Geenimanipulaatiolla on pystytty ruokkimaan nälkäisiä.

    Olen siis tässä asiassa Kyöstin linjoilla.

    Tietenkin pitää tehdä työtä kestävän kehityksen puolesta, mutta synkkyyteen ei kannata vaipua.

    Se, ettei synkkiä teorioita kumota, johtuu kai siitä, että on niin paljon muuttuvia tekijöitä, ettei kukaan pysty laatimaan selkeitä skenaarioita - jos on realisti ja pitää kiinni tutkijan etiikasta. Ne synkät teoriathan ovat vain hahmotelmia, joissa on unohdettu sattumanvaraisuus. Niiden laatijat vetävät mutkat suoraksi oman tarkoitusperänsä hyväksi. Se tarkoitusperä on varoittelu. Mutta kuinka moni meistä tarvitsee varoittelua?!

    VastaaPoista
  9. Linkolan ajatukset herättävät aina tunteita ja keskustelua, mikä on toki vain hyvä asia. Minuakin ne kovasti mietityttävät, vaikka ongelmat paljon tavallista ihmistä isompia ovatkin. Linkola on sivistysperheen lapsi, ja laajasti sivistynyt, mikä näkyy huolimatta hänen synkästä maailmankatsomuksestaan. Se näkyy siinäkin, miten komeasti hän kirjoittaa.

    Kyöstin valinta viimeisimmän kommenttinsa lopussa on helppo. Meistä lähes jokainen valitsisi samoin. Valinta saattaa olla kuitenkin paljon vaativampi: entä jos pitäisi valita maapallon korkeamman elämän loppu sadan vuoden päästä demokratiana tai 100 000 vuoden päästä ilman demokratiaa? Entä jos aikaa on 50 vuotta?

    Ei kai meistä kukaan haluaisi luopua kaikesta siitä hyvästä mitä länsimainen demokratia on meille tuonut. Linkolan näkemyksen mukaan kyse ei olekaan siitä, sillä ne loppuvat joka tapauksessa kun ympäristön tuhoutuminen etenee. Hän siis haluaisi pelastaa edes elämän.

    Kyösti on oikeassa siinä, että ilmastonmuutos on vain yksi osaongelma kokonaisuudesta. Ihmiskunnalla on paljon muitakin haasteita: saastuminen, monien raaka-aineiden väheneminen, ihmismäärän kasvu, maailmanlopun aseet, epäoikeudenmukaisuus ja mitä kaikkea. Ei siis ihme, että monen mieltä vetää pessimistiseksi.

    Ilman toivoa olisi vaikea elää. Minäkin siis toivon, että Linkola olisi armottomasta loogisuudestaan huolimatta väärässä. Toivon, että joku yhtä armoton loogikko jopa osoittaisi tilanteen olevan paljon parempi kuin hän kirjoittaa. Maailman menoa kun katselee, on pienen ihmisen kuitenkin vaikea olla vakuuttumatta Linkolan johdonmukaisuudesta.

    VastaaPoista
  10. Jos tuhon ennustajat ovat loogisia ja vahvoja ja pelastuksen ennustajat heikkoja ja sattumanvaraisia, niin voisiko se johtua siitä, että tuhon ennustaminen on ikään kuin kollektiivinen liike (Rooman klubi, Ilmastopaneeli) kun taas kehitys (suuntaan jos toiseen) tapahtuu hajautetusti ja ikään kuin aina rimaa hipoen kun on pakko jotakin tehdä.

    Sikäli kuin muistan, jos Rooman klubin ennustukset olisivat totetuneet, me emme tässä sivistyneesti olisi vaihtamassa mielipiteitä maailman tilanteesta.

    Ehkä nekin tuhon kuvat sitten vaikuttivat eri puolilla eri instituutioiden ja yrityksien toiminnassa, kukapa tietää.

    Jos muistelen itse menneisyyttä: Perheemme osti pienen mökin Kymijoelta Torminvirran rannasta 60-luvun alussa. Joen vesi huononi koko ajan n. 70-luvun alkuun, jolloin joessa seistessään ei edes nilkkasyvyydestä näkynyt pohjaa.

    2000-alussa Kymijoen vesi oli jo kirkasta kuin lähteessä (pohjassa siellä tietysti on edelleen kauheita aineita); mökin rannasta vedettiin syksyllä merilohta niin kuin halusi vaan vetää jne.

    Muutos (parempaan) tapahtui n 20-vuodessa, jopa nopeammin ja se oli suuruudeltaan käsittämätön ja uskomaton.

    VastaaPoista
  11. Katsoin joku aika sitten ison ohjelman Kiinan ongelmista. Alku taisi olla siellä Three Gorges Damm, se on puistattavan hurjan kokoinen vesivoimaa sähköksi muuttava juttu. Ne joet olivat muuttuneet jonkinmoiseksi sisäjärveksi ja jo muuttaneet ilmastonkin.

    Sitten kuvia niistä vielä hurjemmista rakennusprojekteissa suurkaupungeissa. köyhien ihmisten pikkutalot jyrättiin pois.

    JOS Kiina pystyy puhdistamaan ilmansa, lopettamaan hiilivoiman käytön, niin koko maailma voi jo paremmin. Kiinassa se voisi onnistua, koska se on niin puoluepoliittis-sotilaallinen järjestelmä. Ellei siellä taas joku kaiva esiin peninkulman saappaita ja muut tulevat perässä ja kaikki menee taas alkutekijöihin. Siis ne peninkulman saappaat meritoisivat uutta Suurta Harppausta ja hirveää määrää kaadereita selittämässä sen uuden Maon ajatuksia.

    Pahus noita ideologioita!

    Olin kyllä sen dokkarin nähtyäni hyvin hiljaa pitkään ja tunsin itseni tosipieneksi.

    VastaaPoista
  12. Olen lukenut pitkään Pekka Saurin teosta "Parempaa kuin seksi". Se on eräänlainen elämäkerta ja Suomen Vihreiden historian kuvaus, hauska ja monipuolinen teos. Siinä Sauri esittää, että optimismi on filosofiselta kannalta pessimismiä vankemmin perusteltu elämänkatsomus ja että on korkea aika irrottautua siitä asenteesta, että optimismi olisi sinisilmäistä herkkäuskoisuutta ja pessimismi loistavaa älyllisyyttä.

    Vahvistan Kyöstin kuvauksen Kymijoesta. Kävelen tämän upean joen rannalla päivittäin. Koko ikänsä paikkakunnalla asuneet muistelevat uineensa lapsena saastevaahdossa, josta sai ihottumaa. Nyt joesta johdetaan vesi Myllykosken maauimalaan, siellä kalastellaan ja melotaan. Vettä voisi varmaan juodakin.

    VastaaPoista
  13. Kiinassa pienikin joki on suuri, Suomessa suurikin pieni, mutta jokia ne yhtä kaikki - eikä samaan jokeen voi kahta kertaa astua, niin kuin antiikin viisaus sanoo.

    Luulen että samanlaiset ratkaisut toimivat, ovat välttämättömiä ison ja pienen joen varrella - ja ne myös toteutuvat koska ihmisen elämän mahdollisuus riippuu siitä.

    Marjatan viestiin kannattaa lisätä muistuma Kymijoesta. Veteen ei päästetty pelkästään kemikaaleja - jotka kuohuivat vaahtona ja joista osa kiinnittyi pohjaan tulevien sukupolvien riesaksi - vaan selluprosessissa syntyvä nollakuitu, joka nimenomaan esti pohjan näkymisen nilkan syyvyydestäkin. Joskus keväällä, kun vesi laski rannoilta, veden rajasta löysi isoja nollakuitupahveja, jotka todella olivat kuin haurasta pahvia. Jos verkon erehtyi 1960-70 luvuilla laskemaan virtakohtaan, sen sai aamulla vetää pelkkä kuitunaruna veneeseen. Nollakuitu ei irronnut huuhtelemalla, vaan nyppimällä verkon silmistä yksitellen - ja se oli todella paskamaista hommaa. Jotkut yrittivät pestä verkkojaan kaupungissa pyykinpesukoneissa tai painepesureilla.

    Kauan sitten Kotkassa kiersi uutisia, että joku saksalainen firma halusi ostaa meren pohjaan suistoalueella kertyneet nollakuitumassat, koska niitä voisi edelleen hyödyntää.

    Järki, itsesuojeluvaisto ja tekninen kehitys usein kulkevat samaan suuntaan.

    VastaaPoista