Punainen kuin

[ferrari]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.

Joskus sanat pakenevat etsijää; ikään kuin niille ei olisi käyttöä.

    Tuliko kaikki sanotuksi? Kirjoitetuksi?

    Koska sanoja tarvitaan ajatuksen ilmaisemiseen, eikä vain ilmaisemiseen vaan itse ajatteluun, herää epämiellyttävä kysymys: tuliko kaikki ajatelluksi?

    Varsinkin verbit välttelevät sanan-etsijää. Kertooko sekin staattisesta olotilasta? Pitäisi juosta mutta polvi ei nouse eikä hengästyminen kiehdo. Oleminen ei ilmaise juuri mitään, vaikka se olisi kuinka eksistentiaalista.

    Philip Roth analysoi kerran romaaninsa Miehen muotokuva sankaria Peter Tarnopolia, jolle oman itsensä ”esittäminen” tai ”kuvaaminen” on kaikkein ongelmallisinta. Roth sanoi, että romaanin Tarnopol yrittää tajuta itsensä oikeilla sanoilla, kun tämä aikaisemmin yritti määritellä itsensä oikeilla teoilla.

    Usein sanotaan, että vain teot merkitsevät. Olisi virkistävää ajatella, että sanat ovat tekoja tärkeämpiä, mutta niin ei kannata väittää, sillä pelkistä sanoista ei synny mitään – paitsi romaaneja, novelleja ja keskinkertaisia pakinoita.

    Mutta onko tekojakaan, jos niitä ei määritellä sanoilla?

    Ja: onko sanoja jos teot puuttuvat?

Lause ei ole mikään sekoitus, kirjoitti Ludwig Wittgenstein. Niin kuin ei ole musiikillinen teemakaan sävelten sekoitus. ”Lause on artikuloitu.”

    Jos lause koostuu sanoista – eikä se kai mistään muusta koostukaan – ja sanat kirjaimista, niin Wittgensteinin hengessä voinee jatkaa, että sana ei ole mikään kirjaimien sekoitus.

    Tekisi mieli jakaa kirjain vielä pienempiin osiin, mutta sen voi tehdä oikeastaan vain paperilla (saksilla) tai äänipöydässä. 

    Sanalla on merkitys, kun taas kirjaimella on ääni, tai sillä on monta ääntä, puhujasta riippuen. Kun kirjaimen lukee sanassa, niin sen ääni pitää kuvitella omassa päässään, ja silloin kaikki kirjaimet kuulostavat samanäänisiltä vaikka sanoilla on eri merkitys.

    Kummallista!

    Kirjaimella ei ole väriä ja vaikka sanatkin ovat värittömiä, joskus tuntuu että sanoilla on jokin esteettinen ”väri” tai että jokin sana on ihan selvästi jonkin värinen.

    Onkohan sanoilla päässäni mitään väriä? Tai edes ääntä? Sitäkin sopii ihmetellä missä sanat sijaitsevat silloin kun niitä ei käytä.

                                   Kyösti Salovaara, 2016.

    Otetaan sana ”hiilihanko”. Tällä hetkellä noin neljä ihmistä – minä mukaan lukien - ajattelee sanaa hiilihanko. Missä ovat ne noin viisi ja puoli miljoonaa hiilinhankoa, joita ne muut suomalaiset eivät juuri nyt ajattele, mutta saattaisivat ajatella?

    Kirjoitetaan: Juppi istui punaisessa Ferrarissa.

    Muuttuuko kirjoitetun sävy jos lause ilmaistaan näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa? Tai näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa?

    Sivumennen sanoen, kaikki Ferrarit eivät ole punaisia eikä kaikki punainen ole ”ferraria”.

    Askarruttamaan jää mitä punainen on.

Ovatko romaanihenkilöt meidän kaltaisiamme?

    Jos ovat, niitä pitää lukea kuin Litmanen peliä, myös sitä pallotonta.

    Tarnopolin probleema oli kuinka määritellä itsensä sanoilla ja sanoissa.

    Rothin nuori kirjailijasankari Nathan Zuckerman huudahtaa Haamukirjailijassa: ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Koskeeko huudahdus myös meitä, jotka emme ole (tietääkseni) romaanisankareita?

    Äkkisuora vastaus on, että EI. Mehän olemme; meitä ei tarvitse keksiä eikä meidän pidä keksiä elämämme tilalle toista, vielä elävämpää, vielä julkeampaa, vielä kiihkoisampaa.

    Mutta koska elämän voi kuvitella ja kuvailla vain sanoilla, eikö silloin joka tapauksessa tarvita sepitettyjä sanoja itsensä kuvailemiseen? Tarkoitan että minä näen kyllä itseni peilistä, mutta sehän on vain kuva, en minä. Siitä eteenpäin kaikki muuttuu vaikeaksi, sillä Tarnopolin tavoin ”oikeiden sanojen” löytäminen on vaikeaa ja problemaattista.

    Jos sanat pystyisi maalaamaan, se helpottaisi tehtävää, itsensä kuvaamista.

    Harmi kyllä väritkään eivät ole yksikäsitteisiä, paitsi silloin kun puhutaan talon seinästä tai ”ferrarista”. Jos jotakuta poliitikkoa esimerkiksi kutsutaan ”punaiseksi”, tiedämme suunnilleen mitä tarkoitetaan, mutta jäämme silti miettimään onko hän yhtä punainen kuin vaikkapa Hertta Kuusinen vai enempi samanpunainen kuin Väinö Tanner.

Etsiessäni sanoja, etsin aina itseäni, sillä muita sanoja ei ole kuin ne jotka tiedän. Todellisuus on minun sanavarastoni.

    Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta ei se ole. Sinulla on omat sanasi ja hänelläkin on. Tietysti meillä kaikilla on monta yhteista sanaa, mutta sehän tässä ei olekaan problemaattista.

    Problemaattista on se mikä ei ole yhteistä.

    Voimme sopia tapaavamme Stokkan kellon alla kello neljä.

    Mutta jos sanon, että tavataan punaisen luona viideltä, et ehkä tiedä minne tulla.

    Enkä minä tiedä minne mennä.

    Valkoinen voisi tarkoittaa autoani, joka ei ole Ferrari eikä minulla ole Panamassa sijoituksia, joten ei tästä enempää.

    ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”

    Kirjoitti Kafka.

    En usko että maailmaa pystyy puijaamaan edes punaisilla sanoilla, valkoisista puhumattakaan. Ne pitää lukea värittöminä, kuulla äänettöminä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

_____________________________________________________________________
Franz Kafka: Keisarin viesti. Philip Roth: Haamukirjailija, Reading Myself and Others.
Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkimus.