Ajan ja maailman mysteeri

[äärellinen mutta reunaton]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Yksityiskohta.

Kaikenlaista sopii ihmetellä. Siis ajatella.

    Suuria asioita: elämän merkitystä, avaruuden kokoa, ajan alkua.

    Pieniä asioita: mahtuuko 42 numeron kenkä jalkaan, miksi aamun lehdessä on aina parillinen määrä sivuja, miten muovipakkauksen saa auki menettämättä malttiaan.

    Myös tiedemiehet ajattelevat ja ihmettelevät.

    Vaikka osataan selittää maailmankaikkeus (yleinen suhteellisuusteoria) ja atomimaailma (kvanttifysiikka) ei kukaan osaa yhdistää näitä selityksiä, sillä jompi kumpi on väärässä toisensa suhteen ellei sitten tilaa ole jätetty Jumalalle, joka ei kuitenkaan kerro miten nämä maailmat (oikein iso, älyttömän pieni) toimivat samojen periaatteiden mukaisesti.

    Yhdistävää teoriaa haetaan, mutta ehkäpä ns. yhtenäisteoriat (GUT ja TOE) ovatkin juuri se, mitä ei ole olemassa.

Vuonna 1988 englantilainen matemaatikko ja fyysikko Stephen Hawking (s. 8.1.1942) julkaisi ajan ja maailmankaikkeuden teorioita popularisoivan teoksen Ajan lyhyt historia.

    Viime sunnuntaina Hawking täytti 75 vuotta.

    Sattumalta – jos sattumia on – Hawking syntyi täsmälleen 300 vuotta myöhemmin kuin Galileo Galilei kuoli.

    Galilei joutui maailmankaikkeuden rakennetta koskevien selityksien takia hakaukseen katolisen kirkon kanssa. Se mitä Galilei näki, tuntui asettavan kirkon jumalakeskeisen maailmanselityksen epäilyttävään valoon. Ehkä myös ihmisen asema luomakunnan keskipisteenä joutui epäiltäväksi.

    Ajan lyhyessä historiassa Hawking pohtii toistuvasti jääkö Jumalalle sijaa ajan ja maailmankaikkeuden prosessia selitettäessä ja jos jää, millainen liikkumavara Jumalalla oli maailmaa luodessaan ja luonnonlakeja sommitellessaan. Jumala ei heitä arpaa, kuten tavataan sanoa.

    Aika voi olla ikuista, Hawking sanoo, mutta sillä on merkitystä vasta nykyisenkaltaisessa maailmassa. ”Aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana, joka ei merkitse mitään.” Aika ja valo syntyivät alkuräjähdyksen hetkellä.

    Hawking muistuttaa, että Augustinus kysyi:”Mitä jumala teki ennen kuin loi maailmankaikkeuden?”

    Augustinus olisi voinut vastata että ”silloin Jumala suunnitteli helvettiä niille, jotka esittävät tuollaisia kysymyksiä”. Mutta sen sijaan hän vastasi, että aika on Jumalan luoman maailmankaikkeuden ominaisuus, koska aika luotiin samalla kuin koko maailma. Aikaa on vain maailmassa.

    Tietysti olisi aika raflaavaa ajatella, että ensin luotiin helvetti ja vasta sitten paratiisi.

Kun Carl Sagan kirjoitti Hawkingin teokseen alkusanat, hän aloitti sanomalla että ”voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään”.

    Ei tarvitse ymmärtää miten auringonvalo mahdollistaa elämän. Riittää kun osaa käydä kaupassa ruokaostoksilla. Eikä tarvitse pelätä lentävänsä taivaalle painovoiman pettäessä, riittää kun tietää mihin tallustelee kadulla tai metsäpolulla ja viheltelee mennessään.

    Mutta jos maailmankaikkeudelle annetaan selitys, ei sitäkään ole helppo ymmärtää.

    Kun Hawking päätyy ajatukseen, että aika ja avaruus muodostavat pinnan, joka on kooltaan äärellinen mutta joka on samalla reunaton, sitä on vaikea ymmärtää.

    Ajattele vaikkapa jalkapallokenttää, jonka sanotaan olevan äärellisen kokoinen mutta silti reunaton. Mihin laitat maalit tuollaisella kentällä? Entä katsomon? Missä on keskiympyrä josta peli aloitetaan? Jaksaako kukaan juosta 90 minuuttia tuollaisella kentällä?

    Kaikkea ei voi ymmärtää. Pitää vain uskoa selitykseen.

    Tiedän, että omena putoaa puusta maahan, mutta ymmärränkö että miksi?

Kaksituiskohta.

Olen vuosien varrella alleviivannut Stephen Hawkingin teoksesta useita lauseita, mieleen tarttuvia ajatuksia.

    Yleensä sitä tulee alleviivanneeksi ne lauseet, jotka luulee ymmärtävänsä. Sitä mitä ei ymmärrä, ei ole olemassa.

    Hawking käyttää usein huumoria selittäessään vaikeaa asiaa. Kun joku vertaus tai tiivistys naurattaa, sen kuvittelee ymmärtävänsä vaikka voi olla, että nauru peittää epätietoisuuden ja epäuskon.

    Esimerkiksi mustissa aukoissa, joka ovat pisteeseen luhistuneita tähtiä, ei ole mitään naurettavaa. Ellei sitten se, että ne ovat paikkoja joista informaatiota tulee ulospäin mahdollisimman vähän; tieto on siellä pisteen lähellä, ei täällä kauempana, ei siis medialle uutisherkkua. ”Musta aukko määritellään niiden tapahtumien joukoksi, joista tieto ei voi etääntyä kauaksi.”

    Hawking kyllä varoittaa ettei mustaan aukkoon kannata pudota, koska siellä saattaa kohdata menneisyyden, jota ei vielä ole tapahtunut.

    Sehän kannattaa muistaa, että vaikka elämme todellisessa maailmassa, luonnonlait ja ihmisten kokemukset todellisuudesta ovat aivan erilaisia luonteeltaan. Ihminen esimerkiksi muistaa menneisyyden mutta ei tulevaisuutta, kun taas luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

    Ihmisen näkökulmasta aika näyttäytyy kolmessa muodossa. Ensinnä on termodynaaminen aika, joka ilmoittaa missä suunnassa epäjärjestys kasvaa. Kahvikupit siis menevät rikki pudotessaan lattialle mutta eivät itsestään palaa sirpaleista ehjäksi kupeiksi.

    Toiseksi meillä on (ihmisen) psykologinen aika. Se kertoo missä on menneisyys (sen muistaa) ja missä tulevaisuus (sen kuvittelee).

    Kolmanneksi on kosmologinen aika, joka etenee maailmankaikkeuden laajenemisen suuntaan.

    Tähän voisi heittää hieman metafyysiseksi kontrastiksi taiteilijan mietteen ajasta. ”Aika ei kulu nopeasti, kun sitä tarkkailee”, kirjoitti Albert Camus vuonna 1943. ”Se tuntee, että sitä pidetään silmällä. Mutta se käyttää hyväkseen hajamielisyyttämme. Ehkäpä on suorastaan olemassa kahdenlaista aikaa: se jota tarkkailemme ja se joka muuttaa meitä.”

Aikaa ei pääse karkuun vaikka kuinka juoksisi. Se saa meidät kiinni, ennemmin tai myöhemmin.

    Ihmisen muistilla ja tietokoneiden muistilla on samanlainen psykologinen suunta: vain mennyt muistetaan. ”On perusteltua olettaa, että tietokoneiden aika ja ihmisten aika ovat samansuuntaisia”, Hawking sanoo. ”Ellei niin olisi, pörssissä olisi helppo tehdä omaisuuksia tietokoneella, joka muistaisi huomisen kurssit.”

    Ajatusleikkinä voisi tietysti ajatella, että ihmisen aika kulkisi vastavirtaan kosmologisen ja termodynaamisen ajan kanssa.

    Silloin me syntyisimme eläkeikäisinä, kaiken tietävinä, viisaina kuin mikä. Elämä kulkisi (palautuisi) sitten keski-ikää, nuoruutta ja lopulta lapsuutta kohti ja koko ajan tietäisimme vähemmän ja vähemmän kunnes olisimme vauvoina tyhjä kangas.

    Jos elämän aika kulkisi nurinkuriseen suuntaan, ratkaisisiko se monta ongelmaa? Ainakin taitetusta indeksistä pitäisi puhua eri tavalla, erilaisia kaavoja käyttäen. Kun palkansaaja katsoisi kuukausittaista palkkalaskelmaa, siellä olisi palautus eläkemaksusta. Olisi tietysti muutenkin hauskaa muistaa tulevaisuus mutta ei menneisyyttä.

Vaikka Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

    Tästä tulee mieleen älyttömiä ja mukavan kiehtovia ajatuksia, joilla selittää melkein mitä tahansa.

    Jos muistelen kirjoittajia, joita olen lainannut jutuissani neljänkymmenen vuoden aikana eniten, niin kärkeen nousevat Franz Kafka, Yrjö Ahmavaara, Karl Marx ja Stephen Hawking. Seuraavassa ryhmässä, kakkostasolla, ovat esimerkiksi Erno Paasilinna, Raymond Chandler, Jean-Paul Sartre, Albert Camus, Bertolt Brecht, John Carey, Philip Roth ja Olavi Paavolainen. Kolmanteen ryhmään kuuluu Platonin, Popperin, Wittgensteinin ja Dahrendorfin kaltaisia ajattelijoita.

    Antropistista periaatetta mukaillen päättelen, että nuo kirjailijat näyttävät merkittäviltä siksi, että minä olen olemassa ja lainaan heidän kirjoituksiaan. Ja toisekseen, jos heitä ei olisi olemassa, ei minuakaan olisi - kirjoittajana.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Yhtenäisteoria: kaksi taideteosta, toisensako selittävät?
Alvar Aallon piirtämä rakennus, Shaderin Cube / Lux Helsinki 2017.
Entä ajan viiva?

_______________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Stephen W. Hawking. Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Mistä minä tiedän

[… tai luulen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Uskoako vai ei:
vesi pysyy pallon pinnalla eikä valu pois!

Kun menee peilin eteen ja katsoo itseään, ketä katsoo? Kenet näkee? Kuka katsoo vastaan?

    Kun ajattelee, mitä ajattelee, mitä oikeastaan ajattelee? Onko edes mahdollista ajatella pelkkää ajattelemista – itseään? Tai, vielä oleellisempi kysymys: Voiko ajatella, ajattelematta itseään?

    Mistä minä tiedän.

    Siis mitä?

    Tarvitseeko minun tietää?

    Kunhan kirjoittelen, pistän sanoja peräkkäin ja teen niistä lauseita. Joskus sanoja pitää kaivaa kuin saunamummoja kivien alta. Siitä tulee lapsuus mieleen, aurinkoinen päivä, kostea aamu.

Päivänpoliittista keskustelua seuratessa väsyy kuuntelemaan suomalaista Ei-puoluetta. Ei siksi etteikö saisi olla eri mieltä, vaan siksi että pitäisi olla samaa mieltä. Kun kaikkeen sanoo ”Ei”, mille tuleekaan sanoneeksi ”Kyllä”?

    Melkein nauroin ääneen kuullessani Ylen paikallisohjelmasta, että Viikin tiedemiehet vastustavat suunniteltua raidejokeria, koska raitiovaunujen magneettikenttä saattaa sotkea heidän tutkimuslaitteensa. Sen lisäksi yliopistolla kuulemma tärisee kun raitsikka ajaa ohi rautakiskoilla. Onkohan Viikin pelloilla seisovien lehmien mielipide varmistettu?

    En nauranut Viikin kampuksen huolia kuunnellessa.

    En itkenyt lehmien kohtaloa ajatellessa.

    Tiedemiehet ”tietävät”, minä en.

    Minä ja lehmät, samaa sakkia.

Pekka Turunen haastoi minut, viime viikkoista pakinaani kommentoidessaan, miettimään ennakkoluulojani, ehkäpä jopa puhdistautumaan niistä. Kannattaako soimata muita löysästä ajattelusta, jos omakin on sitä itseään, Pekka tuntui ajattelevan.

    Hyvä kysymys johon ei ole vastausta.

    Sillä onhan niin, että esimerkiksi kirjoja tai tauluja saa arvostella vaikkei osaisi kirjoittaa romaania eikä piirtää Mona Lisaa. Kun Pablo Picasso vuonna 1906 maalasi kubistisen taulunsa Avignonin naiset, se oli niin erilainen kaikkeen aikaisempaan nähden etteivät hänen ystävänsäkään uskaltaneet kehua sitä. Kuva mullisti käsityksen taiteesta.

    Tänään kukaan ei pysty maalaamaan taulua, joka säpähdyttäisi ihmiset tolaltaan, tai joka olisi skandaali semmoisenaan. Yhtä lailla avantgarde-romaanin kirjoittaminen on mahdotonta, koska kaikki on sallittua, koettua, kokeiltua ja luettua.

    Tänään avantgarde, tietenkin nurin kääntyneenä, löytyy H&M:stä,  Ikeasta tai YouTubesta eikä taidesalongeista tai takapihan kirjakaupasta.

    Harhauduin ajatuksesta, ehkäpä tarkoituksella.

    Kenties ennakkoluuloni ovat yksityisasia.

    Mutta vaikka ne olisivatkin yksityisasia, niitä ei pysty piilottamaan edes rivien väliin, kirjoittipa sitten ykkösen, puolentoista ja kakkosen jaottelulla.

    Saivartelen sanoilla, olen olemassa!

Vaikka ihminen tietäisi kuinka paljon, hän ei pääse eroon ehdottomista reflekseistään, uskonvaraisesta tiedosta.

    ”Maailmankatsomuksemme uskonvarainen osa on samalla sen tunnepitoisin osa: se muodostuu intohimoisista ennakkoluuloistamme”, Yrjö Ahmavaara totesi teoksessaan Yhteiskuntakybernetiikka. (Weilin+Göös, 1976.)

    Sivistyksen ohuen kuoren alta paljastuvat primitiivisen historian refleksit: Viha ja pelko, rakkaus, ahdistus ja pahoinvointi, kipu, nälkä ja hyvinvointi. Leikimme välillä sanoilla ikään kuin noita perimmäisiä tunteita ei olisi olemassakaan; ikään kuin sanoilla voisi irrottautua omasta itsestään ja leijailla eräänlaisena kulttuurihemmona kaiken olevaisen yläpuolella.

    Mutta – kulttuurihemmo ei lennä, paitsi lentokoneella.

    Ahmavaara korostaa, että ihmisen ja yhteisön maailmankuvissa on aina sekä rationaalisia että irrationaalisia aineksia: ”Ei edes primitiivisen yhteisön jäsenillä ole puhtaasti irrationaalista suhdetta todellisuuteen – muuten he eivät olisi olleet lainkaan kehityskelpoisia.”

    Ihmiset eivät pääse koskaan täysin eroon irrationaalisesta ajattelusta, koska ihmisyksilö on aina enemmän tai vähemmän ympäristönsä vanki, aineellisen ja henkisen pakotus- ja suostuttelukoneistojen kohde. Pitää sopeutua, kulkea laumassa vaikka mieli tekisi muualle.

    Lohduttavaa on, jos Ahmavaara on oikeassa, ettei kenelläkään voi olla tieteellisesti oikeaa tietoa siitä, mikä mahdollisista yhteiskunnallisista teoista on ehdottomasti paras.

    Jää siis tilaa miettiä, väitellä, kokeilla ajatusta.
    Ja niinpä se joka väittää olevansa ehdottomasti oikeassa, ei tiedä mistä puhuu. 

Ihminen lukee, katselee, opiskelee ja oppii ja elää elämäänsä. Ihminen muistaa paljon ja unohtaa monet asiat. Puuttuvan tiedon saumat tilkitään ennakkoluuloilla ja uskomuksilla.

    Yhteiskuntaelämästä on monia käsityksiä, usein hyvinkin erilaisia vaikka tarkasteltava todellisuus on yhteinen. Samaa aineistoa tulkitaan monella eri tavalla, vaikka käytössä olisi matematiikan ja tilastotieteen huippuvälineet.

    Jokin aika sitten kaksi Suomen Pankin tutkijaa (Helvi Kinnunen, Petri Mäki-Fränti) julkaisi yllättävän tutkimuksen, jonka mukaan nuorten sukupolvien tulot eivät ole kasvaneet lainkaan vuoden 1990 jälkeen, joten he eivät ole päässeet nauttimaan talouskasvun hedelmistä, toisin kuin varttuneemmat sukupolvet.

    Tutkimus herätti huomiota, Helsingin Sanomat kirjoitti siitä jopa pääkirjoituksen, jossa paheksui tilannetta ja nuorison syrjimistä.

    Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo hätkähti tutkimustulosta ja epäili voiko se pitää paikkaansa.

    Hän käytti samaa aineistoa kuin Suomen Pankin tutkijat, ja päätyi aika lailla erilaiseen tulokseen. Siitä hän kertoi Akateemissa blogissa otsikolla Kadotettu sukupolvi? (6.4.2016.)

    Uusitalo teki kaksi oleellista huomiota.

    Ensinnäkin, tutkijat olivat verranneet nykyhetken (lamavuosien) tilannetta vuoteen 1990, jolloin Suomessa vallitsi kova nousukausi.

    Toiseksi, tutkimuksessa ei otettu huomioon, kuinka paljon opiskelijoiden määrä on kasvanut nuoressa ikäluokassa kun verrataan nytilannetta vaikkapa vuoteen 1990. Opiskelu on, niin Uusitalo sanoi, investointia tulevaisuuteen eikä sitä voi käsitellä samanlaisena ”köyhyytenä” kuin muiden vastaavanikäisten tulotilannetta.

    Kun Uusitalo lyhensi tarkastelujakson suunnilleen samanlaisiin vuosiin ja jätti opiskelijat tilastosta pois, kaikken ikäryhmien tulokehitys näyttää suunnilleen samanlaiselta ajanjaksolla 1995-2013.

    Uusitalon eräs johtopäätös olikin:

    ”Silloin kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi 'viisaudeksi'. ”

    Tällä esimerkillä en ota kantaa siihen oliko Roope Uusitalo ”oikeammassa” kuin Suomen Pankin tutkijat, semminkään kun kompetenssini ei siihen riitä. Mutta esimerkki kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa talouspoliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on. Yhteistä maisemaa eri silmin katsoen ja jopa saman yksityiskohdan samojen faktojen erilaisella tulkinnalla voidaan perustella aivan eri suuntaan kulkevia vaatimuksia.

    Omien ”uskomusteni” takia hyväksyn mieluummin Uusitalon tulkinnan rationaalisuuden kuin Suomen Pankin tutkijoiden.

Jos yhteiskunnallinen todellisuus on noin vaikea hahmottaa yksiselitteisesti ja yksimielisesti, eikö luonnontiede vapauta meidät intohimoisista ennakkoluuloista ja epämääräisistä uskomuksista?

    Luonnontieteessä ei tarvitse tulkita; riittää kun mittaa ja toistaa testin ja saa saman tuloksen.

    Mutta suurin osa luonnontieteidenkin tutkimustuloksista ja lainalaisuuksista jää tavallisen ihmisen tietämyksen (ymmärryksen) ulkopuolle. Mitä pienempiin aineen osiin mennään tai mitä suurempiin avaruuskokonaisuuksiin edetään, sitä vaikeampi on ”ymmärtää” tutkimustuloksia arkijärjellä.

    Pitää vain uskoa, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria pitää kutinsa; pitää uskoa että maailmankaikkeus kaareutuu tai että se on äärellinen mutta silti reunaton ja pitää uskoa, että ruokapöydän pinnan alta löytyy molekyylejä ja atomeja ja ties mitä sinne-tänne kiivaasti lenteleviä hiukkasia. Pitää yrittää ymmärtää miksi oikein suuren ja ihan pienen teoriat eivät kohtaa, eivät ole sopusoinnussa keskenään.

    Niinpä kannattaa tunnustaa, että arkipäivässä tietäminen on paljossa siihen uskomista, minkä joku toinen ihminen on aidosti tiennyt.

    Meille, ihmisten enemmistölle jää omakohtaiseksi ("perskohtaiseksi") tieto siitä, että omenat putoavat puusta maahan, ja että jos kiehuvaan veteen työntää sormensa, se sattuu.

    Mutta voinko olla varma, että jonakin syyskuun aamuna omenapuusta kadonneet omenat eivät ole lentäneet taivaalle? Puu näyttää tyhjältä, nurmikolla ei ole yhtään omenaa enkä usko, että naapurin kakarat varastivat ne.

    Tämäkin on fiktiota, sillä eihän minulla ole omenapuita.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Ihan pienestä oikein suureen -
yhteismitattomat luonnonlait!