Pyörteitä

[aivan pinnassa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kevään pyörre: kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Täytyy tajuta mitä ymmärtää.

    Jokaisella ihmisellä on rajoituksensa.

    Se joka asuu vuoren rinteellä, ei tiedä miltä tasamaa tuntuu. Jos hän joutuu tasangolle, se melkein huimaa, miltei kaataa polvilleen.

    Järven ja meren rannalla asuva tietää miltä ulappa näyttää ja osaa kuulostella laineita. Mutta virran pyörteistä hän ei tiedä juuri mitään.

    Joen rannalla asuva tuijottaa virtaavan veden pyörteitä ja luulee tajuavansa millaista elämä on. Hän kuvittelee, että aina kannattaa laskea myötävirtaan.

    Pyörre: askel eteen, toinen taakse, kolmas sivuun hypäten.

    ”Ei ole mitään”, Mirka Rekola kirjoitti 1950-luvulla.

            Ei ole mitään, mitään muuta meillä

            kuin ajelehtimisen oikeus.

Kun ollaan aivan pinnassa, eivät edes varpaat kastu.

    Viisas myöntää ennakkoluulonsa. Siitä alkaa todellisen tarinan punominen. Kirjain kerrallaan syntyy sanoja.

    Mutta vain harvoin ennakkoluulo muuttuu ennakko-tiedoksi. Ikävä kyllä massojen yhteiset ennakkoluulot synnyttävät ikäviä poliittisia tekoja.

    Jos tiedät ettei sinulla ole mitään ennakkoluuloja, ehkä lopetat lukemisen tähän pisteeseen.

    Muiden ei tarvitse pohtia, joten pakina jatkukoon pisteitä ja pilkkuja viilaten.

Sunnuntaina sattui kaikenlaista.

    Ensimmäinen peipponen lauloi Malmilla. Kevään pyörre imaisi mukaan.

    Slovakialainen Peter Sagan voitti Pariisi-Roubaix -klassikon. Pohjoisen helvetin pyöräkilpailu ajettiin ensimäisen kerran vuonna 1896. Kilpailun tekee vaikeaksi kapeat kivimukulaiset tienpätkät, joilla liukastellaan peltojen ja metsiköiden keskellä yhteensä yli 50 kilometriä. Pyöräilijät kilpailevat yhdessä päivässä Pariisin liepeiltä pohjoiseen Roubaixiin n. 250 kilometrin matkan.

    Joskus tuntuu, että ammattipyöräilyssä sadismi kohtaa masokismin: reittien suunnittelijat ovat ”sadisteja”; reitillä hikoilee joukko ”masokisteja”. Katsojassa taitaa yhdistyä molemmat.

    Tällä kertaa nuori belgialainen pyöräilijä kuoli reitillä sydänkohtaukseen. Se ei ehkä kuitenkaan johtunut reitin vaikeudesta.

    Sunnuntaina siis sattui kaikenlaista: Kettu-sarjassa vuodesta 1977 alkaen – siis alusta alkaen – näytellyt Michael Ande (s. 1944) jäi eläkkeelle vuonna 2016 filmatussa jaksossa. Tai jos ollaan tarkkoja, hänen roolihahmonsa, müncheniläinen poliisimies Gerd Heymann jäi eläkkeelle.

    Hieman haikeaa. Olin jotain kolmekymppinen kun Kettu tai aikaisemmin Vanha kettu tuli suomalaiseen tv-ruutuun.

    Saksalaiset tv-sarjat ovat mainettaan ”parempia”, enemmän ajastaan tietoisia kuin ennakkoluuloinen voisi kuvitella.

    Mutta maailma muuttuu, niin kuin pyörre vuolaassa kymessä.

Michael Ande: 401 kertaa Gerd Heymann, 1977-2016.
Kuvakaappaus Yle TV1.

Ai että maailma muuttuu?

Viime perjantaina Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä haastateltiin Palefacea. Sillä nimellä musisoiva Karri Miettinen oli viety Bulevardille sen talon viereen, jossa hän äänitti läpimurtoalbuminsa Helsinki - Shangri-La keväällä 2009.

    Nyt talosta tehdään hotellia. Työmaalla kaikuu virolainen puhe.

    Jose Riikosen kirjoittamassa jutussa toistettiin kaikki ennakkoluulot, joita toistaa voi. Haastattelija ja haastateltu olivat kuin ”paita ja peppu”.

    ”Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan”, Paleface lauloi albumin nimikappaleessa, ”Julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan… Pissiksillä luottokortit, valtavasti lainaa / Unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa / Hurahuh-hah-hei, heitä pois ja osta uusi Visa...”

    ”Jännä”, sanoi Miettinen Bulevardilla nyt, keväällä 2018, ”miten tämä menee yksiin sen nimibiisin kanssa: uusliberalismin saapuminen Suomeen, arvojen koventuminen ja kaiken kaupallistuminen.”

    Jose Riikonen lienee samaa mieltä, koska tulkitsee Miettistä, joka haikeana "katsoo studion paikalle rakentuvaa hotellia, joka edustaa toki työpaikkoja ja hyvinvointia mutta myös kylmää pääomaa ja kulutusjuhlaa”. Oikeastaan tuosta ei käy ilmi kumpi ajattelee: Miettinen vai Riikonen.

    Kerratuksi tuli uuskriittisen lätinän kliseet: uusliberalismi, kulutusjuhla, paha pääoma, arvojen koventuminen, kaiken kaupallistuminen.

Nyt Karri Miettinen kertoo, että hän kirjoitti Helsinki - Shangri-La’nsa protestiksi perussuomalaisten ensimmäiselle isolle vaalivoitolle (2007) ja Timo Soinille ja Tony Halmeelle.

    Historian ironiaa lienee, että Palefacea kuunnellessa laulu alkaa kuulostaa nimenomaan erittäin ”perussuomalaiselta”, populistiselta ähkäisyltä, jolla heitellään kaikenlaisia sloganeja ilmaan kuin mätiä omenoita putoamaan heittäjän omaan päähän.

    Tänään Timo Soini ei ehkä laulaisi Palefacen rinnalla, mutta Jussi Halla-aho melko varmasti. Eihän Tallinnasta pidä työläisiä Helsinkiin ottaa. Eikä Lidlille pidä antaa kauppapaikkoja eikä Amazonin ruokakauppaa saa missään nimessä päästää näille raukoille rajoille. Kylmät pääomat tulee häätää vieraille maille.

    Jose Riikoselta voisi kysyä millaista on ”kylmä pääoma” verrattuna ”lämpöiseen”? Miten köyhiä voisi auttaa jos yhteiskunnassa ei ole ”pääomaa”, jos tavaroita eikä palveluita tuoteta, ei myydä eikä osteta?

    Jos kulutusjuhla on niin kauheaa, miksi muistella Veikko Hurstin ”sankaruutta”, sillä eikö köyhän olo olisi parempi köyhänä kun kaikki muutkin olisivat köyhiä eikä kenelläkään olisi antaa toiselle ylimäärästään? Mitä jakaa jos mitään ei synny?

    Tässä voisi viitata Bertrand Russeliin, joka 1950-luvulla ihmetteli, miksi sosialisti- ja kommunisti-intellektuellit, jotka romantisoivat työväenluokkaa ja pitivät työläisiä parempina ihmisinä kuin ahneita porvareita, kuitenkin pyrkivät nostamaan työläisten asemaa yhteiskunnassa. Jos vauraampi yhteiskunta tuottaisi "huonompia"  ja "ahneempia" ihmisiä, miksi ei tyydyttäisi nykyiseen tilaan, vältettäisi koulutusta ja parempaa terveydenhoitoa ja tyydyttäisi huonompaan ruokaan?

    Pyörteeseen joutunut ei tiedä mihin on menossa ja mistä tulossa.

    Missä kirkossa muuten kuulutettiin, että hyvinvointivaltio ajetaaan alas?

Helsingin Sanomat, NYT, 6.4.2018.

Ennakkoluulot perustuvat laiskaan ajatteluun.

    Henkinen pääoma ei kasva kliseitä viljelemällä.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessa Järki voittaa – Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella (Otava, 2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipposen käsitys globaalissa maailmassa pärjäävästä Suomesta oli vuonna 2008 aika lailla erilainen kuin Palefacen hieman myöhemmin synkistelemä Shangri-La.

    Lipponen sanoi etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioille. Lipponen totesi, lukuja avuksi käyttäen, että vaikka lamavuosina 1995-2003 valtion menoja leikattiin, hyvinvointipalveluihin panostettiin runsaasti ja laadukkaasti. Ja kun tarkastelee sen jälkeisiä vuosia, aina tähän hetkeen asti, sosiaalimenot valtion budjetissa ovat jatkaneet kasvuaan, vuodesta toiseen. Se on kaikkea muuta kuin "arvojen koventumista".

    Paleface lauloi perussuomalaisten kanssa samaa laulua, vaikka päällisin puolin pyörre näytti kieppuvan eri suuntaan.

    ”Nykyinen uusliberalismista räksyttäminen kertoo kykenemättömyydestä tarttua globalisaation haasteeseen”, Lipponen kirjoitti. ”Globalisaation ei pitäisi olla kenellekään maailmantaloutta seuranneelle uusi asia, sen hallintaan olisi ollut aikaa esittää ratkaisuja.”

    Vuonna 2008 oli vaikeaa tai mahdonta ennakoida, kuinka laajaksi populismin pyörre seuraavan kymmenvuotiskauden aikana kasvaa. Hämmästyttävällä voimalla se ruokkii yhä itseään, aivan kuin pinnan alla pyörisi hirvittävä tehosekoitin.

Sunnuntaina peipponen lauloi Malmilla.

    Tiistain Hesarissa tuleva arkkipiispa Tapio Luoma kritisoi muodikasta ”enkelibisnestä”.

    Luoma sanoi, että kun enkeli kertoi Jeesuksen syntymästä, pointtina ei ollut enkeli vaan Jeesus: ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media.”

    Heittikö arkkipiispa nuolen pyörteen häränsilmään?

    Kuvittelevatko median toimijat – lauluntekijät, kirjailijat, näyttelijät ja jopa toimittajat - olevansa ”enkeleitä”, jotka yhteiskunnalliseen ”bisnekseen” päästyään pitävät itseään pääasiana?

Vielä 23,4 kilometriä Roubaixiin.
Voitto häämöttää:
Peter Sagan ja Silvan Dillier 8.4.2018.
Kuvakaappaus Eurosport 1. 

Mistä minä tiedän

[… tai luulen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Uskoako vai ei:
vesi pysyy pallon pinnalla eikä valu pois!

Kun menee peilin eteen ja katsoo itseään, ketä katsoo? Kenet näkee? Kuka katsoo vastaan?

    Kun ajattelee, mitä ajattelee, mitä oikeastaan ajattelee? Onko edes mahdollista ajatella pelkkää ajattelemista – itseään? Tai, vielä oleellisempi kysymys: Voiko ajatella, ajattelematta itseään?

    Mistä minä tiedän.

    Siis mitä?

    Tarvitseeko minun tietää?

    Kunhan kirjoittelen, pistän sanoja peräkkäin ja teen niistä lauseita. Joskus sanoja pitää kaivaa kuin saunamummoja kivien alta. Siitä tulee lapsuus mieleen, aurinkoinen päivä, kostea aamu.

Päivänpoliittista keskustelua seuratessa väsyy kuuntelemaan suomalaista Ei-puoluetta. Ei siksi etteikö saisi olla eri mieltä, vaan siksi että pitäisi olla samaa mieltä. Kun kaikkeen sanoo ”Ei”, mille tuleekaan sanoneeksi ”Kyllä”?

    Melkein nauroin ääneen kuullessani Ylen paikallisohjelmasta, että Viikin tiedemiehet vastustavat suunniteltua raidejokeria, koska raitiovaunujen magneettikenttä saattaa sotkea heidän tutkimuslaitteensa. Sen lisäksi yliopistolla kuulemma tärisee kun raitsikka ajaa ohi rautakiskoilla. Onkohan Viikin pelloilla seisovien lehmien mielipide varmistettu?

    En nauranut Viikin kampuksen huolia kuunnellessa.

    En itkenyt lehmien kohtaloa ajatellessa.

    Tiedemiehet ”tietävät”, minä en.

    Minä ja lehmät, samaa sakkia.

Pekka Turunen haastoi minut, viime viikkoista pakinaani kommentoidessaan, miettimään ennakkoluulojani, ehkäpä jopa puhdistautumaan niistä. Kannattaako soimata muita löysästä ajattelusta, jos omakin on sitä itseään, Pekka tuntui ajattelevan.

    Hyvä kysymys johon ei ole vastausta.

    Sillä onhan niin, että esimerkiksi kirjoja tai tauluja saa arvostella vaikkei osaisi kirjoittaa romaania eikä piirtää Mona Lisaa. Kun Pablo Picasso vuonna 1906 maalasi kubistisen taulunsa Avignonin naiset, se oli niin erilainen kaikkeen aikaisempaan nähden etteivät hänen ystävänsäkään uskaltaneet kehua sitä. Kuva mullisti käsityksen taiteesta.

    Tänään kukaan ei pysty maalaamaan taulua, joka säpähdyttäisi ihmiset tolaltaan, tai joka olisi skandaali semmoisenaan. Yhtä lailla avantgarde-romaanin kirjoittaminen on mahdotonta, koska kaikki on sallittua, koettua, kokeiltua ja luettua.

    Tänään avantgarde, tietenkin nurin kääntyneenä, löytyy H&M:stä,  Ikeasta tai YouTubesta eikä taidesalongeista tai takapihan kirjakaupasta.

    Harhauduin ajatuksesta, ehkäpä tarkoituksella.

    Kenties ennakkoluuloni ovat yksityisasia.

    Mutta vaikka ne olisivatkin yksityisasia, niitä ei pysty piilottamaan edes rivien väliin, kirjoittipa sitten ykkösen, puolentoista ja kakkosen jaottelulla.

    Saivartelen sanoilla, olen olemassa!

Vaikka ihminen tietäisi kuinka paljon, hän ei pääse eroon ehdottomista reflekseistään, uskonvaraisesta tiedosta.

    ”Maailmankatsomuksemme uskonvarainen osa on samalla sen tunnepitoisin osa: se muodostuu intohimoisista ennakkoluuloistamme”, Yrjö Ahmavaara totesi teoksessaan Yhteiskuntakybernetiikka. (Weilin+Göös, 1976.)

    Sivistyksen ohuen kuoren alta paljastuvat primitiivisen historian refleksit: Viha ja pelko, rakkaus, ahdistus ja pahoinvointi, kipu, nälkä ja hyvinvointi. Leikimme välillä sanoilla ikään kuin noita perimmäisiä tunteita ei olisi olemassakaan; ikään kuin sanoilla voisi irrottautua omasta itsestään ja leijailla eräänlaisena kulttuurihemmona kaiken olevaisen yläpuolella.

    Mutta – kulttuurihemmo ei lennä, paitsi lentokoneella.

    Ahmavaara korostaa, että ihmisen ja yhteisön maailmankuvissa on aina sekä rationaalisia että irrationaalisia aineksia: ”Ei edes primitiivisen yhteisön jäsenillä ole puhtaasti irrationaalista suhdetta todellisuuteen – muuten he eivät olisi olleet lainkaan kehityskelpoisia.”

    Ihmiset eivät pääse koskaan täysin eroon irrationaalisesta ajattelusta, koska ihmisyksilö on aina enemmän tai vähemmän ympäristönsä vanki, aineellisen ja henkisen pakotus- ja suostuttelukoneistojen kohde. Pitää sopeutua, kulkea laumassa vaikka mieli tekisi muualle.

    Lohduttavaa on, jos Ahmavaara on oikeassa, ettei kenelläkään voi olla tieteellisesti oikeaa tietoa siitä, mikä mahdollisista yhteiskunnallisista teoista on ehdottomasti paras.

    Jää siis tilaa miettiä, väitellä, kokeilla ajatusta.
    Ja niinpä se joka väittää olevansa ehdottomasti oikeassa, ei tiedä mistä puhuu. 

Ihminen lukee, katselee, opiskelee ja oppii ja elää elämäänsä. Ihminen muistaa paljon ja unohtaa monet asiat. Puuttuvan tiedon saumat tilkitään ennakkoluuloilla ja uskomuksilla.

    Yhteiskuntaelämästä on monia käsityksiä, usein hyvinkin erilaisia vaikka tarkasteltava todellisuus on yhteinen. Samaa aineistoa tulkitaan monella eri tavalla, vaikka käytössä olisi matematiikan ja tilastotieteen huippuvälineet.

    Jokin aika sitten kaksi Suomen Pankin tutkijaa (Helvi Kinnunen, Petri Mäki-Fränti) julkaisi yllättävän tutkimuksen, jonka mukaan nuorten sukupolvien tulot eivät ole kasvaneet lainkaan vuoden 1990 jälkeen, joten he eivät ole päässeet nauttimaan talouskasvun hedelmistä, toisin kuin varttuneemmat sukupolvet.

    Tutkimus herätti huomiota, Helsingin Sanomat kirjoitti siitä jopa pääkirjoituksen, jossa paheksui tilannetta ja nuorison syrjimistä.

    Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo hätkähti tutkimustulosta ja epäili voiko se pitää paikkaansa.

    Hän käytti samaa aineistoa kuin Suomen Pankin tutkijat, ja päätyi aika lailla erilaiseen tulokseen. Siitä hän kertoi Akateemissa blogissa otsikolla Kadotettu sukupolvi? (6.4.2016.)

    Uusitalo teki kaksi oleellista huomiota.

    Ensinnäkin, tutkijat olivat verranneet nykyhetken (lamavuosien) tilannetta vuoteen 1990, jolloin Suomessa vallitsi kova nousukausi.

    Toiseksi, tutkimuksessa ei otettu huomioon, kuinka paljon opiskelijoiden määrä on kasvanut nuoressa ikäluokassa kun verrataan nytilannetta vaikkapa vuoteen 1990. Opiskelu on, niin Uusitalo sanoi, investointia tulevaisuuteen eikä sitä voi käsitellä samanlaisena ”köyhyytenä” kuin muiden vastaavanikäisten tulotilannetta.

    Kun Uusitalo lyhensi tarkastelujakson suunnilleen samanlaisiin vuosiin ja jätti opiskelijat tilastosta pois, kaikken ikäryhmien tulokehitys näyttää suunnilleen samanlaiselta ajanjaksolla 1995-2013.

    Uusitalon eräs johtopäätös olikin:

    ”Silloin kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi 'viisaudeksi'. ”

    Tällä esimerkillä en ota kantaa siihen oliko Roope Uusitalo ”oikeammassa” kuin Suomen Pankin tutkijat, semminkään kun kompetenssini ei siihen riitä. Mutta esimerkki kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa talouspoliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on. Yhteistä maisemaa eri silmin katsoen ja jopa saman yksityiskohdan samojen faktojen erilaisella tulkinnalla voidaan perustella aivan eri suuntaan kulkevia vaatimuksia.

    Omien ”uskomusteni” takia hyväksyn mieluummin Uusitalon tulkinnan rationaalisuuden kuin Suomen Pankin tutkijoiden.

Jos yhteiskunnallinen todellisuus on noin vaikea hahmottaa yksiselitteisesti ja yksimielisesti, eikö luonnontiede vapauta meidät intohimoisista ennakkoluuloista ja epämääräisistä uskomuksista?

    Luonnontieteessä ei tarvitse tulkita; riittää kun mittaa ja toistaa testin ja saa saman tuloksen.

    Mutta suurin osa luonnontieteidenkin tutkimustuloksista ja lainalaisuuksista jää tavallisen ihmisen tietämyksen (ymmärryksen) ulkopuolle. Mitä pienempiin aineen osiin mennään tai mitä suurempiin avaruuskokonaisuuksiin edetään, sitä vaikeampi on ”ymmärtää” tutkimustuloksia arkijärjellä.

    Pitää vain uskoa, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria pitää kutinsa; pitää uskoa että maailmankaikkeus kaareutuu tai että se on äärellinen mutta silti reunaton ja pitää uskoa, että ruokapöydän pinnan alta löytyy molekyylejä ja atomeja ja ties mitä sinne-tänne kiivaasti lenteleviä hiukkasia. Pitää yrittää ymmärtää miksi oikein suuren ja ihan pienen teoriat eivät kohtaa, eivät ole sopusoinnussa keskenään.

    Niinpä kannattaa tunnustaa, että arkipäivässä tietäminen on paljossa siihen uskomista, minkä joku toinen ihminen on aidosti tiennyt.

    Meille, ihmisten enemmistölle jää omakohtaiseksi ("perskohtaiseksi") tieto siitä, että omenat putoavat puusta maahan, ja että jos kiehuvaan veteen työntää sormensa, se sattuu.

    Mutta voinko olla varma, että jonakin syyskuun aamuna omenapuusta kadonneet omenat eivät ole lentäneet taivaalle? Puu näyttää tyhjältä, nurmikolla ei ole yhtään omenaa enkä usko, että naapurin kakarat varastivat ne.

    Tämäkin on fiktiota, sillä eihän minulla ole omenapuita.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Ihan pienestä oikein suureen -
yhteismitattomat luonnonlait!