Sana on merkki, merkitys

[pari lausetta Umberto Ecosta]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2014.
Kloster Eberbach -
entinen makuusali.

”Se on kertomus kirjoista eikä jokapäiväisestä surkeudesta.”

    Näillä sanoilla Umberto Eco (1932-2016) johdatteli lukijan esikoisromaaninsa Ruusun nimi sisälle, siis kaikenlaisten kirjojen maailmaan, sallittujen ja kiellettyjen.

    Ruusun nimi ilmestyi 1980, suomeksi pari vuotta myöhemmin.

    Kun siitä tuli kansainvälinen bestseller, monet ivailivat, että tämä ”vaikea” ja tiheitä merkityksiä vilisevä romaani löytyy monelta yöpöydältä, mutta vain harva jaksaa sen lukea - siitä huolimatta että vuoteen 1327 sijoittuva romaani on yhdellä tasolla perinteinen dekkari. 

    Ruusun nimi oli vähän kuin James Joycen Odysseus jota pidetään maailman ”parhaana” romaanina, vaikka sen lukijat ovat todella harvassa. Tiettävästi joku on sen kuitenkin lukenut loppuun asti.

    Minä en.

Lauantaina uutiset kertoivat, että Umberto Eco kuoli edellisenä iltana 19.2.2016.

    Tuntui surulliselta, että ”tuttu” mies nukkui pois.

    Uutisen kuultuani ryhdyin miettimään omaa suhdettani Umberto Ecoon.

    Hetken mietittyäni tunnustin (posket punaisina) itselleni etten tiedä hänestä juuri mitään.

    Muistin että 70-luvun taitteessa oli innostavan kerettiläistä kuulla, että Eco tutki Ian Flemingin romaaneja ja kirjoitti James Bondista. Ostin noihin aikoihin semiotiikkaa ja strukturalismia käsittelevän kirjan, ja lauantaiaamuna tuli mieleen, että kenties siinä olisi jotakin Umberto Econ tieteellisestä urasta kielen ja kirjallisuuden tutkijana.

    Tarkistin asian ja olihan siellä – jotakin.

    Viime lauantaina ostin sitten, päästäkseni kartalle, sillä olin muutenkin Akateemisessa, etsimässä uutta maantiekarttakirjaa, Econ viimeisimmän ja nyt viimeiseksi jääneen romaanin Numero Zeron tapaus.

    Navigaattoreista ja googlemapsista huolimatta paperille painettu karttaa auttaa ison kuvan hahmottamisessa; navigaattori pitää huolen yksityiskohdista. Romaanilla saattaa olla samanlainen suhde sanomalehteen.

    Ruusun nimen sain lahjaksi sen ilmestyttyä Suomessa vuonna 1983. Asuin silloin Tapiolassa. Econ kirja lojui monta viikkoa yöpöydällä lukemattomana. Luulen etten lukenut sitä koskaan. Ehkä se tuntui pitkäveteiseltä; kenties jätin lukematta koska ajattelin, että kaikki muut lukevat sitä.

    Paljon myöhemmin, itse asiassa muutama vuosi sitten, silmiin sattui pieni uutinen, jonka mukaan Umberto Eco oli viety illallispöydästä sairaalaan. Epäiltiin sydänkohtausta, mutta paljastui että kirjailija oli syönyt monen tunnin illallisella liikaa.

    Muistikuva saattaa olla fiktiota.

    Mutta aivan konkreettisesti kohtasin Umberto Econ – vai pitääkö kirjoittaa että ”Umberto Econ” - syyskuussa 2014 vieraillessani Eberbachin luostarikirkossa Rheingaun viinialueella, siis Reinin lähellä, Wiesbadenin ja Mainzin naapurissa. Kloster Eberbachiin ajoimme nähdäksemme komean, entisen sisterssiläisluostarin salit, joissa Sean Connery saapasteli vuoden 1985 paikkeilla kun siellä filmattiin Ruusun nimen sisäkohtauksia.

    Se että Connery oli elokuvan pääosassa sopi ironisesti Econ kirjailija-tutkija uraan ja korosti noiden kahden maailman välistä dualismia, kirjoittihan Eco Bond-analyysit 60-luvun puolivälistä, jolloin Sean Connery oli yksi ja ainoa James Bond.

    Jean-Jacques Annaudin ohjaaman Ruusun nimen (1986) olen toki nähnyt muutaman kerran, mutta mestariteoksena en sitä pitäisi jos siitä pyydettäisiin jotakin arvottavaa sanomaan.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2014.
Eberbachin luostari perustettiin 1100-luvulla.

Dualismi, vastakohdat kuuluvat ei vain elämään vaan myös kirjallisuuteen ja kirjallisuuden tutkimukseen, ainakin jos puhutaan semiotiikasta. Mukavaa on, että sama dualismi liittyy myös Umberto Econ uraan yhtäältä kielen ja kirjallisuuden tutkijana ja toisaalta jossain määrin viihdyttäviä romaaneja kirjoittavanna taiteilijana.

    Eco itse sanoi, että hän oli viikot tosissaan professori ja viikonloput kirjailija.

    Mutta semiotiikka ja strukturalismi – huh, huh!

    Kun selailen nyt kesäkuussa 1974 ostamaani esseekokoelmaa Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa, ihmettelen olenko tuolloin ymmärtänyt kaikki alleviivaamani virkkeet. Niissä on paljon hienoja sanoja, joilla lienee paljon merkityksiä.

    ”Semioottinen malli koostuu systeemistä”, kirjoitti esimerkiksi Boris Gasparov, ”joissa jokaisen elementin aseman määrää sen vastakohtaisuus muihin elementteihin. Siten jonkun elementin laatua ei määrää tekstissä sen esittämisen materiaalin laatu, vaan sen arvo (valeur, Saussuren käyttämä käsite) ts. asema systeemissä.”

    Hyvin sanottu mutta mitä...

    Ehkä tuolla tarkoitettiin ettei sanalla (lauseella jne.) ole merkitystä sinänsä sen perusteella mitä sana sanoo ja lause väittää vaan sen mukaan missä yhteydessä se esiintyy ja kun esiintyy eri yhteyksissä, sillä on erilainen arvonsa.

    Eero Tarasti totesi omassa esseessään – Struktuuri, myytti ja musiikki. Näkökulmia Claude Lévi-Straussin strukturaaliantropologiaan – että Umberto Eco kritisoi struktuurin käsitettä niin voimakkaasti, että ”struktuurista” tuli koko strukturalismin kompastuskivi. ”Econ pohtima ongelma koskee struktuurin ontologiaa”, Tarasti sanoi. ”Onko struktuuri todella olemassa vai onko se vain tutkijan työhypoteesi, tapa tarkastella määrättyjä ilmiöitä kokonaisuutena. Eco itse asettuu jälkimmäisen vaihtoehdon, ns. metodologisen strukturalismin kannalle.”

    Asettuu... sanojen merkityksen kannalle, vai?

    Paljon myöhemmin, mm. vuonna 2008, Eco irtisanoutui semiootikoista (dekonstruktio) joiden mielestä kaikki on tekstissä, ja jotka väittävät että ei ole faktoja vaan että on vain pelkkää tulkintaa. Eco sanoi seuraavansa Charles Sanders Peircen ajatusta, jonka mukaan me tulkitsemme merkkien läpi faktoja. ”Jos faktoja ei olisi ja olisi vain tulkintaa, mitä me muka tulkitsisimme”, Eco kysyi.

Mutta palataanpa 70-luvun alkuun; silloin Eco tutki kirjallisuutta eikä Ruusun nimi vielä vilkkunut ajatusten kammioissa.

    Johanna Enckellin esseessä Ranskalainen strukturalismi kirjallisuudentutkimuksessa (poetiikka) Umberto Eco sai roolin eräänlaisena ranskalaisen strukturalismin vastaväittäjänä, vaikka Eco toisaalta ajatteli myös heidän kanssaan myötäsukaan. Enckell lainasi tästä esimerkinä hieman kiemuraisen virkkeen Econ kirjoituksista: ”Ne koodit, jotka hallitsevat lukemista, ovat juuri samoja, joita autoritaarinen hallitus käyttää johtaakseen yksilöä kaikissa tämän toiminnoissa määräämällä ne päämäärät, jotka hänen tulee saavuttaa ja antamalla samalla hänelle juuri ne keinot, joita hän tarvitsee näiden päämäärien saavuttamiseksi.”

    Onneksi Enckell löysi Econ James Bond -analyysistä myös selkeämpiä ajatuksia.

Ruusun nimi - lieve.

    Enckell totesi, että Roland Barthes ja Eco päätyvät ”melko yllättävään” lopputulokseen, että teoksen taantumuksellisuus ei perustu sen sisältöön vaan siihen missä määrin se noudattaa valmiita kaavoja tai koodeja. ”Siten”, Enckell tiivisti, ”Ian Flemingin James Bond -romaanit eivät ole hylättäviä siksi, että pahaa edustaa venäläinen tai juutalainen, vaan siksi, että teksti on rakennettu kaavan mukaan.”

    Eco muotoili asian näin:

    ”Kaavoittuminen, manikealainen kaksijakoisuus on aina dogmaattinen ja suvaitsematon. Demokraattinen on se, joka hylkää kaavat, joka erottaa vivahteita ja erilaisuuksia ja tekee oikeutta vastakohdille. Fleming on taantumuksellinen samalla tavalla kuin satu, juuri satuihin ja myytteihin sisältyvä dogmaattinen ja staattinen vanhoillisuus välittää meille alkeellisen viisauden, jonka muodostaa ja kehittelee valojen ja varjojen yksinkertainen leikki vastaansanomattomien kuvien avulla, jotka eivät salli mitään kriittisiä erotteluja.”

    Huh, vielä kerran – kuinka poliittisia nuo ajat olivatkaan, jopa kirjallisuudentutkimuksessa! 1960- ja 70-luvulla piti valita olemisen merkitys: ollako taantumuksellinen vai edistyksellinen.

    Enckellin kirjoituksen viimeinen virke kantaa silti mainiosti vuosien yli: ”Ranskalaiset strukturalistit ovat paljastaneet koodien determinismin ja niiden autoritaarisen luonteen, mutta karttaen näitä koodeja he kehittävät kirjallisuutta joka on pelkkää kaaosta, entropiaa lukijalle.”

    Ken kaipaa entropiaa omaan päähänsä?

Me elämme kirjoille, Umberto Eco sanoi Ruusun nimessä.

    Ainakin kirjailija ja kirjallisuuden tutkija elää.

    Jos todellisuus on ”faktaa”, niin fiktio on sen tulkintaa, joten se ei voi olla kaikki, siis pelkkä tulkinta ei riitä – niinhän Eco sanoi tuolla aikaisemmin, eikö vaan?

Päällys: Eeva Mehto

    Eco tunnustaa, että kirjoitettuaan Ruusun nimen, hän tajusi sen minkä kaikki kirjailijat ovat aina tienneet (ja meille yhä uudestaan kertoneet): ”Kirjat puhuvat aina toisista kirjoista, ja jokainen tarina kertoo tarinan joka on jo kerrottu.”

    Tarinat jotka kertovat kerrottuja tarinoita!

    Sanatkin ovat sanoja, jotka on moneen kertaan sanottu.

    Siitä huolimatta sanalla on aina merkitys, niin kuin kirjoillakin.

   Jos ne ovat ”merkkejä”, niin ainakin ne ovat sitä siinä mielessä, että sanottu haluaa tulla sanotuksi ja kirjoitettu kirjoitetuksi. Siis: äärimmilleen ajatellen sana on merkki ajatuksesta ja toisaalta faktan tulkinta.

    Econ viimeisimmässä romaanissa on monta hauskaa ajatusta tai jos ei hauskaa niin sarkastista ja satiirista ainakin. Siinä on myös mysteerin kosketus; oven takana on jännäri mutta... avautuuko ovi?

    Numero Zeron tapaus on suppeahko tarina milanolaisesta haamukirjoittajasta, jonka pitäisi kirjoittaa muistelmateos päätoimittajasta, joka perustaa vuonna 1992 lehden, jonka ei ole koskaan tarkoitustakaan ilmestyä. Projektin nimi on Huomenna; joukko toimittajia harjoittelee sanomalehden tekemistä päätoimittajan kuningasidealla, että julkaisematon lehti on riippumaton kaikesta.

    Mutta jos lehteä ei koskaan julkaista, mistä me tiedämme että se on todellakin riippumaton ja vapaa? Riippumattomuus on uhka autoritaariselle hallinnolle – tai niin ainakin luulemme. Jos sanan jättää kirjoittamatta, mitä se uhkaa - pelkkä sanomaton ajatus?

    Eco taitaa pelleillä lukijan kustannuksella.

    Hyvien kirjailijoiden tavoin Eco rakastaa listoja; tässäkin niitä on moneksi, mm. lista siitä miksei kukaan pysty järkevästi valitsemaan henkilöautoa!

    Haamukirjailija, nimeltään Colonna, on sivistynyt luuseri, mutta sivistyksen ironia piileekin juuri tässä: ”Häviäjillä, samoin kuin itseoppineilla, on aina laajempi tietämys kuin voittajilla, sillä jos haluaa voittaa, pitää perehtyä vain yhteen asiaan eikä tuhlata aikaa muihin; oppineisuuden ilo on varattu häviäjille. Mitä enemmän ihminen tietää, sitä kehnommin hänen asiansa ovat menneet.”

    Jos edellinen on totta, kannattaako (humanismin kannalta) olla voittaja vai häviäjä?

    Kirjoittamisen hanttityöläisenä Colonna toteaa, että on helppo jäljitellä toisia kirjoittajia, mutta oman äänen tavoittaminen on hänelle mahdotonta. Hän siteeraa aina toisia, aina jotakuta taideteosta. Joten: "Vapautuakseni siteeraamisen paheesta päätin lopettaa kirjoittamisen kokonaan.”

Mutta jos kaikki tarinat on jo kerrottu monta kertaa, voiko siteeraamisesta luopua?

    Vaikka Numero Zeron tapaus on vain 200-sivuinen romaani, Eco saa mahtumaan siihen kosolti historiaa, Mussolinia ja fasismia ja journalismia ja monenkertaisia salaliittoja ja ties mitä eikä vastakohtia puutu.

    Elementin aseman määrää sen vastakohtaisuus systeemissä!

    ”Emme voi antaa kulttuurille liikaa palstatilaa”, sanoo haamulehden päätoimittaja.

Päällys:Roy Bishop, Martti Ruokonen.

    Lukijoita ei kiinnosta kirjallisuus vaan urheilu, ja viihde.

    ”Kulttuuriaiheet tulee... esitellä haastattelujen muodossa. Kirjailijan haastattelu on turvallista, sillä kukaan kirjailija ei puhu pahaa omasta teoksestaan, niin että lukijamme ei joudu kaunaisten ja ylenkatseellisten teilausten todistajaksi. Riippuu tietysti myös kysymyksistä, ei saa käsitellä liikaa itse teosta, vaan kirjailija kannattaa tuoda esiin ihmisenä, mielellään kaikkine omituisuuksineen ja heikkouksineen.”

    Onkohan Umberto Econ sarkasmi liikaa nykyajan (kulttuuri)journalisteille?

    Kirjoihin ei pidä uskoa, Eco kirjoitti, niitä pitää tutkia.

    ”Kun mietimme jotakin kirjaa, meidän ei tule kysyä itseltämme mitä se sanoo, vaan mitä se merkitsee.”

____________________________________________________________________

Satu Apo, Johanna Enckell, Osmo Kuusi, Eero Tarasti (toim.): Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa. Gaudeamus, 1974.

Umberto Eco: Ruusun nimi. (Il nome della rosa, 1980.) Suom. Aira Buffa, 1983.

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus. (Numero Zero, 2015.) Suom. Helinä Kangas. WSOY, 2015.