Pahiksien kotimaa

 [faktaa ja fiktiota]

Suomennos vuodelta 1955.

Maapallo on täynnä hirvittävän älykkäitä ihmisiä jotka ovat pahimman luokan paskiaisia.

    - Fred Vargas: Ei takkaa, ei tupaa. 1997.

Sanoisiko jotakin? Uskaltaisiko?

    Ärtyneenä. Pettyneenä. Välinpitämättömänä. Vihaisena. Tuskantuneena.

    Mielentiloja piisaa.

    Ajan hermolla ajatus tulehtuu. Hyvätkin analyysit heitetään pesuveden mukana viemäriin. Eikä kemiallista koostumusta tiedä kukaan. Ollakseni hämärä kuljen lamppujen valossa.

    Tämä kaikki - ja vähän enemmän – tuli mieleen lukiessani Sara Vainion artikkelia Ylistetty Tenet toi jälleen elokuviin stereotyyppisen venäläispahiksen. Tutkija vastaa: Pahat venäläiset ovat yrittäneet kampittaa Hollywoodin sankareita vuosikymmeniä eikä tahti ota hiipuakseen. (Helsingin Sanomat, 11.9.2020.)

    Artikkelissa haastateltiin mm. Aleksanteri-insituutissa työskentelevää elokuvatutkijaa Ira Österbergiä, joka ei ole nähnyt Tenetiä, mutta tietää tarkasti miten sen pahiksia tulee arvioida.

    En minäkään ole Tenetiä nähnyt, mutta olen lukenut lehtiä ja kuunnellut radiota. Sopiiko tämän päivän kansainvälisen politiikan kentällä kukaan muu paremmin pahikseksi kuin venäläinen miljardööri?

    Siis fiktiossa, ei faktiossa.

Kirjoittelen tätä pakinaa pers’tuntumalta. En yritä vedota tutkimukseen enkä tieteeseen. Taiteeseen voisin vedota, jos tietäisin miten se tapahtuu.

    Vaikka Vainion artikkelissa ja Österbergin asiallisissa huomioissa puhuttiin ”vuosikymmenistä”, jotenkin siinä kuitenkin oltiin pinnallisesti tässä päivässä ja hetkessä kiinni. Oltiin ajan hengessä historiattomasti. Mutta ehkäpä kirjoittajat ja tutkijat ovat lukeneet enemmän "vakavaa kirjallisuutta" kuin jännäreitä, katsoneet enemmän eurooppalaisia taide-elokuvia kuin noiria ja äksöniä.

    Tietysti elokuva on sellaisenaan eri maata kuin kirjallisuus.

    Jos yhden elokuvan tekemiseen käytetään 300 miljoonaa dollaria, niin totta kai tekijöiden pitää ottaa huomioon katsojat – eikä omille pääsemiseen riitä tuhat eikä kymmenen tuhatta katsojaa. Kirjailija, asuipa hän Suomessa tai Englannissa tai jopa Yhdysvalloissa on onnellinen, jos 10 000 lukijaa ostaa hänen dekkarinsa. Kirjailijan ei tarvitse jännittää lukijoiden reaktioita. Hän heittää kirjan luettavaksi ja sen on kuin pullopostia jonnekin… eikä kirjailijaa huolestuta kuka pullon tyhjentää ja mitä siitä miettii. Tuottajan eli kustantajan riski on melkein mitätön.

    Niinpä Hollywoodin elokuvatehtaan (jos sitä voi enää suoratoistopalvelujen aikana sanoa tehtaaksi) kannattaa ottaa vaarin katsojien reaktioista, joita some johdattelee äärimmäisyyksiin. Elokuvan tuottaja ei pelkää Kiinan johtomiehiä, mutta kiinalaisten katsojien mahdollisesta mielipahasta pitää huolestua.

    Kirjailija on yksinäinen ”sankari”, taiteilija. Elokuvatuottaja on herkkien globaalien mielialojen tulkitsija, pahimmillaan laskelmoiva opportunisti ja konformisti.

Cause for Alarm, 1938.
Suomennos 1984.
"Tämän verran on selvää. Laajennettu
yhteistyö kolmen suuren eurooppalaisen
demokratian, Englannin, Ranskan ja
liittolaisemme Neuvostovenäjän välillä,
Yhdysvaltain moraalisella tuella vahvistettuna,
olisi vastustamaton rauhan voima.
Mutta...", päättää Ambler romaaninsa
vuonna 1938.

Ajattomasti mainiossa esseekokoelmassaan The Dangerous Edge (1975) Gavin Lambert luonnehtii Eric Ambleria kirjoittajaksi, jonka taide perustuu ”huonoihin uutisiin”.

    Englantilaisen Eric Amblerin (1909-1998) vakoiluromaanit 1930-luvulta aina 1980-luvun alkuun kuvastavat hyvin, kuinka rikoskirjallisuus hengittää aikaansa; kuinka pahikset ja hyvikset muuttuvat kansainvälisen tilanteen mukaan, usein jopa ennustaen tulevia konflikteja.

    Jännitys- ja vakoilukirjallisuus elää kaikkineen ”huonoista uutisista”.

    Aivan samaa voi sanoa John le Carrén tai Len Deightonin romaaneista. Vaikka niissä useimmissa kohdataan kylmän sodan aikakauden vastakkainasettelu Neuvostoliitto vs Länsi, niin suuressa määrin näiden romaanien pahiksina (venäläisten rinnalla) ovat sekä Englannin että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut. Modernissa vakoilukirjallisuudessa ei oikeastaan ole sankareita, vaan pelkkiä antisankareita, jotka yrittävät selviytyä näkymättömien mutta voimakkaiden tiedusteluorganisaatioiden kylmäverisen ”pahassa” ja kyynisessä maailmassa itsekunnioituksensa säilyttäen.

    Tai ajatellaanpa Matt Damonin roolihahmoa Jason Bournena filmeissä (2002-2016), jotka ovat luoneet melkein uuden toimintaelokuvien (ali)genren, tyylin joka, niin väitän, tarttui myös uudempiin James Bond -elokuviin. Näissä elokuvissa on kaikenlaisia ja kaikenmaalaisia pahiksia, mutta pääroistona tietenkin on Yhdysvaltain häikäilemätön tiedustelupalvelu, joka kohtelee ”vihollisia” ja omia työntekijöitään yhtä karusti ja moraalittomasti. 

     Ensimmäisen maailmansodan aikoihin pahikset olivat saksalaisia, 2000-luvun vaihteen nordic crimessä Balkanin mafiaa. Siihen väliin jää kokonainen maailmanhistoria suhdanteineen ja roistoineen.

Fiktiivisen pahiksen täytyy olla uskottava; katsojan ja lukijan täytyy uskoa että tällainen ihminen, mies tai nainen, on ainakin jossakin määrin todennäköinen. Tietysti pahis on tässä mielessä stereotypiaa, mutta olisiko uskottavaa että maailman järjestystä uhkaisi joku suomalainen liikemies, jolla on komerossaan hirviön mieli ja käytössään tehokas rikollisjärjestö?

    Kirjassaan Into the Badlands (1991) John Williams kuvaa ns. vakavan kirjallisuuden ja rikoskirjallisuuden eroa. Kun ”vakava” huippukirjailija - kuten vaikkapa E.L. Doctorow, Alice Walker, Raymond Carver, Richard Ford jne. - kirjoittaa tavallisista ihmisistä, hän tarkkailee näitä ikään kuin suurennuslasin lävitse yhtenä eläinlajina. Parhaimmat rikoskirjailijat sitä vastoin tulevat massan keskeltä ja siksi he ovat poliittisempia kuin valtavirran kirjailijat, sillä rikoksen kuvaaminen edellyttää enemmän tai vähemmän poliittista näkemystä.

    Otan tähän hieman samasta asiasta puhuvan lainauksen Ross Macdonaldilta, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kirjallisen perinteen jatkajalta ja uudistajalta, toki nykyään aika lailla unohtuneelta kirjailijalta.

    Macdonald sanoi ”omakuvassaan” (Self-Portrait – Ceaselessly Into The Past, 1981.) että populaaritaide, kuten jännityskirjallisuus, on taiteen muoto jossa yhteiskunnan jäsenet parhaiten oppivat tuntemaan kulttuurinsa. Jännityskirjallisuus kehittää ja vartioi puhekieltä. ”Kirja jonka kuka tahansa pystyy lukemaan, perinne jota käytetään laajasti ja joka ymmärretään kaikissa muodoissaan pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu pystyy pitämään”, Macdonald väitti.

    Kirjallisuuden ja (kenties myös) elokuvan pahikset ovat osa tästä yhteisestä ymmärryksestä.

Parhaimmillaan jännityskirjailija kirjoittaa hetkestä ennen hetkeä.

    Näin Eric Ambler teki.

    1930-luvulla hänen vakoilukirjojensa ”pahiksia” olivat kansainväliset huijarit ja liikemiehet, joiden moraalia eivät koetelleet sen enempää kommunisti- kuin natsivaltionkaan päämiehet. Tuollaiselle pahikselle kaikki varakkaat asiakkaat olivat yhtä hyviä.

    ”Olisi hyödytöntä selittää häntä hyvän ja pahan määritelmillä”, Ambler kirjoittaa romaanin Oikeuden pitkä käsi (The Mask of Dimitrios, 1939) pahiksesta, eurooppalaisesta liikemiehestä. ”Ne eivät olleet sen enempää kuin kirjailtuja käsitteitä. Hyvät liikeasiat ja huonot liikeasiat olivat uuden uskonnon aineosia. Dimitrios ei ollut paha. Hän oli johdonmukainen ja itsepintainen, yhtä johdonmukainen ja itsepäinen eurooppalaisessa viidakossa kuin levisiitti-niminen myrkkykaasu ja avoimen kaupungin pommituksessa surmattujen pienten lasten murskatut ruumiit. Michelangelon Davidin, Beethovenin kvartettien ja Einsteinin fysiikan johdonmukaisuuden tilalle oli tullut arvopaperipörssin vuosikirjan ja Hitlerin Taisteluni-teoksen johdonmukaisuus.”

    Maailma muuttui muuttuakseen. Fiktio seurasi sitä kuin hai laivaa.

    1950-luvulla Ambler tarkkaili romaaneissa kommunistien näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliiton satelliittimaissa. Sitten samaan aikaan erilaiset terroristiporukat ilmestyivät jännityskirjojen kolkkoon maailmaan. Vuonna 1972 julkaistussa romaanissa Mies Libanonista (The Levanter.) Ambler kirjoitti Lähi-idän polittisesta tilanteesta tavalla, joka auttaa yhä ymmärtämään tämän alueen loputtoman vaikealta näyttävää umpisolmua:

    ”Ei maltillisia ollenkaan? Entä Yasser Arafat?”

    ”Hän ei ole mikään sissi, hän on poliitikko. Hän on sitä vastaan että palestiinalaiset tappavat palestiinalaisia israelilaisten sijasta. Jos hän uskaltaisi vihjatakin siihen suuntaan, että rauhanomainen ratkaisu Israelin kanssa saattaisi jonakin päivänä olla mahdollinen, hänen kaulansa katkaistaisiin alle tunnin. Ja joku Ghaledin kaltainen olisi se joka antaisi määräyksen. Ghaled voisi hoitaa homman vaikka omin käsin.”

Voi olla että kirjallisuus on klisee; että elokuvan pahikset ovat stereotyyppisiä.

    Kenties meillä on kulttuurin puussa jäljellä vain mustia puunrunkoja, joista lehdet varisivat kauan sitten.

    Mutta sekin on mahdollista, että taide, jopa viihdyttävä jännityskirjallisuus ja toimintaelokuva, jäljittelee todellisuutta parhaimman kykynsä mukaisesti.

    Tässä fiktiivisessä todellisuudessa pahikset ovat vähintään yhtä uskottavia kuin sankarit.

    Onko heitä?

Pentti Saarikosken suomennos
vuodelta 1993.

Älä koskaan

[alleviivauksia]

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.

Ajatus ei läpäise seinää.

     On kyllä teoria, jonka mukaan betoniseinään heitetty pesäpallo saattaa löytää reiän josta menee läpi.

     Sattumoisin niin voi kai käydä.

     Sattumalla on monet kasvot: surulliset, ironiset, pilkalliset, sarkastiset, jopa vallattomat.

     Sattumalta sattui silmiini kirjahyllystäni Martti Joenpolven novellikokoelma Kauan kukkineet omenapuut (Gummerus 1982). Etsin jotain muuta, löysin tämän pölyisenä ja hyllyyn unohtuneena. Vaikka ei hyllyssä mitään unohtunutta ole - on vain kirjoja jotka odottavat...

     Otin kirjan käsiini, menin ulos ja pöllytin sen puhtaaksi.

     Kirjassa on runsaasti alleviivauksia. Lienenkö kirjoittanut siitä joskus kauan sitten, teoksen ilmestyessä, silloin aikanaan arvostelun.

Alleviivauksia katsellessa tuli heti mieleen, että eikös tämä Joenpolvi ole suomalainen ”John Cheever”?

     Eräällä tavalla, sillä suomalaisella.

     Myös Joenpolvi kirjoittaa niukkaa ja eleetöntä proosaa. Tarkkailee pieniä asioita isossa maailmassa. Miehiä jotka arkiaskareissaan kaipavaat naisia, miehiä jotka saavuttamattoman unelman (eikä unelma oikeastaan ole tiedostettua) hetkellä kääntyvät alkoholiin, etsivät turvaa viinasta ja kääntävät selän elämälle. Miehiä joiden elämä on ”tiivistynyttä murhetta”.

     Mutta Suomessa kun ollaan, ei vietetä sunnuntaicocktaileja uima-altaan reunalla vaan surkutellaan elämää kesämökillä, luonnon keskellä, toisenlaisten vesien äärellä. Melkein yksin.

     Elämä on banaalia, muuan kirjailijaksi yrittävä sanoo novellissa Ateljeekriitikko. ”Miten kirjoittaa elämästä latteuden näkymättä? Sehän olisi väärentämistä. Petosta.”

     Ihmeellisen elävästi Joenpolvi ”banaalista” kirjoittaa.

     Hänen miespäähenkilöidensä tajunnan täyttää ”musertavan lopullisuuden tuntemus”; he tajuavat ”ihmistyön ja ponnistelun perimmäisen, täydellisen merkityksettömyyden”; he näkevät elämän lipputankona, ”niin kuin salko vähin erin ohenee latvaansa kohti, samoin näyttää tepahtuvan elämässäkin” ja lopulta elämän merkeistä jää itsetuntemus elämän mahdollisuuksista, jotka jäivät käyttämättä, sillä ”se kaikki tuntui olevan yhä läsnä – samoin kuin elämässä vaistoaa kaikenlaista mitä saattaisi tapahtua ja jota kaipaisikin, mutta jostakin syystä se jää omalla kohdalla tapahtumatta”.

     Joenpolven keski-ikäinen mies käsittää että ”hänen toivonsa oli aina ollut epätoivoa, alusta lähtien.”

Joenpolvi: Kauan kukkineet omenapuut.

Edelle kirjoitettu ”pika-analyysi” Martti Joenpolven (s.1936) novellitaiteen teemoista perustuu kirjaan tekemiini alleviivauksiin ja sivuun raapustettuihin merkintöihin.

     Kirjojen alleviivaaminen on huono tapa, anteeksiantamatonta, rahvaanomaista ja itsekästä.

     Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

     ”Jos ikuinen paluu on sinusta miellyttävä käsite, tavallinen elämä on täynnä suuria pettymyksiä”, sanoi belgialainen matemaatikko David Ruelle kirjassa Sattuma ja kaaos (Art House 1992). ”Autot ruttaantuvat kolareissa, mutta eivät oikene. Ihmiset vanhentuvat, eivät nuorru. Yleisesti ottaen maailma on nyt erilainen kuin ennen.”

     Sanalla sanoen: asiat käyttäytyvät palautumattomasti!

     Tämänkin olen alleviivannut. Joskus.

     Kokonaisuus (historia) kulkee vain yhteen suuntaan. Mutta miksi alleviivaukseni Joenpolven novellissa tuntuvat yhä ”oikeilta”, tarkasti elämää kuvaavilta, ajatuksia herättävältä?

     Kun kaikki muuttuu, kaikki ei muutu.

Alleviivaukset tuhoavat kirjan pyhän hengen. Raaputtamalla kirjaan omia merkintöjäni varastan kirjailijan ajatusmaailman, teen hänen sanoistaan oman ajatteluni merkintöjä copyrightista välittämättä.

     Onneksi kirjailija ei tiedä mitä teen.

     Sillä alleviivaukset painuvat näkömuistiin.

     Kun tarvitsen kirjailijan ajatusta, muistan (joskus) että olen alleviivannut sen ja että se sijaitsee oikeanpuolimmaisella sivulla teoksen loppupäässä.

     Kaikki omistettakoon laiskuudelle, kaikki helpolle ajatukselle.

     Ennen Googlea oli alleviivaus.

     Näkömuisti on vahva väline.

     ”Älä koskaan”, sanoi Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1972.

     ”Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi.... Ja kun kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.”

     Samana vuonna kun Linkola sanoi tuon, minä aloitin säännöllisen palkkatyön Lauttasaaressa. Seitsemän vuotta myöhemmin, asuessani Tapiolassa ja työskennellessäni Otaniemessä, alleviivasin Linkolan ”kauheita” ajatuksia teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta (WSOY 1979).

     Tuo kirja on täynnä merkintöjäni.

     Älä koskaan usko Linkolaa!

Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta.

Ajatus ei läpäise seinää.

     En jaksa heitellä pesäpalloa seinään ja odotella että se menee kvanttireiästä läpi.

     Henri Poincaré: ”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

     Alleviivattu ajatus.

     Oliko pelkästään sattumaa, että osuin Martti Joenpolven novelleihin?

     Pieni syy, suuri vaikutus.

     Sitten muistin alleviivaukseni Eric Amblerin romaanissa Oikeuden pitkä käsi (Tammi 1955).

     Siinä kirjailija asettaa behavioristisen ihmisnäkemyksen taiteen ja arkielämän tulikokeeseen.

     Amblerin romaanin suomennos (Tapio Hiisivaara) on huono. Asiaa mutkistaa sekin, että kirjan suomennos taitaa perustua romaanin amerikkalaiseen laitokseen A Coffin for Dimitrios eikä englantilaiseen alkuteokseen The Mask of Dimitrios (1939). Amblerilla oli joskus tapana muokata kirjojensa tekstiä amerikkalaisille markkinoille.

     Olen korjannut lainauksen viimeisessä lauseessa olevan ajatusvirheen. Muuten merkintä tulee Hiisivaaran suomennoksesta:

     ”Miehen kasvonpiirteet, luusto ja sitä peittävä kerros ovat biologisen kehityksen tulos, mutta kasvonsa mies luo itse. Kasvot ovat lausunto hänen tavanmukaisesta tunne-elämästään, siitä asenteesta, jonka hänen toiveensa vaativat täyttyäkseen, ja siitä mitä hänen pelkonsa edellyttävät suojaksi vaanivia silmiä vastaan. Mies kantaa sitä kuin paholaisen naamaria, laitetta, jota hän käyttää herättääkseen toisissa omia tunteitaan täydentäviä tunteita. Jos hän pelkää, niin häntä täytyy pelätä, jos hän kaipaa, silloin häntä täytyy kaivata. Se on verho mielen alastomuuden peittämiseen. Vain muutamat miehet, taidemaalarit, ovat voineet nähdä mielen kasvojen takaa. Toiset miehet tarttuvat tuomitessaan sanojen ja tekojen todistusaineistoon etsien niistä silmiensä edessä olevan naamarin selitystä. Kuitenkin, vaikka he ymmärtävät vaistomaisesti etteivät kasvot ole mies niiden takana, he yleensä kauhistuvat, kun tämä tosiasia heille esitetään. Toisten petollisuus tuntuu aina kauhealta, kun ei tiedosta omaa petollisuuttaan.”

     Älä siis usko, vaan alleviivaa havaintosi.

     Johonkin muistiin.

     Joskus esille otettavaksi.

     Kuten tässä nyt.