Älä koskaan

[alleviivauksia]

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.

Ajatus ei läpäise seinää.

     On kyllä teoria, jonka mukaan betoniseinään heitetty pesäpallo saattaa löytää reiän josta menee läpi.

     Sattumoisin niin voi kai käydä.

     Sattumalla on monet kasvot: surulliset, ironiset, pilkalliset, sarkastiset, jopa vallattomat.

     Sattumalta sattui silmiini kirjahyllystäni Martti Joenpolven novellikokoelma Kauan kukkineet omenapuut (Gummerus 1982). Etsin jotain muuta, löysin tämän pölyisenä ja hyllyyn unohtuneena. Vaikka ei hyllyssä mitään unohtunutta ole - on vain kirjoja jotka odottavat...

     Otin kirjan käsiini, menin ulos ja pöllytin sen puhtaaksi.

     Kirjassa on runsaasti alleviivauksia. Lienenkö kirjoittanut siitä joskus kauan sitten, teoksen ilmestyessä, silloin aikanaan arvostelun.

Alleviivauksia katsellessa tuli heti mieleen, että eikös tämä Joenpolvi ole suomalainen ”John Cheever”?

     Eräällä tavalla, sillä suomalaisella.

     Myös Joenpolvi kirjoittaa niukkaa ja eleetöntä proosaa. Tarkkailee pieniä asioita isossa maailmassa. Miehiä jotka arkiaskareissaan kaipavaat naisia, miehiä jotka saavuttamattoman unelman (eikä unelma oikeastaan ole tiedostettua) hetkellä kääntyvät alkoholiin, etsivät turvaa viinasta ja kääntävät selän elämälle. Miehiä joiden elämä on ”tiivistynyttä murhetta”.

     Mutta Suomessa kun ollaan, ei vietetä sunnuntaicocktaileja uima-altaan reunalla vaan surkutellaan elämää kesämökillä, luonnon keskellä, toisenlaisten vesien äärellä. Melkein yksin.

     Elämä on banaalia, muuan kirjailijaksi yrittävä sanoo novellissa Ateljeekriitikko. ”Miten kirjoittaa elämästä latteuden näkymättä? Sehän olisi väärentämistä. Petosta.”

     Ihmeellisen elävästi Joenpolvi ”banaalista” kirjoittaa.

     Hänen miespäähenkilöidensä tajunnan täyttää ”musertavan lopullisuuden tuntemus”; he tajuavat ”ihmistyön ja ponnistelun perimmäisen, täydellisen merkityksettömyyden”; he näkevät elämän lipputankona, ”niin kuin salko vähin erin ohenee latvaansa kohti, samoin näyttää tepahtuvan elämässäkin” ja lopulta elämän merkeistä jää itsetuntemus elämän mahdollisuuksista, jotka jäivät käyttämättä, sillä ”se kaikki tuntui olevan yhä läsnä – samoin kuin elämässä vaistoaa kaikenlaista mitä saattaisi tapahtua ja jota kaipaisikin, mutta jostakin syystä se jää omalla kohdalla tapahtumatta”.

     Joenpolven keski-ikäinen mies käsittää että ”hänen toivonsa oli aina ollut epätoivoa, alusta lähtien.”

Joenpolvi: Kauan kukkineet omenapuut.

Edelle kirjoitettu ”pika-analyysi” Martti Joenpolven (s.1936) novellitaiteen teemoista perustuu kirjaan tekemiini alleviivauksiin ja sivuun raapustettuihin merkintöihin.

     Kirjojen alleviivaaminen on huono tapa, anteeksiantamatonta, rahvaanomaista ja itsekästä.

     Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

     ”Jos ikuinen paluu on sinusta miellyttävä käsite, tavallinen elämä on täynnä suuria pettymyksiä”, sanoi belgialainen matemaatikko David Ruelle kirjassa Sattuma ja kaaos (Art House 1992). ”Autot ruttaantuvat kolareissa, mutta eivät oikene. Ihmiset vanhentuvat, eivät nuorru. Yleisesti ottaen maailma on nyt erilainen kuin ennen.”

     Sanalla sanoen: asiat käyttäytyvät palautumattomasti!

     Tämänkin olen alleviivannut. Joskus.

     Kokonaisuus (historia) kulkee vain yhteen suuntaan. Mutta miksi alleviivaukseni Joenpolven novellissa tuntuvat yhä ”oikeilta”, tarkasti elämää kuvaavilta, ajatuksia herättävältä?

     Kun kaikki muuttuu, kaikki ei muutu.

Alleviivaukset tuhoavat kirjan pyhän hengen. Raaputtamalla kirjaan omia merkintöjäni varastan kirjailijan ajatusmaailman, teen hänen sanoistaan oman ajatteluni merkintöjä copyrightista välittämättä.

     Onneksi kirjailija ei tiedä mitä teen.

     Sillä alleviivaukset painuvat näkömuistiin.

     Kun tarvitsen kirjailijan ajatusta, muistan (joskus) että olen alleviivannut sen ja että se sijaitsee oikeanpuolimmaisella sivulla teoksen loppupäässä.

     Kaikki omistettakoon laiskuudelle, kaikki helpolle ajatukselle.

     Ennen Googlea oli alleviivaus.

     Näkömuisti on vahva väline.

     ”Älä koskaan”, sanoi Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1972.

     ”Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi.... Ja kun kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.”

     Samana vuonna kun Linkola sanoi tuon, minä aloitin säännöllisen palkkatyön Lauttasaaressa. Seitsemän vuotta myöhemmin, asuessani Tapiolassa ja työskennellessäni Otaniemessä, alleviivasin Linkolan ”kauheita” ajatuksia teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta (WSOY 1979).

     Tuo kirja on täynnä merkintöjäni.

     Älä koskaan usko Linkolaa!

Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta.

Ajatus ei läpäise seinää.

     En jaksa heitellä pesäpalloa seinään ja odotella että se menee kvanttireiästä läpi.

     Henri Poincaré: ”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

     Alleviivattu ajatus.

     Oliko pelkästään sattumaa, että osuin Martti Joenpolven novelleihin?

     Pieni syy, suuri vaikutus.

     Sitten muistin alleviivaukseni Eric Amblerin romaanissa Oikeuden pitkä käsi (Tammi 1955).

     Siinä kirjailija asettaa behavioristisen ihmisnäkemyksen taiteen ja arkielämän tulikokeeseen.

     Amblerin romaanin suomennos (Tapio Hiisivaara) on huono. Asiaa mutkistaa sekin, että kirjan suomennos taitaa perustua romaanin amerikkalaiseen laitokseen A Coffin for Dimitrios eikä englantilaiseen alkuteokseen The Mask of Dimitrios (1939). Amblerilla oli joskus tapana muokata kirjojensa tekstiä amerikkalaisille markkinoille.

     Olen korjannut lainauksen viimeisessä lauseessa olevan ajatusvirheen. Muuten merkintä tulee Hiisivaaran suomennoksesta:

     ”Miehen kasvonpiirteet, luusto ja sitä peittävä kerros ovat biologisen kehityksen tulos, mutta kasvonsa mies luo itse. Kasvot ovat lausunto hänen tavanmukaisesta tunne-elämästään, siitä asenteesta, jonka hänen toiveensa vaativat täyttyäkseen, ja siitä mitä hänen pelkonsa edellyttävät suojaksi vaanivia silmiä vastaan. Mies kantaa sitä kuin paholaisen naamaria, laitetta, jota hän käyttää herättääkseen toisissa omia tunteitaan täydentäviä tunteita. Jos hän pelkää, niin häntä täytyy pelätä, jos hän kaipaa, silloin häntä täytyy kaivata. Se on verho mielen alastomuuden peittämiseen. Vain muutamat miehet, taidemaalarit, ovat voineet nähdä mielen kasvojen takaa. Toiset miehet tarttuvat tuomitessaan sanojen ja tekojen todistusaineistoon etsien niistä silmiensä edessä olevan naamarin selitystä. Kuitenkin, vaikka he ymmärtävät vaistomaisesti etteivät kasvot ole mies niiden takana, he yleensä kauhistuvat, kun tämä tosiasia heille esitetään. Toisten petollisuus tuntuu aina kauhealta, kun ei tiedosta omaa petollisuuttaan.”

     Älä siis usko, vaan alleviivaa havaintosi.

     Johonkin muistiin.

     Joskus esille otettavaksi.

     Kuten tässä nyt.