[ajan
virrassa räpiköimme vaatteet päällä]
Kyösti Salovaara 2014. |
Aika
on kumma juttu.
Siitä
voi kirjoittaa monta sanaa eikä juuri mitään tule sanotuksi.
Kun
kirjoittaa pitkän virkkeen, jossa on monta sanaa ja pari
sivulausetta, eikä juuri enempää, paitsi ehkä piilevä miete
mahdottomuudesta ilmaista ajan henkeä, sitä mitä se itsessään
on, aikaa kuluu hetkinen, ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen,
mutta lukijalle, sitten myöhemmin, tai nyt kun lauseita luet,
lauseen kirjoittamisen aika on jo mennyt ohi ja muuttunut imperfektiksi
ja lukija on omassa hetkessään näitä sanoja lukiessaan, toisessa
ajassa kellon viisareiden mittaamana, samassa ajan virrassa
eittämättä mutta ikään kuin alajuoksulla siihen nähden mistä
virke pistettiin kymeen tietämättä sattuuko joku alajuoksulta
poimimaan sen, mutta vaikka kukaan ei poimisi niin virke jatkaa
matkaansa riehuviin koskiin syöksyen ja kivien kupeita kolhien.
Mutta
jos kukaan eikä missään eikä koskaan lukisi edelle kirjoitettua
virkettä, olisiko se silti olemassa? Olisiko aikaa sittenkin kulunut eilisestä
huomiseen?
Onko
aika jotakin mikä on meistä riippumatta?
Huolimattomasti
pöydän reunalle asetettu vesilasi kaatuu, putoaa lattialle ja matto
kastuu ja sirpaleita joka puolella.
Varo
ettet satuta jalkaasi.
Lasin
putoaminen, rikkoutuminen ja maton kastuminen ovat Stephen
W. Hawkingin
mukaan ajan metafora; lattialle rikkoutunut lasi ei koskaan palaa
itsestään pöydälle eikä muutu ehjäksi. Samoin käy ajalle, sillä on vain yksi suunta, sama kuin meillä
jokaisella.
Paitsi
kirjailijalla, joka tekee sanoille mitä haluaa ja käyttää aikaa
häikäilemättömästi hyväkseen.
Niin
kuin novellisssa Uimari.
”Oli
muuan noita keskikesän sunnuntaipäiviä, jolloin kaikki vain
vetelehtivät ja hoeskelevat: 'Tuli ryypättyä liikaa eilisiltana.'”
Keskiluokkaista
lähiöelämää Yhdysvaltain Itärannikolla. Neddy Merrill niminen
miekkonen on tullut vaimonsa kanssa kylään Westerhazyn
uima-altaalle. Neddy istuu uima-altaan reunalla, liottelee jalkojaan
vedessä ja naukkailee giniä. Hänessä on vielä nuoruuden
salskeutta, vaikka hän on jo keski-iässä, menestyvä perheenisä,
neljä tytärtä kotona.
Neddy
päättää lähteä kotiin uimalla Bullet Parkin piirikunnan läpi,
matkaa on kahdeksan mailia, mutta uiden vähemmän sillä melkein jokaisessa talossa on uima-allas.
Neddy tajuaa, että se on kuin maanalainen virta. Hän nimeää sen
vaimonsa nimen mukaan Lucinda-joeksi.
”Paluu
kotiin epätavallista reittiä sai hänet tuntemaan itsensä
pyhiinvaeltajaksi, tutkimusmatkailijaksi, mieheksi jolla on päämäärä,
ja hän tiesi tapaavansa pelkkiä ystäviä matkansa varrella;
ystävät reunustaisivat Lucinda-joen rannat.”
Aluksi
kaikki sujuu hyvin. Altaiden reunoilla vietetään kesäsunnuntaita.
Neddy saa ryypyn ja toisen.
Mutta
sitten, vähän myöhemmin, onko tuntiakaan kulunut, Neddyn ollessa
jo puolimatkassa, sää muuttuu, myrskyää, entiset ystäväperheet
tuntuvat vierailta, jonkun uima-allas on tyhjä. Miksi? Vähitellen
Neddyn voimat hiipuvat, hän ei enää heilauta itseään altaan
reunalle käsivoimin niin kuin matkaan lähtiessä vaan tarvitsee
rappuset päästäkseen kuivalle maalle. Krooli muuttuu räpiköiväksi
rintauinniksi.
Jostakin
talossa hänet ajetaan pois, hänelle ei tarjota edes drinkkiä.
Hänen selkänsä takansa puhutaan hänen epäonnistumisestaan, hänen
rahahuolistaan, perheen tuhoutumisesta, mutta siitähän on vain
tunti kun hän lähti uimaan auringonpaisteessa Lucindansa luota.
Miten tuho olisi mahdollista?
”Pettikö
hänen muistinsa vai oliko hän kouluttanut sen niin perusteellisesti
tukahduttamaan epämieluisat asiat että hän oli turmellut
todellisuudentajunsa?”
Neddy
on ryypyn tarpeessa, loppumatka näyttää toivottoman pitkältä.
Väsynyt
uimari puhkeaa itkuun, ensimmäisen kerran aikuisessa elämässään.
Hän
on uinut liian pitkään, kirjailija muistuttaa.
Hän
tarvitsisi kunnon ryypyn, ihmisten seuraa.
Viimein
Neddy pääsee kotitalonsa pihalle. Talo on pimeänä. Ovet on
suljettu, perhettä ei näy missään. Yksi sadekouruista on irronnut
myrskyssä ja lepattaa ilmassa.
Neddy
ei saa ovea auki.
”Hän
karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko painollaan sitä vasten, ja
vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan näki että huoneet olivat
typötyhjät.”
John
Cheeverin novelli
Uimari, noin viisitoista sivua pitkä, tekee lukijan levottomaksi,
vähän pelästyneeksi, vaikka toisaalta uimarin surrealistinen
”seikkailu” amerikkalaisen lähiön uima-altailla tuntuu
koomiselta, humoristiselta jos kohta huumori on julmaa ja liian
terävänäköistä, liian paljastavaa ja liian lohdutonta.
Surrealismi
on eräänlaista realismia, huh!
Mutta
koska Cheever kirjoittaa niin eleettömästi, aika lailla Hemingwayn
tapaan, siis behavioristisesti, lukijan on vaikea hyväksyä
surrealistista perustelua tapahtumien kululle; ei, tässä täytyy
olla jotakin enemmän. Neddyn uintiretken täytyy kuvata jotakin
enemmän, se ei voi olla pelkästään hyvin kirjoitettu vitsi.
Onko
Lucinda-joki muka ajan virran metafora?
Mutta
jos on, niin miksi kaikki tapahtuu muutaman tunnin sisällä? Miksi
Cheever ei rakentanut novellinsa aikaa vaikkapa kymmenelle vuodelle?
Miksi kaikki tapahtuu melkein yhdessä hetkessä?
Tiedän
etten pysty selittämään Uimaria.
Mutta
jos sitä yrittäisi lukea kirjailijan alkoholismin ja piilotetun
homoseksuaalisuuden allegoriana, moni asia novellissa loksahtaisi
paikalleen. Tässä katsannossa se olisi alkoholistin painajaisuni,
tietoisuus itsetuhosta jota ei voi välttää, yhteisöstä
karkoituksesta tai ainakin karkoituksen pelosta, koska kiellettyä rakkautta mieheen hän
ei voinut itsekään hyväksyä. Alussa komeana ja kirkkaana välkehtivä
Lucinda-virta on lopussa surkea oja, jonka reunoilla tyhjät oluttölkit
kilkattavat ukkosmyrskyn viimassa.
”Miksi
hän itsepintaisesti halusi kulkea matkan loppuun vaikka henkensä
kaupalla?”
Aika
on vain tässä juuri nyt eikä muualla.
Mutta
ihminen kuvittelee, että ajassa voi liikkua.
Taitavan
kirjailijan käsittelyssä ajan virta kääntyy hetkeksi, pysähtyy,
kimaltaa kuin unelma ja repii sitten rantatöyräät mukaansa
savisena ja mutaisena vellinä.
C.J.
Whitrow
lainaa kirjassaan Ajan
historia
(Art House 1999. Suom. Anto
Leikola.)
George Steineria,
joka pikkulapsena tyrmistyi tajutessaan, että tulevaisuuden voi
kuvitella:
”Muistan
sen hetken, jolloin seisoin avoimen ikkunan äärellä ja tajusin,
että olin tavanomaisessa paikassa 'nyt' ja saatoin lausua jotakin
säästä ja näkemistäni puista viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Tämä ajatus värisytti minua aivan fyysisesti. Futuurilla ja
erityisesti futuurin subjunktiivilla tuntui olevan kirjaimellisesti
maaginen voima.”
Ajan
virta saa muodon käyttämässämme kielessä. Kielen aikamuodot ovat
ajan ja tajunnan synteesi, oivalluksen tarkkanäköinen hetki.
Tätä
synteesiä kirjailija hyödyntää häpeilemättä, niin kuin Cheever
novellissa Uimari.
Koska
suomenkielestä ”futuuri” tavallaan puuttuu, sitä ei sanota
ääneen, niin onko suomalaisilla erilainen käsitys tulevaisuudesta
kuin vaikkapa englantilaisilla? Jos on, selittääkö se suomalaisen
sielun tummuuden, pessimismin, eräänlaisen sopeutuvan alistumisen
nykyhetkeen ja mahdollisesti tulevaan (jota ei voi sanoa ääneen)?
Aika
kuluu, kuluu, kuluu... eikä mikään kulu pois mutta moni asia menee
rikki, palasiksi. Syöksy entropiaan jatkuu.
En
tiedä lukeeko joku tai kuka nykyään John Cheeveriä (1912-82). Kuitenkin hän oli hetken amerikkalaisen kirjallisuuden ja
novellitaiteen ehdotonta huippua.
Novellinsa
hän kirjoitti pääosin The New Yorkeriin ja kun niistä julkaistiin
kokoelma The
Stories of John Cheever
vuonna 1978 hänen vertaisiaan kirjailijoita oli sillä hetkellä
vain muutama. Uimari,
alkuaan vuonna 1964 The New Yorkerissa julkaistu novelli ilmestyi meillä kokoelmassa Mahdoton radio (Karisto 1986. Suom. Margit Salmenoja) ja siitä tehtiin 60-luvun lopulla ilmeisesti mainio filmi, jossa ”uimaria” esitti Burt Lancaster. Valitettavasti en löytänyt sitä nyt DVD-hyllystäni, joten en pysty vertailemaan novellia ja elokuvaa toisiinsa.
alkuaan vuonna 1964 The New Yorkerissa julkaistu novelli ilmestyi meillä kokoelmassa Mahdoton radio (Karisto 1986. Suom. Margit Salmenoja) ja siitä tehtiin 60-luvun lopulla ilmeisesti mainio filmi, jossa ”uimaria” esitti Burt Lancaster. Valitettavasti en löytänyt sitä nyt DVD-hyllystäni, joten en pysty vertailemaan novellia ja elokuvaa toisiinsa.
Pienessä
asunnossani kaikki suuri on hukassa!
John
Cheever kirjoitti kuin Fitzgerald,
kuin Hemingway
mutta hänen novelliensa piiri on rajatumpi, kotoisampi kuin
Fitzgeraldilla tai Hemingwayllä. Cheever kirjoitti esikaupunkien
keskiluokasta julman tarkasti ja lohduttoman haaveilevasti.
Vuonna
1968 Cheever tunnisti oman kirjoittamisensa näin:
”Donleavy,
Mailer, Roth, Updike, nämä muutamat tärkeimmät kirjailijamme
kirjoittavat kyrvistä, pilluista ja perserei'istä samaan aikaan
kun minä kirjoitan kesäpäivän aamunkajosta.”
Cheever
vähätteli itseään, sitä mitä hän sai sanoilla aikaiseksi.
Neuvostoliitossa häntä arvostettiin suunnattomasti, koska hänen
novellejaan pidettiin kapitalistisen moraalin terävänä
kritiikkinä.
Sitä ne tietysti ovatkin, mutta ei poliittisessa mielessä, ei niin että
Cheever olisi ajatellut lausuvansa kapitalismista tuomioita. Ei,
Cheever kirjoitti tuntemistaan ihmisistä ja omasta itsestään,
jonka olisi toivonut olevan toisenlainen mies. Ja nämä ihmiset edustivat hyvinvoivaa valkoista Amerikkaa.
Cheeverin
tytär Susan Cheever
julkaisi vuonna 1984 muistelmateoksen Home
Before Dark (Weidenfeld and Nicolson, Lontoo),
ja jo teoksen nimessä törmäämme kohtalokkaaseen aikamääreeseen,
siinä järjestyksessä kuin John Cheeverin elämän voi nähdä, ja niin kuin Neddy Merrill sen kokee novellissa Uimari.
Susan
Cheever luonnehti isäänsä kirjailijana sanomalla, että John
Cheever keskittyi siihen mitä me voimme nähdä ja kuulla ja haistaa
ja koskettaa, ja se oli hänen lahjakkuutensa ydin. Hän keskittyi
elämän rakenteen ja pinnan kuvaamiseen, ei sen sisällä piileviin
tunteisiin tai motiiveihin. Cheeverille oli tärkeää näyttää
asioiden tola, ei tarinoida niistä. ”Isäni tuotanto kuvaa sitä
kuinka ihmiset elävät ja kuinka hän itse eli. Se ei koskaan
sepitä.”
Pakina? No miksei. Kirjoitat leppoisasti, kiivailematta ja kuin kotitossut jalassa (Reinot).
VastaaPoistaLuin tämän "pakinasi" (Onnea, sadas pakina!) yhtä paljon nauttien kuin jos se olisi novelli. Ihastuin tuosta tavasta kertoa John Cheeveristä niin että kirjoitin nimen muistiin, Jospa saisi häneen lähemmin tutustua esim. kirjaston avulla. Pidän jotenkin ihan erikoisen paljon amerikkalaisista sekä nais- että mieskirjailijoista ja varsinkin novellisteista. Raymond Carver on suurin suosikkini, ehkä.
Pohdiskelet aikaa. Sitä minäkin usein ajattelen, onko sitä ollenkaan olemassa. Jospa se on vain ihmisten keksimä juttu. Entä ajanhenki sitten? Miksi jokaisella ajalla on oma henkensä? Joskus hyvinkin määräävä. Ajanhengellä pitäisi ainakin luovien ihmisten kiikkua, muuten on auttamattomasti out. Mutta eivätkö ihmiset ainakin sen, ajanhengen, synnytä itse. Joku sen aina muuttaa, Toiset seuraavat perässä.
Ja mitä aikaan tulee, "Kaikella on aikansa!" Jokainen luo ainakin oman kiireensä ja kiirettömyytensä, jos se on omassa hallinnassa. Sitähän se ei tavallisesti ole. Aika kiitää, aika kuluu, aika lentää, aika pysähtyy, aika loppuu, aika alaa NYT!
Mennyt aika, tuleva aika, tämä hetki. Minulla on aivan ihmeellisiä otoksia elämästä. Kerran näin torin toiselta laidalta takaapäin jo sen toisessa laidassa kävelevän ihmisen. Tunsin vaatteiden ja kävelytyylin perusteella, että se oli isäni. Tämän näyn tulen muistamaan koko ikäni, ajattelin. Ja ihme, pystyn näkemään sen silmissäni milloin tahansa, vaikka isäni on kuollut. Minulle hän kävelee aina torin toisessa laidassa, ja minä katson hänen etenevää selkäänsä ja aika on seisahtanut siihen hetkeen. Niin usein kun haluan. Tälläkin hetkellä... Tuossa hän menee.
... tuo näky on niin voimakas, että tekee mieli huutaa: Isä! Odota! (ja silmät kastuu)
VastaaPoistaKiitos Liisu (jälleen) mukavista sanoistasi!
VastaaPoistaMuuan hyvä tuttuni ja amerikkalaisen kirjallisuuden tuntija (paljon syvällisemmin kuin minä) kysyi sähköpostitse, että eikö Carver ole nimenomaan Cheeverin "sukulaissielu" kirjailijanlaadultaan. En epäile etteikö olisi vaikka Carveria ohuemmin tunnen.
Tuo näkömuistikokemuksesi on hieno ja koskettava. Sellaisia on ja niistä jotenkin vaistoaa kuinka kummallinen ihmisen tajunta ja muisti on - kaikkiin suuntiin.
Minulle tulee joskus vavahduttavan voimakas näkö-haju-muistikuva kun ohitan juuri leikatun nurmikon: muistan iltahetken jalkapallokentällä, kotini lähellä (nyk. Arto Tolsa areena), ilon ja myös sen kuinka silloin "haaveilin" tulevasta, ja muistan sen tulevaisuudenkin sieltä menneestä katsoen, ja kohta kuulen kuinka isäni viheltää kotitalomme pihan aidan yli meidät pojat kotiin.
Se mikä tässä muistikuvassa (tai on se enemmän kuin kuva) on ihmeellisintä, että muistan myös sen tulvaisuuden joka silloin näytti mahdolliselta. Ikään kuin ihmisen päässä olisi kerroksina kaikki kaikkina hetkinä koetut, kaikkina hetkinä muistetut ja kaikkina hetkinä myös unelmina läsnä olleet ajatukset.
Mutta miten paljon katoavaista muistissa myös kuitenkin on. Luulee muistavansa. Sitten ei muistakaan. Ja miten mahdotonta olisi elää elämänsä uudestaan muistin avulla. Siinä on valtavan suuria aukkoja. Vain jotkut asiat, jotka eivät aina ole edes merkityksellisiä millään tavalla, pysyttelevät pinnalla yhtä aikaa uusien tapahtumien kanssa.
VastaaPoistaJoo, varmaankin ja epäilemättä noin on. Luulee muistavansa eikä oikeastaan tiedä "kuka" muistaa, minä vai minulle asian kertonut lähimmäinen.
PoistaLuin kyllä joskus erään molekyylibologin (en muista kuka se oli) kirjan jossa sanottiin että itse asiassa ihmisen muistista ei koskaan katoa mikään muisto - on eri asia ettei kaikkkea muista.
Sehän vasta kamalaa olisi jos kaiken, todella kaiken muistaisi!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiitos mielenkiintoisen kirjailijan esittelystä. Aloin heti pohtia kumpi, kirjasto vai adlibris. Tutkin adlibriksestä ja - voi ei, monta mielenkiintoista löytyisi. Heti alkoi kiinnostaa The Journals ja Letters of John Cheever, joissa on hänen kirjeitään postauksessa mainitsemillesi aikalaiskirjailijoille, jotka ovat häntä ronskempia tyylissään.
VastaaPoistaNo, varasin sitten vain kirjastosta tuon novellikokokelman Mahdoton radio. Tyttären kirjoittama muistelmateos vaikuttaa myös kiinnostavalta.
Onnittelut sadannesta blogipakinasta, Kyösti!
Kiitos, kiitos, Marjatta!
PoistaOlisi mielenkiintoista tietää, millainen on esimerkiksi John Updiken asema nykylukijoiden silmissä. Lukeeko hänen 1960-70 luvun romaanejaan kukaan tai jos lukee missä määrin ja miltä ne tuntuvat?
Koska Suomi urbanisoitui (onkohan se edes urbanisoitunut?) paljon myöhemmin kuin perinteiset teollistuneet länsimaat, monien sikäläisten kaupunkikirjailijoiden teemat ja kysymyksenasettelut ikään kuin suomalaisesta näkökulmasta ymmärtää (ehkä) vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Mutta maailma ei koskaan toistu samanlaisena eri paikoissa, joten....
Lähiökotirouvien turhautumissyndrooma, jota Updiken lisäksi on käsitelty - ja käsitellään - paljon muutenkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa on eräs esimerkki kulttuurierosta. Suomessa tällaista tuskin on koettu tai sitten hyvin marginaalisesti. Muistan, miten eläydyin nuorena voimakkaasti näiden naisten elämän tylsyyteen ja siitä johtuviin retkahtamisiin toistensa miehiin.
PoistaCouples ainakin on omassa hyllyssä. Se oli niin aikansa lapsi, oikein sexual revolution -kulttikirja. Pitäisköhän kokeilla lukea se! ;)
Tuo on hyvä tiivistys yhdestä puolesta lukemisemme, kun siis luemme jotakin, motiiveista - uteliaisuus, haaveilu, samaistuminen ja usein kapinallisuuden voiman tunteminen. Usein ajattelee lukiessaan, kunpa tuo elämä olisi tässä, kunpa minäkin voisin olla kuin tuo tai tämä henkilö, kunpa minäkin osaisin tai voisin...
PoistaJa kuitenkaan se ei ole ihan samaa kuin mitä itse elää, ei ihan vaikka joskus melkein.
Erästä kirjaa äsken etsiessäni, sattui hyllystä silmiin muuan Martti Joenpolven novelliteos 80-luvun alusta. Heiluttelin pölyt siitä ja selaisin sivuja - täynnä alleviivauksiani. Kirjoitin kai silloin siitä tai jostakin toisesta Joenpolven teoksesta arvostelun. Nyt tuli mieleen että oliko (onko) Joenpolvi eräälla tavalla suomalaisten "Cheever", suomalainen "Updike".
Luulen, että tuollainen samaistumislukeminen on tyypillistä etenkin nuorille. Nuorena ei niinkään arvostele vaan elää kirjan juonen ja henkilöiden mukana. Aikuisuuden analyyttistä lukemista pidetään arvokkaampana, mutta kumpi onkaan elämyksellisesti vahvempaa!
PoistaTuosta Lissun alkukommentista aloin pohtia ajan henkeä. Ei sitä henkeä monesti tiedä silloin, kun elää omaa aikaansa; vasta myöhemmin tapahtuu määrittelyt. Ei esim. hippiaikana tiennyt, että ajan nimeksi tulee hippiaika. Ja niinhän sinä Kyösti tuolla pakinan alussa puhuitkin mahdottomuudesta ilmaista ajan henkeä.
Keskustelu muistikuvista tuolla edellä on tosi kiehtovaa.
Entä unet? Minä näin viime yönä unen, jossa runsas vuosi sitten kuollut isäni käveli kadulla ihmisjoukossa. Näin hänen selkänsä, mutta ei vanhuuden köyrynä ja kuihtuneena vaan voimakkaana ja poikamaisena, kuten silloin, kun hän teki vielä maatöitä. Hän askelsi nuorekkaasti parin ihmisen päässä minusta. Minä tiesin unessa, että hän on kuollut ja sanoin hiljaa itselleni "voi ei" ihastuksissani kuten jos näkee esim. pikkulinnun ja yrittää olla hiljaa, ettei se pyrähdä pois. Yritin pitää katseeni tiukasti isän selässä, mutta jossain vaiheessa vilkaisin alas ja hän katosi. Se oli kaunis uni. Mutta mitä unet oikein ovat? Aivojen ihmeellistä toimintaa? Miten ne liittyvät aikaan ja muistamiseen? Tuntuu, että monesti unissa ajat, paikat jne ovat sekaisn kuin Dalin maalauksissa. Ei isänikään ole paljon katuja kävellyt, minä olin unesa ikäiseni ja hän minua nuorempi.
Niinpä - unet ovat kummallisia, joskus yhtä aikaa unia ja tietoista ajattelua, niin kuin hienosti edellä kerrot.
PoistaSilloin tällöin minäkin näen unta isästäni, joak kuoli yli 20 vuotta sitten, ja hyvin usein hän käyttäytyy unessa jotenkin "kelvottomasti", ei lainkaan sillä tavalla kuin oikeassa elämässä käyttäytyi. Olen monasti miettinyt mitä se tarkoittaa. Onko minulla jokin pelko joka pukeutuu menneisyyteen? Vai tiedänkö jotakin mitä en halua muistaa? Vai onko kaikki vaan sattumaa, aivojen solujen "lottoa" josta tulee esille mitä sattuu ja joka ei liity oikeaan todellisuuteen mitenkään faktisesti?