Eilen oli kohta

[ajan virrassa räpiköimme vaatteet päällä]

                                                                       Kyösti Salovaara 2014.

Aika on kumma juttu.

     Siitä voi kirjoittaa monta sanaa eikä juuri mitään tule sanotuksi.

     Kun kirjoittaa pitkän virkkeen, jossa on monta sanaa ja pari sivulausetta, eikä juuri enempää, paitsi ehkä piilevä miete mahdottomuudesta ilmaista ajan henkeä, sitä mitä se itsessään on, aikaa kuluu hetkinen, ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, mutta lukijalle, sitten myöhemmin, tai nyt kun lauseita luet, lauseen kirjoittamisen aika on jo mennyt ohi ja muuttunut imperfektiksi ja lukija on omassa hetkessään näitä sanoja lukiessaan, toisessa ajassa kellon viisareiden mittaamana, samassa ajan virrassa eittämättä mutta ikään kuin alajuoksulla siihen nähden mistä virke pistettiin kymeen tietämättä sattuuko joku alajuoksulta poimimaan sen, mutta vaikka kukaan ei poimisi niin virke jatkaa matkaansa riehuviin koskiin syöksyen ja kivien kupeita kolhien.

     Mutta jos kukaan eikä missään eikä koskaan lukisi edelle kirjoitettua virkettä, olisiko se silti olemassa? Olisiko aikaa sittenkin kulunut eilisestä huomiseen?

     Onko aika jotakin mikä on meistä riippumatta?

Huolimattomasti pöydän reunalle asetettu vesilasi kaatuu, putoaa lattialle ja matto kastuu ja sirpaleita joka puolella.

     Varo ettet satuta jalkaasi.

     Lasin putoaminen, rikkoutuminen ja maton kastuminen ovat Stephen W. Hawkingin mukaan ajan metafora; lattialle rikkoutunut lasi ei koskaan palaa itsestään pöydälle eikä muutu ehjäksi. Samoin käy ajalle, sillä on vain yksi suunta, sama kuin meillä jokaisella.

     Paitsi kirjailijalla, joka tekee sanoille mitä haluaa ja käyttää aikaa häikäilemättömästi hyväkseen.

     Niin kuin novellisssa Uimari.

     ”Oli muuan noita keskikesän sunnuntaipäiviä, jolloin kaikki vain vetelehtivät ja hoeskelevat: 'Tuli ryypättyä liikaa eilisiltana.'”

     Keskiluokkaista lähiöelämää Yhdysvaltain Itärannikolla. Neddy Merrill niminen miekkonen on tullut vaimonsa kanssa kylään Westerhazyn uima-altaalle. Neddy istuu uima-altaan reunalla, liottelee jalkojaan vedessä ja naukkailee giniä. Hänessä on vielä nuoruuden salskeutta, vaikka hän on jo keski-iässä, menestyvä perheenisä, neljä tytärtä kotona.

     Neddy päättää lähteä kotiin uimalla Bullet Parkin piirikunnan läpi, matkaa on kahdeksan mailia, mutta uiden vähemmän sillä melkein jokaisessa talossa on uima-allas. Neddy tajuaa, että se on kuin maanalainen virta. Hän nimeää sen vaimonsa nimen mukaan Lucinda-joeksi.

     ”Paluu kotiin epätavallista reittiä sai hänet tuntemaan itsensä pyhiinvaeltajaksi, tutkimusmatkailijaksi, mieheksi jolla on päämäärä, ja hän tiesi tapaavansa pelkkiä ystäviä matkansa varrella; ystävät reunustaisivat Lucinda-joen rannat.”

     Aluksi kaikki sujuu hyvin. Altaiden reunoilla vietetään kesäsunnuntaita. Neddy saa ryypyn ja toisen.

     Mutta sitten, vähän myöhemmin, onko tuntiakaan kulunut, Neddyn ollessa jo puolimatkassa, sää muuttuu, myrskyää, entiset ystäväperheet tuntuvat vierailta, jonkun uima-allas on tyhjä. Miksi? Vähitellen Neddyn voimat hiipuvat, hän ei enää heilauta itseään altaan reunalle käsivoimin niin kuin matkaan lähtiessä vaan tarvitsee rappuset päästäkseen kuivalle maalle. Krooli muuttuu räpiköiväksi rintauinniksi.

     Jostakin talossa hänet ajetaan pois, hänelle ei tarjota edes drinkkiä. Hänen selkänsä takansa puhutaan hänen epäonnistumisestaan, hänen rahahuolistaan, perheen tuhoutumisesta, mutta siitähän on vain tunti kun hän lähti uimaan auringonpaisteessa Lucindansa luota. Miten tuho olisi mahdollista?

     ”Pettikö hänen muistinsa vai oliko hän kouluttanut sen niin perusteellisesti tukahduttamaan epämieluisat asiat että hän oli turmellut todellisuudentajunsa?”

     Neddy on ryypyn tarpeessa, loppumatka näyttää toivottoman pitkältä.

     Väsynyt uimari puhkeaa itkuun, ensimmäisen kerran aikuisessa elämässään.

     Hän on uinut liian pitkään, kirjailija muistuttaa.

     Hän tarvitsisi kunnon ryypyn, ihmisten seuraa.

     Viimein Neddy pääsee kotitalonsa pihalle. Talo on pimeänä. Ovet on suljettu, perhettä ei näy missään. Yksi sadekouruista on irronnut myrskyssä ja lepattaa ilmassa.

     Neddy ei saa ovea auki.

     ”Hän karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko painollaan sitä vasten, ja vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan näki että huoneet olivat typötyhjät.”

John Cheeverin novelli Uimari, noin viisitoista sivua pitkä, tekee lukijan levottomaksi, vähän pelästyneeksi, vaikka toisaalta uimarin surrealistinen ”seikkailu” amerikkalaisen lähiön uima-altailla tuntuu koomiselta, humoristiselta jos kohta huumori on julmaa ja liian terävänäköistä, liian paljastavaa ja liian lohdutonta.

     Surrealismi on eräänlaista realismia, huh!

     Mutta koska Cheever kirjoittaa niin eleettömästi, aika lailla Hemingwayn tapaan, siis behavioristisesti, lukijan on vaikea hyväksyä surrealistista perustelua tapahtumien kululle; ei, tässä täytyy olla jotakin enemmän. Neddyn uintiretken täytyy kuvata jotakin enemmän, se ei voi olla pelkästään hyvin kirjoitettu vitsi.

     Onko Lucinda-joki muka ajan virran metafora?

     Mutta jos on, niin miksi kaikki tapahtuu muutaman tunnin sisällä?  Miksi Cheever ei rakentanut novellinsa aikaa vaikkapa kymmenelle vuodelle? Miksi kaikki tapahtuu melkein yhdessä hetkessä?

     Tiedän etten pysty selittämään Uimaria.

     Mutta jos sitä yrittäisi lukea kirjailijan alkoholismin ja piilotetun homoseksuaalisuuden allegoriana, moni asia novellissa loksahtaisi paikalleen. Tässä katsannossa se olisi alkoholistin painajaisuni, tietoisuus itsetuhosta jota ei voi välttää, yhteisöstä karkoituksesta tai ainakin karkoituksen pelosta, koska kiellettyä rakkautta mieheen hän ei voinut itsekään hyväksyä. Alussa komeana ja kirkkaana välkehtivä Lucinda-virta on lopussa surkea oja, jonka reunoilla tyhjät oluttölkit kilkattavat ukkosmyrskyn viimassa.

     ”Miksi hän itsepintaisesti halusi kulkea matkan loppuun vaikka henkensä kaupalla?”

Aika on vain tässä juuri nyt eikä muualla.

     Mutta ihminen kuvittelee, että ajassa voi liikkua.

     Taitavan kirjailijan käsittelyssä ajan virta kääntyy hetkeksi, pysähtyy, kimaltaa kuin unelma ja repii sitten rantatöyräät mukaansa savisena ja mutaisena vellinä.

     C.J. Whitrow lainaa kirjassaan Ajan historia (Art House 1999. Suom. Anto Leikola.) George Steineria, joka pikkulapsena tyrmistyi tajutessaan, että tulevaisuuden voi kuvitella:

     ”Muistan sen hetken, jolloin seisoin avoimen ikkunan äärellä ja tajusin, että olin tavanomaisessa paikassa 'nyt' ja saatoin lausua jotakin säästä ja näkemistäni puista viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tämä ajatus värisytti minua aivan fyysisesti. Futuurilla ja erityisesti futuurin subjunktiivilla tuntui olevan kirjaimellisesti maaginen voima.”

     Ajan virta saa muodon käyttämässämme kielessä. Kielen aikamuodot ovat ajan ja tajunnan synteesi, oivalluksen tarkkanäköinen hetki.

     Tätä synteesiä kirjailija hyödyntää häpeilemättä, niin kuin Cheever novellissa Uimari.

     Koska suomenkielestä ”futuuri” tavallaan puuttuu, sitä ei sanota ääneen, niin onko suomalaisilla erilainen käsitys tulevaisuudesta kuin vaikkapa englantilaisilla? Jos on, selittääkö se suomalaisen sielun tummuuden, pessimismin, eräänlaisen sopeutuvan alistumisen nykyhetkeen ja mahdollisesti tulevaan (jota ei voi sanoa ääneen)?

Aika kuluu, kuluu, kuluu... eikä mikään kulu pois mutta moni asia menee rikki, palasiksi. Syöksy entropiaan jatkuu.

     En tiedä lukeeko joku tai kuka nykyään John Cheeveriä (1912-82). Kuitenkin hän oli hetken amerikkalaisen kirjallisuuden ja novellitaiteen ehdotonta huippua.

     Novellinsa hän kirjoitti pääosin The New Yorkeriin ja kun niistä julkaistiin kokoelma The Stories of John Cheever vuonna 1978 hänen vertaisiaan kirjailijoita oli sillä hetkellä vain muutama. Uimari,

alkuaan vuonna 1964 The New Yorkerissa julkaistu novelli ilmestyi meillä kokoelmassa Mahdoton radio (Karisto 1986. Suom. Margit Salmenoja) ja siitä tehtiin 60-luvun lopulla ilmeisesti mainio filmi, jossa ”uimaria” esitti Burt Lancaster. Valitettavasti en löytänyt sitä nyt DVD-hyllystäni, joten en pysty vertailemaan novellia ja elokuvaa toisiinsa.

     Pienessä asunnossani kaikki suuri on hukassa!

     John Cheever kirjoitti kuin Fitzgerald, kuin Hemingway mutta hänen novelliensa piiri on rajatumpi, kotoisampi kuin Fitzgeraldilla tai Hemingwayllä. Cheever kirjoitti esikaupunkien keskiluokasta julman tarkasti ja lohduttoman haaveilevasti.

     Vuonna 1968 Cheever tunnisti oman kirjoittamisensa näin:

     ”Donleavy, Mailer, Roth, Updike, nämä muutamat tärkeimmät kirjailijamme kirjoittavat kyrvistä, pilluista ja perserei'istä samaan aikaan kun minä kirjoitan kesäpäivän aamunkajosta.”

     Cheever vähätteli itseään, sitä mitä hän sai sanoilla aikaiseksi. Neuvostoliitossa häntä arvostettiin suunnattomasti, koska hänen novellejaan pidettiin kapitalistisen moraalin terävänä kritiikkinä.

     Sitä ne tietysti ovatkin, mutta ei poliittisessa mielessä, ei niin että Cheever olisi ajatellut lausuvansa kapitalismista tuomioita. Ei, Cheever kirjoitti tuntemistaan ihmisistä ja omasta itsestään, jonka olisi toivonut olevan toisenlainen mies. Ja nämä ihmiset edustivat hyvinvoivaa valkoista Amerikkaa.

     Cheeverin tytär Susan Cheever julkaisi vuonna 1984 muistelmateoksen Home Before Dark (Weidenfeld and Nicolson, Lontoo), ja jo teoksen nimessä törmäämme kohtalokkaaseen aikamääreeseen, siinä järjestyksessä kuin John Cheeverin elämän voi nähdä, ja niin kuin Neddy Merrill sen kokee novellissa Uimari.

     Susan Cheever luonnehti isäänsä kirjailijana sanomalla, että John Cheever keskittyi siihen mitä me voimme nähdä ja kuulla ja haistaa ja koskettaa, ja se oli hänen lahjakkuutensa ydin. Hän keskittyi elämän rakenteen ja pinnan kuvaamiseen, ei sen sisällä piileviin tunteisiin tai motiiveihin. Cheeverille oli tärkeää näyttää asioiden tola, ei tarinoida niistä. ”Isäni tuotanto kuvaa sitä kuinka ihmiset elävät ja kuinka hän itse eli. Se ei koskaan sepitä.”

     Kun selailin novellikokoelmaa Mahdoton radio, tajusin kuinka oikeassa Susan Cheever on hahmotellessaan isänsä ”behavioristista” kirjailijanlaatua.

_____________________________________________________

Tämä on 100. pakina Deadline Torstaina -blogissa.