Heinäkuun viimeinen 1914

[kollaasi Jean Jauresin muistopäivänä]

Täsmälleen sata vuotta sitten 31.7.1914 ranskalainen sosialisti Jean Jaurès murhattiin pariisilaisessa kahvilassa.

     Ensimmäinen maailmasota oli syttymässä; tavallaan jo syttynyt sillä Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28.7.1914. Saksa, Ranska, Venäjä ja Englanti seurasivat perässä. Sotatoimet alkoivat elokuussa.

     Jean Jaurès (1859-1914) oli sosialistijohtaja, joka yritti yhdistää eurooppalaiset sosialidemokraatit vastustamaan tuloillaan olevaa sotaa. Jaurès tunnettiin Dreyfusin puolustajana, vasemmistolaisen L´Humanite-lehden perustajana.

     Heinäkuun lopulla Jaurès oli Brysselissä tapaamassa eurooppalaisia sosialisteja. Hän esiintyi joukkokouksessa mm. Rosa Luxemburgin kanssa. Ideana oli että työläiset Saksassa ja Ranskassa ryhtyisivät lakkoon estääkseen sodan syttymisen.

     Brysselistä palattuaan Jaurès kirjoitti viimeiseksi jääneen artikkelinsa L'Humaniteen. Uutiset kertoivat venäläisten liikekannallepanosta. Hän tapasi ranskalaisia johtajia. Illalla heinäkuun viimeisenä päivänä, se sattui olemaan perjantai, Jaurès ajoi taksilla päivälliselle Rue Montmartren ja Rue du Croissantin kulmauksessa sijaitsevaan kahvilaan, jossa poliitikot, journalistit ja kirjailijat tapasivat kokoontua keskustelemaan. Jaures pelkäsi henkensä puolesta kuskin hurjastellessa kaupungin läpi. Joku seurueesta lievitti pelkoa sanomalla, että pariisilaiset kuskit ovat kunnon sosialisteja ja ammattiliiton miehiä.

     Jaurès istui selkä Rue Montmartrelle päin. Lämpöisenä iltana Le Croissantin ikkunat olivat auki. Murhaaja, arkeologian opiskelija ja nationalisti Raoul Villain ampui kaksi luotia, toinen osui Jaurèsin niskaan. Kello oli 21:40.

     Jaurès kuoli välittömästi.

     Englantilaisen historioitsijan Max Hastingsin mukaan Jaurèsin salamurha järkytti Eurooppaa tunteellisemmin kuin arkkiherttua Ferdinandin murha kuukautta aikaisemmin.

     Muutaman päivän päästä aseet puhuivat. Ensimmäisen viiden sotakuukauden kuluessa yli miljoona ranskalaista kuoli tai haavoittui. Saksalaisten tappiot samana aikana olivat noin 800 000 kuollutta tai haavoittunutta.

     Sota kesti monta vuotta.

La Chope du Croissant syyskuussa 1987.
Kyösti Salovaara.

The Rough Guide to Paris.
1. painos.
Routledge & Kegan Paul 1987.

Syyskuussa 1987 olin kaksi viikkoa Pariisissa.

     Jean Jaurèsin murhapaikka oli pantu muistiin englantilaisesta matkaoppaasta The Rough Guide to Paris. Croissant-kahvila näytti nuhjuiselta, aikaan pysähtyneeltä. Ikkunan vieressä sijaitsi punaiseksi maalattu pöytä; siihen kohtaan Jean Jaurès lysähti heinäkuussa 1914.

     Kun nyt katselen La Chope du Croissantin – sillä nimellä se toimi vuona 1987 - valokuvaa syksyn matkan ajalta, ravintola näyttää rähjäiseltä. Ehkä se ei silloin tuntunut kunnioittavan riittävästi Jaurèsin muistoa.

     Kaksi vuotta myöhemmin, kun olimme Pariisissa juhlimassa isäni 75-vuotispäivää, vein hänet Croissantiin. Nyt punaista pöytää ei enää ollut. Ainakin näin muistan, muistelen.

     Oli isäni ansiota että Jean Jaurèsin nimi sanoi minulle jotakin.

     Nuorena kirjapainotyöläisenä Osmo Salovaara osti 1930-luvulla saksalaisen Emil Ludwigin teoksen Heinäkuu 1914, jonka yhtenä päähenkilönä Jean Jaurès esiintyy. Jaurès oli ”sen sortin sosialisti”, jonka uskon kiehtoneen isääni.

     ”Löysin” Ludwigin teoksen talvella 1975 ja kirjoitin siitä kahteen eri sanomalehteen, kotkalaiseen Eteenpäin-lehteen ja pääkaupungin Suomen Sosialidemokraattiin. Jostakin syystä Jaurèsin kohtalo tai paremminkin Euroopan kohtalo sodan ja rauhan rajalla kiinnosti.

      Kiinnostukseen vaikutti epäilemättä myös loistava tv-sarja Thibaultin suvusta (Les Thibault 1972); se esitettiin Suomessa syksyllä 1974 ja siinähän Jaurèsin murha oli yksi elokuvan dramaattisimmista ja visuaalisesti loistokkaimmista hetkistä. Tv-sarja perustui Roger Martin du Gardin laveaan kronikkaan, jota ei (kai) ole kokonaan suomennettu. Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1941 Kansan Lehdessä romaanisarjan seitsemännestä, suomentamamatta jääneestä osasta, todeten että romaanissa ”kirjailija osoittaa sellaista asiantuntemusta ajan kansainvälisen poliitikan ja työväenliikkeen kysymyksistä, että hän ehkä havainnollisemmin ja ehkäpä myös eksaktimmin kuin ns. tieteellinen tutkimus kykenee valaisemaan mistä kesällä 1914 oli kysymys... Kesän suuret kysymykset vyöryvät keskustelijain ympärille: Sarajevon laukaukset, rauhanmielenosoitukset suurilla bulevardeilla, Brysselin sosialistikongressi, Jaurèsin murha, mobilisaatio.”

     Tämänkertaista pakinaani varten ajattelin lukea Ludwigin teoksen uudestaan. Olemmehan juuri nyt ensimmäisen maailmansodan syttymisen satavuotishetkellä.

     En löytänyt kirjaa.

     Löysin vain repaleisen kannen varastohyllystäni.

     Lugwigin sijaan olen iltaisen lukenut Jaroslav Hašekin sotafarssia (vai tragediako se on) Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa – sekin on peräisin isäni kirjahyllystä. Vuonna 1935 ilmestyneen suomennoksen julkaisi Erkki Valan Kirjailijan Kustannusliike. Viljo Kajavan käännös perustui ruotsalaiseen laitokseen. Tšekkiläistä Hašekia lukemalla saa yhden oivaltavan näkökulman ensimmäisen maailmansodan syihin, siihen kuinka kelvoton ja autoritäärisesti rappeutunut Itävalta-Unkarin keisakunta oli 1900-luvun alussa.

     Mutta kunnioittaakseni Jean Jaurèsin muistoa, kopioin tähän Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamani jutun Ludwigin teoksesta. Se ilmestyi kulttuuritoimittaja Risto Hannulan lanseeraamalla Lukutikku-palstalla, jossa oli lupa käsitellä vanhoja kirjoja, klassikoista viihteeseen.

Kollaasi!

LUKUTIKKU

Suomen Sosialidemokraatti 6.3.1975:

”Kirjalöytöjen sarjassa esittelemme tänään Emil Ludwigin jo vuonna 1930 suomennetun romaanin Heinäkuu 1914, joka antaa yhä kiinnostavaa tietoa 1. maailmansodan taustasta.

POJILLEMME VAROITUKSEKSI

Jumala, oikeus, tykit! Näin huusi eurooppalainen nationalismi kesällä 1914, yhtä hyvin Saksassa ja Venäjällä kuin Itävalta-Unkarissa ja Ranskassa. Kiihkeät kansallislaulut kaikuivat kaduilla, joilla hetkeä aiemmin oli laulettu Kansainvälistä Euroopan rauhan kunniaksi, työväenluokan yhtenäisyyden kunniaksi. Heinäkuussa 1914 sota saattoi alkaa.

     Emil Ludwig pyrkii kirjassaan Heinäkuu 1914 (Kirja 1930) selvittämään kuinka sota lopulta saatiin käyntiin, kuinka eri maiden rauhan puolesta yhdistynyt työväenliike hajosi kansallistunteen valtaamiin ryhmiin – kuinka kadunmies vieteltiin juoksuhautaan.

     Ludwig ei tarkastele sodan esihistoriaa, sitä imperialistisen kilpavarustelun ja valmentautumisen jaksoa, joka sotaa edelsi, eikä taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteitten kehitystä, yhä syvenevää ristiriitaa rikkauden ja köyhyyden ja vallan ja vallattomuuden välillä. Sen sijaan hän kohdistaa katseensa juuri niihin hetkiin joina sota tarvittiin, sitä tahdottiin, mutta joina tarpeen toteuttaminen tuotti vaikeuksia.

     Tapahtumat keskittyivät laukauksista Sarajevossa laukauksiin eräässä pariisilaisessa kahvilassa; edellisillä saattoi luhistumista pelkäävä ”aatelisto” hyökätä vallankumouksellisten liikkeitten kimppuun, jälkimmäisillä kaadettiin viimeinen este sodan tieltä, sodanvastaisen rintaman kokoava hahmo Jean Jaurès, sosialisti, Euroopan omatunto, ihmisrakkauden laulaja.

     Tekijä lähtee dokumenteista ja käyttää kaunokirjallista tyyliä ja liioittelua, jos niin voi sanoa, yrityksessään löytää syyllisyyden ja syyttömyyden raja. Hän sanoo: 'Tämä kirja on tutkielma silloisten vallanpitäjien typeryydestä ja silloisten valtaa vailla olevien terveestä vaistosta.' Ludwigin mielestä syyllisyys ei kulje niinkään valtioiden rajoja pitkin kuin yhteiskuntien luokkien välistä. 'Jos halki Euroopan vaakasuoraan kulkevan pitkittäisleikkauksen asemesta teemme pystysuoran poikkileikkauksen eri yhteiskuntaluokkien läpi, havaitsemme, että koko syyllisyys on löydettävissä ministeriöiden työhuoneista, koko syyttömyys Euroopan kaduilta.'

     Ei liene ihme, että Heinäkuu 1914 sopi hyvin kiistelyn kohteeksi. Kirjoittajan nähtiin puolustelevan Saksaa, vähättelevän sen syyllisyyttä sotaan, jossa yhdeksän miljoonaa ihmistä kuoli. Mutta yhtä lailla Ludwigin kirjan voi tulkita toisin, ja pitää sitä eräänlaisena 'yhteiskunnallisena' näkemyksenä viime syistä jotka sotaan johtivat – sotaan jonka on sanottu päättäneen erään vaiheen kapitalismin historiassa.

     Teoksellaan Ludwig halusi varoittaa luottamasta sokeasti johtajiin, Jumalaan ja aseisiin. Hän antaa kirjalleen alaotsikon: Pojillemme varoitukseksi. Mutta ”pojat” jo kulkevat sillä hetkellä -1920-luvun lopulla - uusien lippujen ja uusien johtajien perässä, eikä varoituksen äänistä enää perusteta.

                                         KYÖSTI SALOVAARA”

    

Eteenpäin 11.1.1975

Aika kuluu, historia näyttää toistavan vanhaa, vaikka mikään ei ole kuin ennen eikä mikään tapahtuma palaudu entiseensä.

     Minä synnyin pari vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Tämä, koko elämäni on ollut rauhan aikaa. Onko oikein sanoa, että pysyvän rauhan tilaan päästiin vain kahden maailmansodan tragedian syiden tunnistamisesta? Ja että nämä kaksi maailmansotaa olivat välttämätön jatko jo vuonna 1870 alkaneelle Saksan ja Ranskan väliselle sodalle?  

     Tänään voin lupaa kysymättä asetella espressokupin ja brandylasin puutarhapöydälle lukeakseni historian kirjoja kahvia juodessani. Maailma on avoin tietoon.

     Minulla on vapaus olla minä.

     Onko rauha siis pysyvä olotila? Väistämätön etuoikeus?

     Vai pitääkö huolestua kun uutiset kertovat, että tarvitaan monta junavaunua kuljettamaan murhattujen ruumiita turvaan Itä-Ukrainasta?

     On mielenkiintoista, että muutama viikko sitten espanjalaiset kirjailijat ja taiteilijat julkaisivat Kataloniassa kirjeen Espanjan hallitukselle vastustaakseen Katalonian irrottautumista Espanjasta. He pyysivät yhtenäisen valtion säilyttämistä. On myönteistä, että jossakin taiteilijat ryhtyvät vastustamaan uudenlaista eurooppalaista nationalismia, joka uhkaa, kenties, pitkään vallinnutta rauhaa.

  

  Christopher Clark sanoo teoksessaan The Sleepwalkers – How Europe Went to War in 1914, että nyt kylmän sodan päätyttyä ja maailman muututtua ennalta arvaamattomaksi, voimme tajuta paremmin ensimmäisen maailmansodan syntymisen syyt kuin esimerkiksi 1980-luvulla jolloin ”kiveen hakatut” kansainvälispoliittiset blokit takasivat kylmän rauhan.

     Clarkin - ja myös Max Hastingsin - mielestä ensimmäisen maailmansodan syyt olivat niin monimutkaisia ja niin monimutkaisessa maailmassa, että mitään yksittäistä syytä eikä yksittäistä syyllistä ole löydettävissä. Kaikki olivat syyllisiä. Erilaisia näkökulmia vuorotellen painottaen - nationalismi, asevarustelu, ristiriitainen monikulttuurisuus, imperialismi, itsekäs kunniantunto, kapitalismin vaikeudet, sotasuunnitelmat jne - löytyy vuorotellen erilaisia syyllisiä. On jännittävää, että näiden uusien historiankirjoittajien näkemys on sittenkin lähempänä Ludwigin ajattelua kuin niiden, jotka pitkän aikaa laskivat koko syyllisyyden taakan saksalaisten harteille.

     1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli valtavan kehityksen vuosikymmen: teknologia, teollisuus, tieteet ja taiteet ryöpsähtivät ennen näkemättömälle voimalla ennen kokemattomiin ulottuvuuksiin. Tätä vasten yhteiskuntien poliittisesta ja sosiaalisesta rakenteesta puuttui muutoksen dynamiikka. Oli liian paljon emansipaatiota vastassaan liian paljon konservatiivisuutta.

     Oliko hypervoimakkaan luonnontieteellisen edistyksen ja umpilahon poliittissosiaalisen pysähtyneisyyden välinen valtava kuilu siis lopullinen ja perimmäinen syy ensimmäiseen maailmansotaan? Sitä voi spekuloida. Vastaus jää roikkumaan ilmaan.

     Clark muistuttaa että ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ole mikään Agatha Christie -näytelmä, jossa löydämme syyllisen murhan uhrin äärestä savuava pistooli kädessään. Ei, tässä tarinassa ei ole yhtä savuavaa pistoolia vaan pikemminkin monta, sillä jokaisella tarinan päähenkilöllä on omansa. Tässä valossa sodan syttyminen ja sen syy on tragedia eikä rikos.

     Clarkin mielestä eri valtioiden johtajat ja kenraalit kyllä tiesivät, että sota saattaa jatkua kauan ja että ihmisiä kuolee tolkuttomasti. He suunnittelivat sotaa ja varautuivat siihen, mutta pitivät sen syntymistä melkein mahdottomana, hyvin epätodennäköisenä - kunnes se syttyi. He kyllä tiesivät mitä sodasta seuraa, tiesivät että tuhansia ruumiita tulee, mutta he eivät pystyneet tunteillaan tajuamaan mitä sota ja sen uhrit todella tarkoittavat.

     He olivat kuin unissakävelijöitä.

     Tämän jälkeen ja tämän tietäen täytyy toivoa, että meidän aikamme johtajat ja päättäjät eivät kävele unissaan.

______________________________________________________________
Tämänkertaisen pakinani ajastin lauantaina 26.7.2014