torstai 24. marraskuuta 2022

Punainen pelargonia

 [Onko sananvapaus vain kitschiä?]




Totalitaarisen kitschin valtakunnassa vastaukset ovat ennalta annettuja ja minkä tahansa kysymyksen poissulkevia. Tästä seuraa että totalitaarisen kitschin todellinen vastustaja on kysyvä ihminen… Totalitaarisella tarkoitan: kaikki kitschiä häiritsevä kitketään elämästä, niin että jokainen yksilöllisyyden ilmaus (muista erottautuminen on hymyilevän veljeyden kasvoille sylkäisty ruikka) kuin jokainen epäilys (pikkuasian epäilemisellä aloittava epäilee lopulta elämää sinänsä) ja ivakin (kitschin valtakunnassa kaikkeen on suhtauduttava vakavasti)...

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, 1983.


En pelkää niinkään yön pimeyttä

kuin ystäviä joita en tunne.

John le Carré lainaa Stevie Smithin runoa romaanissa The Russia House, 1989.


Moralismin sumu kietoo Suomen viittaansa.

    Qatarin jalkapallokisat ovat medialle musta aukko, joka imee kriittiset sanat, niin että niistä tulee moraalista kitschiä päivänvalosta kadotessaan.

    Normaalimaailma järkkyy Suomessa, ei Berliinissä eikä Lontoossa, Pariisissa eikä Madridissa. Presidentti Niinistönkin poskia punottaa. Kannattaako tässä enää futista katsoa telkkarista.

    Helsingin Sanomat tonkii pahaa hajua. Yle heittelee deodorantin sekaan myrkkyhajuja. Vain MTV lähettää paikan päälle urheilutoimittajia: legendaarinen selostaja Tuomas Virkkunen ja jalkapalloilija Mika Väyrynen raportoivat.   

    Samaan aikaan normaalimaailmassa Saksa tekee mittavan kaasusopimuksen Qatarin kanssa. Kiina panee paremmaksi: miljoonia tonneja nesteytettyä kaasua ryhdytään tuomaan vuosikaupalla Qatarista.

     Tuomarin pilli viheltää. 

     Juna meni.


Tämä on vaatimaton tositarina sananvapaudesta. Onko sitä vai onko se ”totalitaarista” kitschiä,  juhlapuhe Sanomatalossa.

    Värit ovat värejä.

    Valkoinen: viattomuus, synnittömyys, ehdottomuus.

    Punainen: synnillisyys, rakkaus, kapina.

    Tässäkin pienessä tarinassa on käänteitä. Opetus?

    Opetus: kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Sitä paitsi: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, sillä joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.

     Suomi on moraalista kitschiä.


Sanoista sarviin.

     Helsingin Sanomat julkaisi 18.11.2022 imelän jutun jalkapallosankari Riku Riskistä otsikolla Hiljainen esikuva. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Ari Virtanen.

    ”Riku Riskistä tuli kolme vuotta sitten harvinainen vaikuttaja, kun hänen henkilökohtainen Qatar-boikottinsa vuoti julkisuuteen”, artikkelin ingressissä mentiin suoraan asiaan. ”Riski näkee jälkikäteen rohkaisevana sen, miten tuntematonkin urheilija voi oikealla hetkellä vaikuttaa julkiseen keskusteluun.”

     Artikkelin yksipuolisuus ärsytti. Tietysti kisojen antaminen Qatarille oli järjetöntä, mutta kun ne siellä pelataan, ei muita kenttiä ole tarjolla tähän hätään.

     Kirjoitin Virtasen artikkelin perään oman kommenttini, jonka HS julkaisi saman päivänä, perjantaina klo 9:29. Näin kommentoin:


”Eikö politiikkaa ja urheilua kyetä enää mitenkään pitämään erillään?

Se että me ylemmyydentuntoiset pohjoismaalaiset tiedämme muita paremmin mikä on moraalisesti oikein, ei kai tarkoita etteikö muuallakin kuin Helsingissä ja Tukholmassa saisi urheilla ja pyrkiä vaikkapa jalkapalloa pelaamalla elämässään eteenpäin.

Geopoliittinen asenne hallitsee taas keskustelua. Mutta toisin kuin aikaisemmin - reaalipolitiikan aikana - nyt mukana on vahva moraalinen (jopa moralistinen) vastakohta-asettelu. Olet joko kunnollinen (moraalisesti) tai sitten et lainkaan. Tämä on, kuten joku sanoi, millenaalien kansainvälistä politiikkaa: peukalo ylös tai peukalo alas. Elämän harmaita sävyjä ei hyväksytä.

Niinpä sitten Riskin ja Sparvin tavalla jalkapallo ei ole enää peliä, vaan huomio keskitetään pelaajiin, ja heidän kunnollisuuteensa ihmisinä.

Nyt MM-kisoista tehdään pahin peikko, joka häivyttää jalkapallofaneilta ilon katsoa matseja, koska pitää koko ajan vavista moraalisen närkästymisen tartuttamana.

Samaan aikaan, kuten päivän lehdestä käy ilmi, kyseisen kisamaan kaasu kelpaa meille kaikille ja Saksalle varsinkin, koska nyt pahin pahis on Venäjä.

Historiasta kai tiedämme ettei moralismi johda koskaan mihinkään hyvään. Historiasta muistamme myös kuinka urheiluliikkeen politisointi johti Suomessa esimerkiksi Sos.dem puolueen hajoamiseen.”



Keskustelu oli laimeaa, muutama kommentti julkaistiin.

    Pekka Jänkälä (Hesarin nettilehdessä kommentointi tapahtuu pääasiassa omalla nimellä ja hyvä niin) otti kantaa kommenttiini ja sanoi: ”Urheilun epäpoliittiseksi väittäminen tai sen urheilun ja politiikan toisistaan erillään pitämisen vaatiminen on täydellisen poliittinen kannanotto. Laajemmin ajateltuna yhteiskunnassamme on oikeastaan hyvin vahän (jos ollenkaan) politiikasta erillään olevia asioita, koska ’politiikka (kreikk. Πολιτικά, politiká, 'kaupunkien asiat') on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin, tai toimintaa, jolla hoidetaan niitä.’”

     Yritin jatkaa keskustelua, joten kirjoitin tarkentavan kommentin.

     Helsingin Sanomat ei julkaissut sitä. Moralismin sumea verho heitettiin silmilleni kuin märkä rätti, ajattelin. 

     Koska olen tottunut, että HS ”mielivaltaisesti” jättää julkaisematta järkeviä, säädyllisen asiallisia mutta kantaa ottavia kommentteja, olen neljän vuoden aikana laittanut kaikki kommenttini muistiin. Ja merkinnyt sensuroidut erikseen. Tänä kuluvana vuonna olen kirjoittanut Hesarin nettisivulle n. 50 kommenttia joista kolme tai neljä on jäänyt julkaisematta.

     Riku Riski -artikkeliin kirjoitin jatkokommentin. Tätä ei siis julkaistu:


”No tietysti ’kaikki’ on politiikkaa, jos kaiken halutaan olevan politiikkaa. Toinen asia on sitten se, kuinka järkevää ja hedelmällistä kaiken politisoiminen on. En tarkoita tässä etteikö Quataria pitäisi arvostella ja paheksua.

Mutta järkevässä kanssakäymisessä,  jos siis halutaan olla toisella tavalla ajattelevien kanssa tekemisissä, ei pitäisi kaikkea politisoida. Kun nykyään politiikka ymmärretään myös moraalin korostamisena, ajaudutaan ikävään polarisointiin.

Meillä oli Suomessa aikoinaan  yksi Työväen Urheiluliitto (TUL),  joka sitten hajosi kahdeksi työväen urheiluliitoksi (TUL ja TUK). Pitäisikö nykyään perustaa ilmastonsuojelijoiden urheiluliitto, vegaanien urheiluliitto, autoilun vastustajien urheiluliitto jne? Ja jos, niin mitä ajattelua ja yhteistoimintaa tuo edustaisi?”



Edellisestä tein johtopäätöksen ettei Helsingin Sanomat halua julkaista ”omasta moraalisesta Qatar-linjastaan” poikkeavia kannanottoja. 

    Kun pään pistää pensaaseen, se on siellä.

    Oliko minulla syytä loukkaantua?

      No, ei oikeastaan, sillä eihän HS ole velvollinen julkaisemaan kaikkea sinne lähetettyä. Lehti on sitä paitsi kommentointiohjeissaan määritellyt kommentitkin lehden journalistiseen linjaan kuuluvaksi materiaaliksi. Kommenteissa ei niin ollen puhu niinkään kommentoijat kuin Hesarin kaikkitietävä toimitus. Soraäänet eivät kuuluu kaikkitietävän entiteetin julkipuheeseen. 

    HS:n ohje kommentoijille saattaa melkein vastata Milan Kunderan totalitaarisen kitschin olemusta, mutta päällisin puolin Hesari tietysti on oikealla asialla ohjeistaessaan näin: ”Kommentit ja keskustelupalsta ovat osa HS:n sisältöä, josta olemme vastuussa myös lain edessä, ja jota haluamme toimittaa huolella. Toimitustyö tarkoittaa valikointia: toisin kuin sosiaalisessa mediassa, HS:ssä kaikki viestit luetaan läpi etukäteen ja julkaistaviksi valitaan vain ne, jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     ”Valitaan ne jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     Oliko minun kirjoittamani jatkokommentti epäasiallinen? Eikö se vienyt (olisi vienyt) keskustelua eteenpäin?


Kyösti Salovaara, 2022.
Suomalaiset kulttuuri-instituutiot marraskuun hämärässä:
Oodi-kirjasto, kustantaja Sanoma ja modernisti Kiasma.


No, ajattelin että puhiskoot puskassaan.

    Mutta kun kaksi päivää myöhemmin HS:n pääkirjoituksessa otettiin taas moralistinen kanta futiskisoihin ja väitettiin ettei kukaan pysty nauttimaan näiden kisojen katsomisesta, ajattelin että piruvie tähän pitää tarttua.

    Hesarin pääkirjoituksen otsikko 20.11.2022 kuului Qatarin kisoista on reiluus kaukana.  Pääkirjoituksen johdannossa sanottiin oleellinen: ”Jalkapallon MM-kilpailut alkavat sunnuntaina. Nyt niitä on ikävä katsoa, sillä ihmisoikeuksia polkevan Qatarin kisapaikat on rakennettu siirtotyöläisten verellä.”

    Koska olin päättänyt, että katson jalkapalloa enkä hautaa päätäni suomalaisen moralismin paineastiaan, kirjoitin pääkirjoitukseen kommentin sunnuntaiaamusella ja HS julkaisi sen klo 8:48. Näin kirjoitin:


”On mielenkiintoista miten eri maissa suhdaudutaan alkaviin futiskisoihin, tai paremminin miten media suhtautuu.

Luen kolmea lehteä, joista englantilainen The Guardian ja espanjalainen El País ovat liberaaleja vasemmistolaisia julkaisuja, enemmän tai vähemmän. Helsingin Sanomat on tietysti sitoutumaton mutta kaiketi enemmän vasemmalla kuin oikealla, liberaali yhtä kaikkea.

Yllä olevan pääkirjoituksen ja viime päivinä HS:ssä olleiden kriittisten Qatar-artikeleiden perusteella teen tällaisen johtopäätöksen: mitä etelämpänä Euroopassa ollaan, sitä enemmän kiinnostutaan itse jalkapallosta ja mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä vähemmän jalkapallo kiinnostaa ja sitä enemmän keskitytään kansainvälisen politiikan moraaliin, jota Qatarin kisat tietysti myös heijastavat.

Voisiko tämä moraalinen, ei jalkapallollinen lähestymistapa heijastaa myös sitä faktaa kuinka huonosti tai hyvin kuhunkin maahan jalkapallo on kiinnittynyt ja kuinka tärkeä osa se on kyseisen maan kulttuurista?

Mutta näkyykö tässä myös suomalaisen kulttuurin tietynlainen ahdasmielisyys ja nurkkakuntaisuus? Jostakin syystä suomalaiset, me suomalaiset, pidämme itseämme parempina ihmisinä kuin melkein kukaan missään muualla. Ja näköjään kerromme myös julkisesti paremmuutemme.”


Muutama kommentoija tarttui kirjoitukseeni.

    ”Niin, mikä se onkaan ahdasmielisyyttä, vaatia ihmisoikeuksia siirtotyöläisille, naisille ja seksuaalisilla vähemmistöille; vai olla sitä mieltä, että ne kuuluvat vain isäntämaan miehille?” kysyi Olli Knuuttila klo 9:43 julkaistussa kannanotossaan. ”Kumpi on ahdasmielisempää, ruoskia väärin uskovat vai vaatia uskonnonvapautta? Onko ahdasmielisempää ihmetellä Talebanin uskonkiihkoilijoiden tukemista vai tukea sitä paljonkin rahallisesti? Onko ahdasmielistä tuomita kymmenien miljoonien eurojen korruptio vai tukeutua siihen? Onko itsensä parempana pitämistä todella ihmetellä miljardien eurojen rakennusten rakentamista aavikolle käyttämättömäksi vai pitää erinomaisena ajatuksena tuhlata järjettömästi resursseja ympäristön tuhoamiseen?”

     Tässä vaiheessa, viettäessäni sunnuntaiaamua Ylen iskelmä- ja poplähetyksiä kuunnellen, mietin että vieläkö yrittäisin ”puolustautua” vai pitäisikö uskoa, että en osaa viedä ”keskustelua eteenpäin”.

      Päätin kuitenkin yrittää ja tein jatkokommentin. Ja - hemmetti - sehän julkaistiin. Joten sunnuntaina klo 10:43 HS:ssä kirjoitin:


”No tietenkään ihmisoikeuksista kirjoittaminen ja epäkohtien paljastaminen ei ole nurkkakuntaisuutta eikä ahdasmielisyyttä. Puhun suhteellisuudentajusta.

Mutta jos epäoikeudenmukaisuuden tiedostaminen estää kanssakäymisen tuollaisten yhteiskuntien kanssa siksi, että me koemme olevamme heitä parempia ja ikään kuin pelkäämme, että heiltä tarttuu meihin jotain, se on nurkkakuntaisuutta ja muukalaisvihamielisyyttä.

Saksa teki huomattavat sopimukset Qatarin kaasutoimituksista. Pitäkö nyt Saksaa alkaa vieroksumaan? Se on kai Suomen suurin kauppakumppani - luovutaanko kaupasta Saksan kanssa?

Jalkapallokatsomossa istuu kaikenlaisia ihmisiä. Minulle ei kuulu arvostella kenenkään moraalia tai kunnollisuutta - kunhan siellä katsomossa käyttäydytään kunnolla (mitä ultrafanit eivät aina tee). On hienoa että katsomossa istuu kaikenlaisia katsojia, siis symbolisesti. Ja on hienoa että kentällä pelataan hienoa futista, olipa tuo kenttä missä tahansa.

Tämä edesauttaa hyvää kanssakäymistä, luulen ja se edistää globaalia yhteisymmärrystä, vaikka me maailman parhaat ihmiset emme voikaan noin vaan määrätä mihin toisissa yhteiskunnissa saa ja pitää uskoa, millaisia arvoja tulee noudattaa.

Kun ulkopoliitikasta tehdään pelkästään moraalikysymys, ollaan hyvin lähellä nationalismia.”


Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Mitä tästä opimme? 

    Mitä minä opin?

    En tiedä.

    Tietynlainen totalitaarisen (vai sopulilauman) journalismin aave kyllä kummittelee ympärillämme. Pienessä maassa sosiaalinen paine "samoinajatteluun" on hirvittävän suuri. Toisin ajattelevat pysyttelevät yleensä vaiti. Ainakin ne kuuluisat toisinajattelevat tolkun ihmiset.

    Kun aloin pistää muistiin Hesariin kirjoittamiani kommentteja vuonna 2019 niistä ”sensuroitin” aika moni.

     Vähitellen olen oppinut talon tavoille. Yritän ja useimmiten osaan arvata miten pitää kirjoittaa tullakseen julkaistuksi.

      Onko tämä hienoa? Että opin, olen oppinut, tulen oppimaan edelleen?

       Vai onko tämä samanlaista hienoviritteistä autoritarismia mitä sosialistivaltioissa harjoitettiin? Kansalaisille ei suoraan sanottu mitä pitää ja saa sanoa. Heidän piti itse tajuta mikä on sallittua. Näin elämä muuttuu itsesensuurin helvetiksi. Joka hetki pitää yrittää arvailla vallanpitäjän oikkuja ja haistella oikeassa olemisen suhdanteita.

      Jos tämänkaltaisen autoritaarisen ajattelun metodia sovelletaan myös suomalaisessa arvoliberaaliksi itseään pitämässä mediassa, sananvapaus alkaa muistuttaa Milan Kunderan romaanin kuvastamaa totalitaarista kitschiä: moralistisen yhdenmukaisuuden rihkamaa. 



Kyösti Salovaara, 2015.

2 kommenttia:

  1. Tiistai-iltana Ylen ykköskanavalla (A-studio) keskusteltiin mm. siitä, onko moraalisesti oikein katsoa kotonaan jalkapallon MM-kisoja.

    Samaan aikaan Ylen kakkoskanavalla on menossa Ranskan ja Australian ottelu.

    Vähän tämä ironian tajua vaatii. :-)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio!

      Vielä hienompaa olisi jos nämä valtamediat pystyisivät joskus itseironiaan. Se keventäisi kummasti tunnelmaa.

      Poista