[Olemmeko yhä maantieteen vankeja?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Tätäkin tunturipuroa pitkin uitettiin joskus tukkeja. Salla. |
Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä nousevat Balkanit, Karpaatit ja Alpit, mitkä muodostavat toisen vallin. Tai melkein muodostavat. Näistä vuorista pohjoiseen tasainen käytävä – suuri eurooppalainen tasanko – yhdistää Venäjän sen hyvin aseistautuneisiin läntisiin naapureihin Ukrainan ja Puolan kautta. Sitä pitkin voit ajaa pyörällä Pariisista Moskovaan.
Voit ajaa myös tankilla.
- Daniel Immerwahr: Are we really prisoners of geography? The Guardian, 10.11.2022.
Seuraavan toukokuun tavanomaiset suursotaharjoitukset Itä-Saksassa olisivat mittavimmat kuin vielä koskaan aikaisemmin. Lisäksi ne eroaisivat eräässä suhteessa ratkaisevasti kaikista aikaisemmista. Ne eivät olisikaan harjoitukset, vaan täyttä totta. Käskyn käydessä vyöryisi valtava sotakoneisto länteen: 30 000 taistelupanssarivaunua, panssaroitua miehistöajoneuvoa, telatykkiä ja amfibioajoneuvoa iskisi moukarin tavoin Elbelle ja sen yli, edelleen Länsi-Saksaan ja kohti Ranskaa ja Kanaalin rannikon satamia… Iskujoukkoina etenevien mekanisoitujen armeijoiden kärkiyksiköt pääsevät ranskalaisiin Kanaalin rannikon satamiin sadan tunnin kuluessa ylitettyään Elben.
- Frederick Forsyth: Paholaisen ruletti, 1979.
Ei vaan kyllä.
En kirjoita Jasper Pääkkösen ”suunnitelmista” purkaa virtavesien padot ja avata joet nousukaloille uitavaksi. Näinä päivinä vesivoimalla on sähköntuotannossa suurempi merkitys kuin muutama kuukausi sitten.
Mutta kyllä, tarkemmin ajatellen Pääkkösen padonrikkomiset liittyvät maailmanpolitiikkaan joltakin syrjältä, vaikka koskessa kiiltävin kyljin hyppäävä lohi ei kansainvälistä politiikkaa selitä eikä perustele.
Tänään ajatus lentäköön vapaasti, kuin tajunnanvirtana mielen padoista välittämättä.
Amerikkalainen historioitsija Daniel Immerwahr (s. 1980) julkaisi 10.11.2022 The Guardian -lehdessä mielenkiintoisen esseen globalisaatiosta ja geopolitiikasta.
Immerwahr kuvaa lähimenneisyyttä, sitä kuin geopolitiikka aikaisemmin perusteli valtioiden toimia; kuinka esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksa halusi osansa sotataidon asiantuntijan, englantilaisen Halford Mackinderin v. 1904 hahmottelemasta maailmanvallan "sydänmaasta", Euraasian Uralille asti ulottuvista tasangoista.
Toista maailmansotaa seurasi geopoliittinen kylmän sodan aikakausi. Mutta sen jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton romahdettua, alkoi globalisaation aikakausi, rajat häivyttävä kansainvälinen yhteistyö, jonka ajateltiin lopullisesti tuovan rauhan maapallolle.
Kunnes Vladimir Putinin sotaretki Ukrainaan palautti kansainväliseen politiikkaan pessimistimisen ja kyynisen ”karttapoliitikan”.
Immerwahrin esseen lähtökohtana on englantilaisen toimittajan Tim Marshallin (s. 1959) bestsellerteos Prisoners of Geography (2015), jossa Marshall kehoittaa katsomaan Venäjän karttaa ja pinnanmuodostusta. Kun niin tehdään huomataan, että Venäjää ympäröivät jäätiköt ja vuoristot melkein kaikkialla, niin että Venäjä voi kokea olevansa ”turvassa”, sen sydänmaa on reunustettu pinnanmuodostuksen suojavalleilla - paitsi yhteen suuntaan.
Tähän yhteen suuntaan Putin Venäjä nyt sitten hyökkäsi, tiukentaakseen otettaan sydänmaasta. Kartta ”vangitsee” johtajat, Immerwahr lainaa Marshallin kirjaa, niin että näillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja ja tilaa manöövereihinsä kuin on totuttu ajattelemaan.
Olemmeko siis yhä ja taas karttojemme lumoissa, geopolitiikan vankeja, pessimistejä ja kyynikoita joiden mielestä kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä?
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Seine Pariisin keskellä. |
Immerwahr vertaa geopolitiikkaa marxismin hahmottelemaan luokkataisteluun. Molempien kuviteltiin päättyvän kun Neuvostoliitto hajosi. Sen jälkeen alkoi globalisaation, kansainvälisen kaupan ja yhteistyön aikakausi, jolloin tavarat, teknologia ja ihmisten ajatukset ylittivät kartoille piirretyt rajat ikään kuin niitä ei olisikaan, eikä maiseman pinnanmuodoilla – vesistöillä, salmilla, joilla, vuoristoilla – ollut enää merkitystä yhteistyön ja yhteisen elämänpiirin esteenä.
Kylmän sodan aikana tuijotettiin silmät kipeiksi karttoja.
Globalisaatio näytti häivyttävän kartoille piirretyt rajat.
Optimistit, Immerwahr kirjoittaa, kuten vaikkapa Thomas Friedman vuonna 1996, uskoivat että taloudellisten verkostojen moninaisessa ja monimutkaisessa maailmassa ei ole enää syytä ryhtyä sotimaan. Friedman ”ennusti", että maat, joissa McDonald's myy hampurilaisia, eivät koskaan sotisi keskenään.
Mäkkäriteoria näytti toimivan ikuisen rauhan symbolina kunnes… kunnes Putin hyökkäsi Ukrainaan.
Geopoliitiikka ja kartanlukijat saivat kostonsa!
Immerwahr kertoo amerikkalaisesta ajatushautomosta Stratforista - ”varjo CIA:sta” - jonka huippututkijat, kuten Robert Kaplan, Ian Morris, George Friedman ja Peter Zeihan ovat suosituissa teksteissään keskittyneet geopoliitiikkaan kansainvälisen politiikan perusselityksenä.
Kartta ei tietenkään selitä kaikkea, mutta kartalta löytyvät kulttuurien, menneisyyden ja nykyhetken voimapesät, uudenlaiset mannerlaatat joiden törmäykset ovat geopolitiikan asiantuntijoiden mukaan väistämättömiä ja ilmeisiä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2014. Rein yhdistää Sveitsin mereen. Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa Mosel sulautuu Reiniin. |
Onko siis hyvä, että Putinin aloittaman sodan hätkähdyttämänä joka puolella palataan karttapolitiikkaan? Oliko sinisilmäistä luottaa globalisaation rauhanomaiseen kehitykseen, joka samalla loi hyvinvointia kaikkialle maapallolla? Onko syytä luopua optimismista ja alkaa paisutella pessimistisiä tuntoja ymmärtääkseen kuinka maailma toimii?
Paluu geopolitiikkaan näyttää lävistävän kaiken, jopa Suomessa. Sosialidemokraattinen pääministerimme vaatii, että myös Kiinaan pitää suhtautua yhtä epäillen ja pelokkaasti kuin Venäjään, joka lännen ”hyvistä aikeista” huolimatta petti ihmisten välisen luottamuksen piirin.
On hemmetin ironista että sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ”nationalistit” alkavat hallita kansainvälisen politiikan keskustelua. Oliko globalisaation hyveet todella pelkkää pinnallista haihattelua, joka pyyhkiytyi pois ensimmäisen kriisin koittaessa samalla tavalla kuin Pavlovin koirat tulvavettä pelästyessään unohtivat hetkessä kaiken oppimansa?
Tältä näyttää.
”’Ikkunat auki itään’, julisti suomalainen älymystö juuri ennen Krimin miehitystä”, Helsingin Sanomat ilkkui 15.11.2022 artikkelissaan, jossa todistellaan että globalisaatio on sinisilmäisten haihattelua. Suomalainen media etsii nyt polttolasilla ”syyllisiä”, poliittisesti naiiveja yhteistyömiehiä ja -naisia.
Muutama päivä aikaisemmin (13.11) kokenut, arvioissaan luotettava ja ammatissaan kaiken nähnyt politiikan toimittaja Unto Hämäläinen pohti Hesarissa pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaikka Turkki viivyttäisi Ruotsin sisäänpääsyä. Hämäläisen vastaus oli geopoliittisesti selkeä: Kyllä! Kyllä pitäisi!
”Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta”, Hämäläinen kirjoitti johtopäätöksenään. ”Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron. Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin. Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa: ’Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.’”
 |
| Kyösti Salovaara, 2006. Missä Budapest olisi jos Tonava juoksisi muualla? |
Ovatko kyyniset kartanlukijat Daniel Immerwahrin mielestä oikeassa? Onko geopoliittinen pessimismi paras työkalu valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Vai olivatko globalisaation kannattajat sittenkin oikeassa häivyttäessään fyysisiä rajoja ja luodessaan kartoista piittaamattoman maailman tasangon?
Immerwahr edustaa, niin tulkitsen, jonkinlaista kolmatta linjaa. Hänen mielestään eivät globalisaation eivätkä geopolitiikan kannattajat huomaa, että maailma on muuttumassa ilmastonmuutoksen takia toisenlaiseksi. Kartatkin piirretään uudestaan, hyvät elinolosuhteet siirtyvät toisenlaisiin paikkoihin, epävarmuus lisääntyy.
Ehkä niin on, mutta ei Immerwahr sen enempää kuin muutkaan ”kolmannen tien” ehdottajat esitä ratkaisua siihen miten uudessa maailmassa kansojen hyvinvointi edelleen turvataan ja heikompien kehitys taataan.
Kun katsoo karttoja tästä näkökulmasta, niin hämmästyy tajutessaan että melkein kaikki rannikkovaltioiden elinvoimaiset kaupungit sijaitsevat meren rannalla joen deltassa. Tai ainakin suuren joen varrella. Sekin pistää silmään, että vaikka pääkaupunki symboloi kunkin maan sekä henkistä että taloudellista ”sydänmaata”, niin kartalla pääkaupunki melkein aina on valtionsa reunalla. Siksikö turvaa sitten haetaan valloittamalla lisää alueita reunoilta?
Poikkeuksiakin toki on, kuten Moskova ja Madrid. Molemmat sijaitsevat toki joen rannalla, mutta merelle on hirveän pitkä matka. Madrid on kummallisesti Espanjan keskipisteessä, niin että jokaiseen vauraaseen kaupunkiin valtion reuna-alueilla on noin 600 kilometrin matka. Ehkä Madrid haluttiin löytöretkien jälkeen yhdistyneen Espanjan valtion keskelle tasapainottamaan entisiä, ensin Rooman vallan ja sittemmin muslimien vallan aikana rannikoille hajauttamia kaupunkikeskuksia, keskelle Iberian sydänmaata turvaan kaikenlaisilta kapinahenkisiltä seikkailijoilta.
Kun perinteiset joet kuivuvat, minne hyvinvointi sitten siirtyy?
Jossakin sataa kuitenkin. Vesi ei katoa vaikka entiset kasvupaikat kuivuvat.
 |
| Kyösti Salovaara, 2020. Vantaajoki putoaa mereen Helsingin vanhassa "keskustassa". |
