Kummallisia kapistuksia

 [me vai minä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tuolla jossain Axarquían avokadorinteet.

Olemme ulkoistaneet tunteiden tuntemisen ostopäätöksiin; vaikeasti sanallistettava sisäinen tyhjyys turtuu, kun yömyöhään selataan nettikauppoja ja viikonloppu aloitetaan ostoskeskuksessa. Ostamisella palkitaan ja iloitaan, ostamisella surraan ja turrutetaan. Olemisemme, tuntemisemme ja arkemme perustuu jatkuvaan kuluttamiseen… Mitä nopeammin kulutamme, sitä nopeammin meille tuotetaan. Mitä enemmän ostamme, sitä enemmän meille tuotetaan. Mitä nopeammin saamme haluamamme, sitä nopeammin kyllästymme. Mikään ei enää tunnu miltään. Tilalle jää tyhjyys.

- Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri Tiina Helin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 11.12.2022.

Kansantaloustiede on askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja...  Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.

- Saksalainen yhteiskuntafilosofi Karl Marx 1800-luvulla

No, miten kirjoittaisin kaivamastani filosofisesta kuopasta itseni tasamaalle?

    Kumpi on oikeassa: tamperelainen maisteri vai Trierissä ja Lontoossa maailman menoa pohtinut saksalainen?

    Kirjoittaako Helin Marxin kritiikkiä vai onko Marx etuajassa kriittinen Helinin ilmaisemiin ajatuksiin?

    Nokkelasti neulottuja anakronismeja.

Ollaanko me todellakin me?

    Miksi Helin kirjoittaa, niin kuin moni muu, että me kaikki olemme samanlaisia, ettei meitä edes poliisi erota toisistamme? Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat?

     Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

    Kurjuuden romantisointi käy nykyään kaupaksi. (Kunhan ei itse joudu sen kynsiin.)

Liian vakavaa ollakseen nokkelaa.

    Heitän vielä kepeästi ulkomuistista, että Suomen valtio kerää vuosittain arvonlisäveroa yli 20 miljardia euroa ostetuista tavaroista, energian eri laaduista yms ja palveluista. Kylläpä sitten yhteiskunnassa vallitsisi ”pahoinvointityhjyys”, jos nuokin tulot vaihdettaisiin ilmaiseen ikkunasta pihalle katseluun.

    Niinpä en suostu olemaan yksi tamperelaisen Tiina Helinin ”meistä”. 

    Ollakseni nokkela muistutan olevani minä, en me.

    Myönnän toki kuuluvani tähän hyvinvoivan Suomen epämääräiseen heimoon, joka mielikseen kulkee kauppakeskuksissa ja hyvin auratuilla kaduilla (huom. vitsi!) ja pakenee toisinaan kotoa pois paetakseen.

    Olen yhtä huono ihminen kuin useimmat ”meistä”, toisin kuin Hesariin kirjoittanut tamperelainen Helin, joka käyttää kopeasti me-muotoa kertoakseen ettei kuulu samaan porukkaan. Hän ei ole ”meitä” vaan ”heitä”. Jostakin syystä nuo "paremmat" ja "täydelliset" ihmiset (jotka eivät tosin ymmärrä yhteiskunnan toiminnasta juuri mitään) ottavat päähän. 

    Kieli on rikas apparaatti. Sanoilla harhauttaa ovelimmankin agentin. Matti Meikäläisestä puhumattakaan.

   Yhteiskuntaihminen on kummallinen kapistus.

     

Jaakko Salovaara.
 Embalse Conde de Guadalhorce
maaliskuussa 2020.

Kyösti Salovaara.
Embalse Conde de Guadalhorce
joulukuussa 2022.

Oikeastaan piti kirjoittaa toisesta asiasta, toisesta puolesta, toisesta poskesta.

    Huomaan että vuodesta toiseen, silloin kun satun Andalusiaan ja on auto käytettävissä, ajan Málagasta pohjoiseen Cartaman, Pizarran, Áloran ja El Chorron sivuitse vievää noin 75 kilometrin mittaista maisemareittiä ihailemaan Ardalesin lähellä olevia suuria tekojärviä Embalse Conde de Guadalhorce, Embalse del Guadalhorce ja Embalse del Guadalteba. Varsinkin silloin, kun kaikkialla vallitsee andalusialainen kuivuus ja kun peltokummut loistavat keltaista valoa, nämä turkoosinväriset järvet näyttävät jumalaisen kauniilta.

    Miksi ihminen haluaa katsoa ennen näkemänsä yhä uudestaan? Hakeeko hän, minä, turvaa ennen koetusta tunteesta? Vai haluaako hän vahvistuksen optimismilleen: että kaikki on edelleen hyvin elämässä ja maisemassa?

    Mutta tänä syksynä kaikki ei ole maisemassa hyvin.

    Pitkän kuivuuden jälkeen järvet ovat melkein vettä vaille, nuokin joista Málagan kaupungin asukkaat saavat käyttövetensä. Järvi näyttää surkealta, pelottavalta, kuin tulevaisuuden painajaiselta.

     Tätä kirjoittaessani Málagan seudulla sataa, onneksi, ja eukalyptuspuut huojuvat tuulessa katkeamatta, raskaat pilvet lipuvat Atlantilta Iberian niemen yli Välimerelle. Etäällä joet tulvivat.

Ihminen on kummallinen kapistus.

    Olikohan se syyskuussa kun ajelimme jossain tuolla Axarquían seudun rinteikkäillä serpentiineillä ja mietimme mitä hedelmäpuita tai -pensaita mäkien ja vuorien rinteet olivat täynnään.

    Sittemmin selvisi, että siellä kasvatetaan avokadoja ja mangoja.

    Molemmat vaativat valtavasti vettä; ja molemmista kasvattaja saa hyvät tulot.

    Jokin aika sitten avokadoviljelijöiltä kiellettiin tekojärvien veden käyttö, koska kansalaiset tarvitsevat juomavettä. Uusia ratkaisuja suunnitellaan ja rakennetaan, vettä aletaan kierrättää, merivettä puhdistaa viljelmille, jotta vauraat ja hyvinvoivat ihmiset Pohjois-Euroopassa saavat jokapäiväiset avokadonsa ja mangonsa.

     Ihminen on kummallinen kapistus. Ettei ihan rationaalinen pässinpää.

Mutta maisema on kaunis.

    On myös ”kauniita” uutisia, läpimurtoja.

    Täällä paistaa melkein aina aurinko. Vuoristojen harjanteilla tuulet puhaltavat. Nyt aurinkoa ja tuulta ryhdytään EU:n tukemana todella käyttämään vihreän vedyn valmistamiseen. Pian laivat kulkevat andalusialaisella (ja galicialaisella) vedyllä, ja putki vie vetyä Ranskaan asti.

     Espanjalaisessa arkipäivässä joulu näkyy kaikkialla koristellumpana kuin Suomessa.

     Onko tämä jouluhumu pelkkää kitshciä? Tunteiden rihkamaa? Vai korean ja kotoisan rihkaman tunteellisuutta?

    Ehkä on, kenties ei.

    Kuka meistä on täysin synnitön heittämään ensimmäisen kiven arkipäivää koristavien kanssaihmisten päähän? Askeesia ei ole kielletty, mutta ei siitä pakkolaitostakaan pidä tehdä. Me ei olla minä, minä en ole me, vaikka minuja meissä onkin monia.

    Kun otan valokuvan kauniista maisemasta, kuvittelen että maailma on ainakin hetken (1/100 sek) kaunis ja rauhallinen tyyssija ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2022.