Post scriptum kirjallisuudesta aikaisemmin

[Esitelmä Eino Leinon Seurassa syksyllä 1983]

Oksennus pakastimessa

Kuuntelin viime lauantaina radiosta Taiteessa tapahtuu ohjelmaa.

     Se oli tietenkin vahinko eikä sellaista tapahdu usein.

     Tuossa ohjelmassa käsiteltiin erästä palkittua kirjailijaa. Kirjailijaa haastateltiin niin kuin radiossa nykyään tehdään; varsinaista kirjallisuuskritiikkiähän radiosta ei juuri enää kuule.

     Ja miksipä pitäisi kuullakaan, koska kriitikot kuitenkin puhuvat kirjailijoiden äänellä ja ajatuksilla.

     On parempi antaa kirjailijoiden itse selittää teoksensa.

     Ei tule virheitä eikä väärinkäsityksiä eikä turhanpäiväistä kritiikkiä.

     No, tuossa ohjelmassa haastattelija kysyi: “Ovatko luovat ihmiset sinun mielestäsi levottomia?”

     Haastattelijan suu oli messingillä.

     “Kyllä ovat”, haastateltu kirjailija vastasi suu messingillä. “Minä ainakin olen ja muutkin tuntemani kirjailijat ovat.”

     Taas olivat suut messingillä.

     Ja minä päätin, että kun kuulen seuraavan kerran taiteilijoiden ja kriitikoiden puhuvan luovuudesta, minä kutsun poliisin paikalle.

     Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia.

     Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen.

     Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.

     Oletteko muuten huomanneet, että radiossa ovat saaneet oman nimikko-ohjelmansa niin kirjailijat kuin metsuritkin. Siihen väliin ei ilmeisesti paljon muuta mahdukaan.

     Toisin sanoen: suomalainen kaunokirjallisuus ei ole ainoa, joka on kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä.

Erehdyin keväällä väittämään, että kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu ja että ne hyökkäävät yhdessä lukijoidensa arvomaailmaa ja elämää vastaan.

     Tämän huomion oli tehnyt muuan amerikkalainen kriitikko, joka sanoi ettei Yhdysvalloissa ole kirjoitettu todellista kirjallisuuskritiikkiä kahteenkymmeneen vuoteen.

     Minä olin samaa mieltä Suomen tilanteesta.

Kirjoittaja "noihin aikoihin"
tai noin.
Palmassa lomalla keväällä 1985.

     Olen yhä samaa mieltä, vaikka tämmöiset mielipiteet johtavatkin tämmöisiin tilanteisiin, missä eri mieltä olevat kutsutaan “vastaamaan sanoistaan” niin kuin kokouskutsussa sanotaan.

     Ehkä tämä sitten on oikeudenkäynti.

     Kirjailijoiden pyhää oikeutta olla arvostelun ja rahvaan yläpuolella on loukattu.

     Mutta luettuani syksyn kirjoja - se tarkoittaa että olen lukenut Rintalan ja Salaman romaanit - voin vain sanoa, että kaunokirjallisuutemme tähtää joko 1800-luvun agraarisen sääty-yhteiskunnan onnelaan tai naisen haarojen väliin.

      Jälkimmäinen tähtäin on aivan paikallaan jos sattuu olemaan mies, mutta ehkäpä ei, jos ei satu.

Kun olen tässä asiassa puhunut kaunokirjallisuudesta, olen tarkoittanut tietynlaista kirjallisuutta.

     En puhu runoudesta, koska en tiedä siitä mitään. (Arto Virtasen mielestä en tiedä mistään muustakaan asiasta mitään.)

     En puhu suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta, koska se on aivan eri tavalla tietoista nykyajan ihmisestä kuin suomenkielellä kirjoitettu kirjallisuus.

     En puhu viihdekirjallisuudesta, koska sillä ei ole varaa olla ajastaan jäljessä kymmeniä vuosia. Viihdekirjallisuus tarvitsee lukijoita ja siksi sen on puhuttava lukijoidensa todellisuudesta - tavalla tai toisella.

     Suomalainen viihde taitaa kuitenkin poiketa ulkomaisesta siinä, että meillä myydään parhaiten Kalle Päätalon maaseutukuvauksia, kun muualla viihdekirjallisuus on pääosiltaan erittäin urbaania; ja se on ollut sitä koko tämän vuosisadan ajan.

     Sinänsä on outoa, että jokaista Päätalon romaania myydään noin 100 000 kappaletta, vaikka maataloudesta suoraan elantonsa saavia henkilöitä on Suomessa vain 200 000. Saman laskuopin mukaan Alpo Ruuthin romaaneja pitäisi mennä kaupaksi miljoonakappalein, mutta ei niitä mene.

     Minusta on kummallista ettei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa esiinnny juuri lainkaan unelmia. Ehkäpä se johtuu kansan luonteesta: suomalainen mies ei uskalla unelmoida kuin kadotetusta nuoruudesta ja naisesta, joka on hänet jättänyt.

     Kun kuulen radiosta iskelmän Kultainen nuoruus, minun tekee mieli vaihtaa maata ja kansallisuutta.

     Kun väitän, että suomalaisen romaanin maailmankuva on todellisuudesta irti, en myöskään tarkoita naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

     Se johtuu siitä, että vasta tämäntyyppisessä yhteiskunnassa nainen on edes jossain määrin vapautunut, ja se näkyy naisten kirjoittamissa romaaneissa.

     Naiset eivät kaipaa vanhaa yhteiskuntaa.

     Tietenkin on poikkeuksia - miehistyneitä naisia.

     Jokainen nainen tietää, että vapautumisen edellytyksenä on henkisesti pitkälle kehittynyt yhteiskunta, joka puolestaan edellyttää teknisesti kehittyneitä tuotantorakenteita.

     Tästä tietoisuudesta seuraa ettei naisten kirjoittama kirjallisuus ole yhtä lailla anakronistista kuin miesten kirjoittama.

     Mutta siitäkö herrat mieskirjailijat välittävät?

     Miksi heidän pitäisi välittää?

     Jokainen mies tietää, että Pentti Linkolan kaavailemassa yhteiskunnassa miehen miehisyys saa kauneimman kukoistuksen.

      Suomalaisen mieskirjailijan naisihanne pesee miehensä paitoja nyrkkipyykissä hamaan tulevaisuuteen saakka, hankaa niitä pesulaudalla ranteet hierettyneinä, keittää ja kattaa, parsii sukkia ja lakaisee lattioita ja kun tämä kaikki on tehty, hän kampaa hiuksensa ja antaa niiden pudota olkapäilleen ja käy selälleen ja levittää reitensä, jonka jälkeen miesherra saattaa umpihumalassa tyydyttää seksuaaliset tarpeensa.

Minä kritisoin suomalaista kaunokirjallisuutta siksi, että se suhtautuu ns. hyvinvointiyhteiskuntaan järjettömän vainoharhaisesti.

     Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta.

     Kun kirjailijamme tahtovat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen.

     Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

     Semmoiselle kritiikille kirjallisuusarvostelijat huutavat hip-hurraata ja semmoinen saa heidät, kriitikot, tulkitsemaan otsa rypyssä tämän kritiikin symboleja.

     Ja kuitenkin jokainen meistä tietää - jokainen joka haluaa tietää - että suomalaisen älymystön hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan kohdistama kritiikki on lapsellisen alkeellista ja primitiivistä.

     On liian helppoa sanoa, että kaikki on paskaa.

     Minä en tiedä, kuinka kirjailijoiden ja muun kulttuurieliitin päähän saisi mahtumaan sen tosiasian, että yhä useammat suomalaiset todella tuntevat elävänsä yhä paremin ja yhä vapaampina yksilöinä

     En tiedä, kuinka älymystön saisi tajuamaan, että tässä yhteiskunnassa elävän ja asustavan ihmisen tietoisuus voi olla muutakin kuin “väärää” ja “vieraantunutta”.

     Ehkä ei mitenkään.

     Ehkäpä meidän älymystömme on meille kohdistettu rangaistus isiemme pahoista töistä.

     Tosiasia kuitenkin on että kun suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee - ja harvoinhan se niin tekee - nykyaikaisten ammattien, so. insinöörien, mekaanikkojen, ekonomien, merkonomien yms. edustajia, se kuvaa heidät aina ja kaikkialla jonkinlaisen pahuuden sanansaattajiksi.

     Jos kirjailijamme saisivat päättää, Suomesta poistettaisiin huomispäivänä koneet ja vempeleet, tavarat ja tavaratalot.

     Kun esimerkiksi Pekka Tarkka kirjoitti arvostelun Olli Jalosen uudesta romaanista, hän sanoi, että se, romaani, tapahtuu “sähkömerkkien autiudessa” ja “esineiksi kuihtuvassa elämässä” ja “kaiken takana väijyy pahuus”.

     Voi olla että Pekka tarkoitti mitä sanoi.

     Jos hän sanoi mitä tarkoitti, meidän on syytä olla varuillaan kun kahlaamme jokapäiväistä Helsingin Sanomiamme, koska sen lukemattomien sähköisten merkkien takana väijyy äärimmäinen pahuus.

     Mutta minä arvaan, että jokainen kirjailija ja kriitikko näkee unta kirjapainosta, missä suuressa salissa jäljentäjäorjat seisovat pulpettiensa ääressä ja kirjoittavat sulkakynillä pergamenttiarkeille kirjailijaherrojen pyhiä tekstejä näiden vahtiessa vieressä piiska kourassaan, että kaikki tulee koukerokirjaimilla oikein ja kauniisti jäljennetyksi.

Sanalla sanoen - eikä sitä muulla voi sanoa - kirjallisuutemme ihmiskäsitys on vaarallisen mekanistinen ja deterministinen.

     Kirjailijamme eivät näytä ymmärtävän, että ihmiset ovat ihmisiä ammatista ja asuinpaikasta riippumatta.

     Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.

     Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.

     Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.

      Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.

      Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.

     Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.

      Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.

     Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.

Tuona vuonna - 1983 - kirjallisuudesta keskusteltiin kiivaasti. Seuraavana yhtä poleemisesti.
Tähän Suomen Sosialidemokraatin juttuun viittasin esitelmässäni.

PPS. Marraskuussa 2013.

Esitelmä tai paremminkin alustus pidettiin Eino Leinon Seuran kokouksessa (todennäköisesti) syksyllä 1983 Laulumiesten ravintolan täpötäydessä juhlasalissa Kampissa. Kokouksen toisesta alustuksesta vastasi professori Aarne Kinnunen.

Tekstini on aikaisemmin julkaistu Jerker A. Erikssonin, Risto Raition ja Pentti Vuorisen toimittamassa Risto Hannulan juhlakirjassa v. 2006.

Alustuksessa viittaan luultavasti Hannu Salaman romaaniin Pasi Harvalan tarina II ja Paavo Rintalan pienoisromaaniin Maatyömies ja kuu.  Viittaus Olli Jaloseen kohdistunee romaaniin Hotelli eläville.

PPPS. Torstaina marraskuussa 2013.

Muutaman päivän kuluttua talutan heppani kirjallisuuden talosta raittiiseen ulkoilmaan, valjastan sen ja satuloin ja suuntaan Sierra Nevadan vuoriston yli lounaaseen eikä läppäri mahdu satulalaukkuun. Ensi viikolla Deadline Torstaina ilmestynee ajastettuna - silloin otsikkona Onnellisia naisia - kaksi naista, kaksi aikaa.