Onnellisia naisia

[kaksi naista, kaksi aikaa]

Lokakuun viimeisenä torstaina Kotkaan ajellessa kuuntelin muistikortille talletettua musiikkia satunnaisessa järjestyksessä.

     Porvoon ja Loviisan välisellä taipaleella, missä pikitie kiiltää mustaa uutuuttaan, auton soitin yllätti. Ensin soi Scandinavian Music Groupin ja Terhi Kokkosen Onnellinen nainen (Joel Melasniemen sävelin) ja heti sen perään Kaisa Korhosen Olen minä onnellinen.

     Sattumaako?

     Sattumaltako kaksi naista lauloi onnesta? Sattumaltako kaksi vuosikymmentä rinnastui laulujen sanoissa?

     Kolmenkymmenen vuoden perspektiivissä Terhi Kokkosen nainen vuodelta 2004 vs. Kaisa Korhosen nainen vuodelta 1977 - yksityiskohtia vai laajempia merkityksiä?

     Muutaman, sattumanvaraisen yksityiskohdan perusteella ei kannata repiä puseroaan eikä ryhtyä filosofoimaan ajan muuttumisesta, yhteiskuntien muuttumisesta tai naisten muuttumisesta, mutta houkuttelevaa se silti on.

     Siis on houkuttelevaa vetäistä yksityiskohdista laajempia kaaria.

Terhi Kokkosen ”onnellinen nainen” on kammottava otus.

     Tämä nainen on pyrkinyt onneen ja saavuttanut sen kieltämällä maailman ympäriltään. Hän ei tee mitään, ei katsoa telkkaria eikä videoita eikä paiski hommia. Onnellinen nainen julistaa ettei solmi tuttavuuksia, koska haluaa olla onnellinen. Hän panee puhelimen kiinni, ei kaipaa rakkaittaan eikä halua että kukaan häntäkään kaipaisi.

     Onnellinen nainen syö yksiössään silloin kun nälättää, yleensä hän syö samaa ruokaa kuin eilen. Yksiössä on onnellisempaa kuin kaksiossa tai kolmiossa. Yksin on kaikki.

     Onnelliselta naiselta, vuonna 2004, meni pitkään onnen saavuttamisessa, sen tajuamisessa ettei tarvitse (eikä kannata) jäädä miettimään niitä jotka jäivät taakse. Nyt, nyt kun nainen on saavuttanut onnensa, hänellä on vain yksi ilme, se ei ole surullinen eikä iloinen. Se vaan on jokin ilme joka sattumalta jäi päälle, kasvoille eilen.

     Onnellinen nainen on ilmeetön, tunteita vailla.

Kaisa Korhonen, nainen 1970-luvulta, on toista maata, sillä hänen sylinsä on täynnä ”sinua” ja maailmaa joka on täynnä työtä ja ystäviä.

     Tämän naisen onni on ”ystävän näköinen”, pieniä yksityiskohtia rakastetun kasvoilla ja suuria asioita maailmassa, aatteessa joka on yhteinen. Onni on työssä, onni on meissä; onnea jokainen päivä, vaikka niissä olisi puoleksi tuskaa, joka polttaa tulena.

     1970-luvun nainen on onnellinen rakkaastaan tai siitä että hänen rakkaansa yhdistää hänet koko maailmaan, melkeinpä niin ettei runon minää enää olekaan, on vain maailma, ystävyys, aate yhteinen.

     Tämä nainen ei edes hakenut onnea, sillä se, onni, vaan tuli kutsumatta ja etsimättä, se tuli maailman monissa asuissa, töissä ja maisemassa.

     Tämä nainen ei pakene itseensä.

Nyt tietysti täytyy sanoa, että Kaisa Korhonen laulaa (Kaj Chydeniuksen sävelin) Matti Rossin runoa, miehen runoa vuodelta 1976.

     Mutta jos tuon unohtaa, jos sille ei pane painoa, jos ei välitä miehestä eikä naisesta, niin kumman vuosikymmenen kuva ihmisestä on aidompi? Tai voiko kysyä että kumpi kuva on realistisempi, totuudenmukaisempi, uskottavampi? Tai vielä: onko kehitytty kehittymällä parempaan?

     Matti Rossin runo on täynnään tunnetta idealismista, sokeroitua yhteisyyttä. Unelmaa hyvästä ihmisestä. Runossa toki sanotaan, että runon minä rakastaa varjoa. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö että kaikki on sittenkin kuviteltua? Toiveunta? Vai sitä että rakkaus menetetään maailman hyväksi? Jääkö minä tässäkin runossa lopulta yksin?

     Entä sitten Terhi Kokkosen runon nainen, joka väittää olevansa onnellinen? Näinkö kyyninen ja narsistinen 2000-luvun nainen on? Onko tässä runossa realismia vai inhorealismia vai sittenkin tragediaa? Voiko tällainen ”onni” olla muuta kuin traagista? Absoluuttinen yksinäisyys.

     Tai, pilkkaako runoilija ihmisiä jotka yksilön vapauden saavuttaakseen hylkäävät kaiken ympäriltään ja tuhoavat myös itsensä? Tähänkö, tällaiseen naisenkuvaan feministinen emansipaatio päätyy? Onko Kokkonen lopulta samaa mieltä kuin Matti Rossi?

     Kokkosen runon onnellisen naisen elämässä on kuitenkin yksi poikkeava tapaus. Maailman ja ystävänsä hyljännyt nainen kertoo ”juhlivansa liikaa jos huvittaa”. Miten se onnistuu ilman kanssaihmisiä? Kenen kanssa nainen juhlii? Missä hän juhlii? Eikö yksinäisyys olekaan ehdotonta?

     Molempia runojen kohdalla alkaa epäilyttää, että runon minä ei sittenkään kerro kaikkea. Kokkosen onnellinen nainen kenties onkin onneton, vaikka ei saa sitä sanotuksi. Matti Rossin maailmoja syleilevä ”puoluemies” jättää puolestaan sanomatta mitä kaikkea on pitänyt uhrata omasta elämästään kun on tehnyt työtä aatteen ja ystävien puolesta.

     Mutta kumpikaan laulaja (laulu) ei kadu mitään.

     Erehtyminen ei ole mahdollista.

     Vai...?

Sattumalta siis kuulin peräkkäin kaksi laulua onnesta, onnellisista ihmisistä.

     Kaksi laulua, kaksi aikaa, kaksi ihmistä - kaksi erilaista kuvaa yhteisestä maailmasta joka on muutos.

     Ajan jänteelle pysäytetty kuulija yrittää sovittaa itsensä näiden laulujen kuviin. Jos hän on rehellinen itselleen, hän löytää itsensä molemmista runoista, yksinäisyydestä ja yhteisyydestä. Suuri ajatus välähtää: kaikkiko me olemme näissä runoissa?

     Onnellisen onnettomat. Onnettoman onnelliset.

     Itselle riittävät ja muita tarvitsevat.

     Ihmiset, miehet ja naiset, muutkin.

Pakina on ajastettu sunnuntaina 10.11.2013

Ensi viikolla: Metsässä kasvaa puita.

Andalusia. KS 2011.