Pieni surullinen ajatus

[Onko kirjallisuudella väliä?]

KS. 2013.

Lähdetäänpä liikkeelle sammutetuin lyhdyin.

     Lainaamani kirjoittaja ihmettelee kuinka taitavasti nykyhetken runoilijat ovat ”säilyttäneet neitseellisen koskemattomuutensa mitä tämän ajan ja tämän ajan runouden ymmärtämiseen ja luomiseen tulee. Liikuttavalla pieteetillä hoivataan klassillisia muinaisjäännöksiä esimerkkeinä ja osviittoina, varastetaan Kalevalasta...”

     ”Ikkunat auki Eurooppaan päin!” kirjoittaja huudahtaa. Vain se parantaa suomalaisen runouden. Kansallinen itsepalvonta ja nationalismi ovat kauniita ja kaikin puolin kunnioitettavia kapistuksia kansallismuseoissa, mutta ”runoudessa ne on jätettävä eteiseen, sisäoven ulkopuolelle, kuten kaikki kuona.”

     Kirjoittaja jatkaa armottomasti:

     ”Jos ei tämän ajan runoutta voi syntyä tässä maassa, on se tuotava tänne muualta. Jos suomalaiset runoilijat ovat menettäneet kosketuksen aikansa kanssa, tuotakoon tänne saksalaisia, ranskalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia joilla se on. Nurkkapatrioottisten itsesäilytysvaistojen on väistyttävä kun henkinen olemassaolo on kysymyksessä.”

     Kirjoittajan mielestä kuohuisa ajan riento vaatii taistelukuntoisuutta ja notkeaa mukanaseuraamista, tiivistä aktuaalisuutta. Sillä ”jos emme pysty sen vaatimuksia täyttämään, tulee meistä runoudenkin alalla sitä mitä monella muulla jo olemme: Euroopan kiinalaisia, nukkuva kansa!”

     Sitten huipennus:

     ”Meidän kuuluisa hitautemme on jo kehittynyt veteläksi laiskuudeksi. Täydellinen tylsyys on seuraava askel. Nykyinen suomenkielinen runous kulkee jo sen merkeissä.”

Noin ja näin kirjoitti Elmer Diktonius Ultra-lehdessä vuonna 1922. Lainaukset poimin Kalevi Kalemaan toimittamasta teoksesta Taisteleva kritiikki (Tammi 1979).

     Esimerkillä en ota kantaa oman aikamme runouteen – mitäpä minä siitä tietäisin – vaan siihen että tuommoinen kritiikki, tuommoisen vimmaisen kritiikin taisteluhuuto näyttää nykysuomesta (ja nykymaailmasta) vaienneen.

     Kun kriittinen kirjallisuuskritiikki katoaa, mitä siitä voi päätellä?

     Senkö ettei siihen ole tarvetta?

     Vaiko vielä surullisemman asian: kirjallisuudella ei oikeastaan ole yhteiskunnallista merkitystä 2000-luvun modernissa yhteiskunnassa?

     Mutta toisinpäin kysyen: onko se surullista?

     Kirjoja ilmestyy, niitä luetaan – so what?

Muutama viikko sitten lainasin tälle palstalle itseäni 30 vuoden takaa. Kun lainaa itseään, tietää mitä saa.

     No, 30 vuotta sitten Eino Leinon Seurassa pitämässäni alustuksessa siteerasin erästä amerikkalaista kriitikkoa, joka väitti tuolloin (vuonna 1983) että kirjallisuuskritiikki oikeastaan kuoli Yhdysvalloissa jo 60-luvulla ja muuttui kirjailijoiden kaupallista menestymistä edistäväksi tukitoimeksi. Minä puolestani lisäsin tuohon, että Suomessa kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu, jotka eivät kumpikaan, ei paita eikä peppu, paljonkaan välitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu ”tavalliselle ihmiselle”.

     Kun viime viikolla palasin ”Euroopasta” kotiin, huomasin että Panu Rajala pohti tätä samaa asiaa nykyhetkessä. Hän ihmetteli Päiväkirjassaan 22.11, miksi tv:n ainoa elokuvia käsittelevä arvosteluohjelma on muuttunut keskusteluohjelmaksi. ”Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa”, Rajala sanoi. ”Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia.”

      Tai liidetäänpä merien yli New Yorkiin, missä viime viikolla The New York Times julkaisi kaksi kriittistä juttua kirjallisuuspalkínnoista yhteisellä otsikolla ”Kenelle tai miksi kirjallisuuspalkintoja?” ( Whom or What Are Literary Prizes For? )

     Daniel Mendelsohnin jutun sanoma oli, että vaikka me toivomme kirjallisuuspalkintojen tuomaristojen tuovan esille selkeästi kirjallisuuden valiot, valitsijoiden sekava toiminta todistaa pelkästään sen ettei estetiikan arvottamiseen ole olemassa mitään absoluuttista välineistöä. Jennifer Szalain kirjoituksesta löytyi sitten tämän syksyn oivallus: Samalla kun kirjallisuuskritiikki on lehdistössä kutistunut tai kadonnut sieltä kokonaan, suurien kirjallisuuspalkintojen voima huomion kerääjänä on lisääntynyt ylivertaiseksi. Lehtikritiikin kuihtumista ei Szalain mielestä pysty edes valtavan runsas kirjabloggaus korvaamaan.

      Jos Szalain ajatuksen liittää laveaan aikaperspektiiviin, päätyy väistämättä toteamaan, että syystä tai toisesta kirjallisuuspalkinnot ”tarvittiin” korvaamaan lehdistön kulttuuriosastojen monipuolinen ja ”kriittinen” kritiikki. Kenties niin edistettiin paremmin kirjojen myyntiä. Kirjallisuuspalkintojen kyyninen ideahan on tässä: jos et muuten lue mitään, lue ainakin tämä tai tuo palkittu teos!

     Kirjallisuuskritiikin kuihtuessa ja palkintojen ryhdyttyä kimaltamaan kilpaa keskenään, on jonkin täytynyt muuttua kirjojen ympärillä.

Kun maailma muuttuu, maailma muuttuu.

     Haastavassa kirjassaan What Good Are The Arts? (2005) John Carey sanoo, että kirjallisuus ei ole pelkästään ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään vaan se on myös ainoa väline, joka voi kritisoida mitä asiaa tahansa maailmassa. Sen lisäksi, Carey jatkaa, se on myös ainoa taidemuoto, joka voi laatia moraalisia kannanottoja.

     Nyt ajan sisässä tajuten etten ehkä tiedä mitä ajan ulkopuolella tapahtuu, minusta näyttää, minusta tuntuu, siis nyt minä luulen että kirjallisuus ja kirjallisuuden kritiikki on ”luopunut” molemmista mahdollisuuksistaan vapaaehtoisesti ja/tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen. Yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa maahan eikä taivaaseen.

     Yhteiskunnallista kirjallisuutta ei enää tarvita. Sille ei ole käyttöä. Valmiissa maailmassa on niin vähän suuria (yhteisiä) asioita kritisoitavaksi (individualistisia asioita toki riittää), että kirjallisuudesta on tullut pehmolelu silitettäväksi ja ihailtavaksi. Ja koska kirjallisuudella ei ole kriittistä, moraalista painoa, se, yhteiskunnallinen kannanotto on kadonnut myös kritiikistä.

     Tänään julmaa ja roisia - ja yhä enemmän populistista - kritiikkiä harjoitetaan toki muualla ja muussa tarkoituksessa, niin kuin jokainen voi todeta seuraamalla iltapäivälehtien ja uutislähetysten lööppejä ja mustavalkoista maailman selittämistä.

Entä sitten otsikon kysymys?

     Kirjoilla on ehkä väliä, mutta jos kirjallisuudella ja sen kritiikillä ei ole merkitystä, kirjojen lukija tulee surulliseksi.

     Ainakin vähän.