torstai 28. marraskuuta 2013

Pieni surullinen ajatus

[Onko kirjallisuudella väliä?]



KS. 2013.




Lähdetäänpä liikkeelle sammutetuin lyhdyin.
     Lainaamani kirjoittaja ihmettelee kuinka taitavasti nykyhetken runoilijat ovat ”säilyttäneet neitseellisen koskemattomuutensa mitä tämän ajan ja tämän ajan runouden ymmärtämiseen ja luomiseen tulee. Liikuttavalla pieteetillä hoivataan klassillisia muinaisjäännöksiä esimerkkeinä ja osviittoina, varastetaan Kalevalasta...”
     ”Ikkunat auki Eurooppaan päin!” kirjoittaja huudahtaa. Vain se parantaa suomalaisen runouden. Kansallinen itsepalvonta ja nationalismi ovat kauniita ja kaikin puolin kunnioitettavia kapistuksia kansallismuseoissa, mutta ”runoudessa ne on jätettävä eteiseen, sisäoven ulkopuolelle, kuten kaikki kuona.”
     Kirjoittaja jatkaa armottomasti:
     ”Jos ei tämän ajan runoutta voi syntyä tässä maassa, on se tuotava tänne muualta. Jos suomalaiset runoilijat ovat menettäneet kosketuksen aikansa kanssa, tuotakoon tänne saksalaisia, ranskalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia joilla se on. Nurkkapatrioottisten itsesäilytysvaistojen on väistyttävä kun henkinen olemassaolo on kysymyksessä.”
     Kirjoittajan mielestä kuohuisa ajan riento vaatii taistelukuntoisuutta ja notkeaa mukanaseuraamista, tiivistä aktuaalisuutta. Sillä ”jos emme pysty sen vaatimuksia täyttämään, tulee meistä runoudenkin alalla sitä mitä monella muulla jo olemme: Euroopan kiinalaisia, nukkuva kansa!”
     Sitten huipennus:
     ”Meidän kuuluisa hitautemme on jo kehittynyt veteläksi laiskuudeksi. Täydellinen tylsyys on seuraava askel. Nykyinen suomenkielinen runous kulkee jo sen merkeissä.”


Noin ja näin kirjoitti Elmer Diktonius Ultra-lehdessä vuonna 1922. Lainaukset poimin Kalevi Kalemaan toimittamasta teoksesta Taisteleva kritiikki (Tammi 1979).
     Esimerkillä en ota kantaa oman aikamme runouteen – mitäpä minä siitä tietäisin – vaan siihen että tuommoinen kritiikki, tuommoisen vimmaisen kritiikin taisteluhuuto näyttää nykysuomesta (ja nykymaailmasta) vaienneen.
     Kun kriittinen kirjallisuuskritiikki katoaa, mitä siitä voi päätellä?
     Senkö ettei siihen ole tarvetta?
     Vaiko vielä surullisemman asian: kirjallisuudella ei oikeastaan ole yhteiskunnallista merkitystä 2000-luvun modernissa yhteiskunnassa?
     Mutta toisinpäin kysyen: onko se surullista?
     Kirjoja ilmestyy, niitä luetaan – so what?


Muutama viikko sitten lainasin tälle palstalle itseäni 30 vuoden takaa. Kun lainaa itseään, tietää mitä saa.
     No, 30 vuotta sitten Eino Leinon Seurassa pitämässäni alustuksessa siteerasin erästä amerikkalaista kriitikkoa, joka väitti tuolloin (vuonna 1983) että kirjallisuuskritiikki oikeastaan kuoli Yhdysvalloissa jo 60-luvulla ja muuttui kirjailijoiden kaupallista menestymistä edistäväksi tukitoimeksi. Minä puolestani lisäsin tuohon, että Suomessa kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu, jotka eivät kumpikaan, ei paita eikä peppu, paljonkaan välitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu ”tavalliselle ihmiselle”.
     Kun viime viikolla palasin ”Euroopasta” kotiin, huomasin että Panu Rajala pohti tätä samaa asiaa nykyhetkessä. Hän ihmetteli Päiväkirjassaan 22.11, miksi tv:n ainoa elokuvia käsittelevä arvosteluohjelma on muuttunut keskusteluohjelmaksi. ”Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa”, Rajala sanoi. ”Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia.”
      Tai liidetäänpä merien yli New Yorkiin, missä viime viikolla The New York Times julkaisi kaksi kriittistä juttua kirjallisuuspalkínnoista yhteisellä otsikolla ”Kenelle tai miksi kirjallisuuspalkintoja?” ( Whom or What Are Literary Prizes For? )
     Daniel Mendelsohnin jutun sanoma oli, että vaikka me toivomme kirjallisuuspalkintojen tuomaristojen tuovan esille selkeästi kirjallisuuden valiot, valitsijoiden sekava toiminta todistaa pelkästään sen ettei estetiikan arvottamiseen ole olemassa mitään absoluuttista välineistöä. Jennifer Szalain kirjoituksesta löytyi sitten tämän syksyn oivallus: Samalla kun kirjallisuuskritiikki on lehdistössä kutistunut tai kadonnut sieltä kokonaan, suurien kirjallisuuspalkintojen voima huomion kerääjänä on lisääntynyt ylivertaiseksi. Lehtikritiikin kuihtumista ei Szalain mielestä pysty edes valtavan runsas kirjabloggaus korvaamaan.
      Jos Szalain ajatuksen liittää laveaan aikaperspektiiviin, päätyy väistämättä toteamaan, että syystä tai toisesta kirjallisuuspalkinnot ”tarvittiin” korvaamaan lehdistön kulttuuriosastojen monipuolinen ja ”kriittinen” kritiikki. Kenties niin edistettiin paremmin kirjojen myyntiä. Kirjallisuuspalkintojen kyyninen ideahan on tässä: jos et muuten lue mitään, lue ainakin tämä tai tuo palkittu teos!
     Kirjallisuuskritiikin kuihtuessa ja palkintojen ryhdyttyä kimaltamaan kilpaa keskenään, on jonkin täytynyt muuttua kirjojen ympärillä.


Kun maailma muuttuu, maailma muuttuu.
     Haastavassa kirjassaan What Good Are The Arts? (2005) John Carey sanoo, että kirjallisuus ei ole pelkästään ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään vaan se on myös ainoa väline, joka voi kritisoida mitä asiaa tahansa maailmassa. Sen lisäksi, Carey jatkaa, se on myös ainoa taidemuoto, joka voi laatia moraalisia kannanottoja.
     Nyt ajan sisässä tajuten etten ehkä tiedä mitä ajan ulkopuolella tapahtuu, minusta näyttää, minusta tuntuu, siis nyt minä luulen että kirjallisuus ja kirjallisuuden kritiikki on ”luopunut” molemmista mahdollisuuksistaan vapaaehtoisesti ja/tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen. Yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa maahan eikä taivaaseen.
     Yhteiskunnallista kirjallisuutta ei enää tarvita. Sille ei ole käyttöä. Valmiissa maailmassa on niin vähän suuria (yhteisiä) asioita kritisoitavaksi (individualistisia asioita toki riittää), että kirjallisuudesta on tullut pehmolelu silitettäväksi ja ihailtavaksi. Ja koska kirjallisuudella ei ole kriittistä, moraalista painoa, se, yhteiskunnallinen kannanotto on kadonnut myös kritiikistä.
     Tänään julmaa ja roisia - ja yhä enemmän populistista - kritiikkiä harjoitetaan toki muualla ja muussa tarkoituksessa, niin kuin jokainen voi todeta seuraamalla iltapäivälehtien ja uutislähetysten lööppejä ja mustavalkoista maailman selittämistä.


Entä sitten otsikon kysymys?
     Kirjoilla on ehkä väliä, mutta jos kirjallisuudella ja sen kritiikillä ei ole merkitystä, kirjojen lukija tulee surulliseksi.
     Ainakin vähän.

10 kommenttia:

  1. En osaa mitään viisasta tähän sanoa, mutta tämän luettuani:

    "Yhteiskunnallista kirjallisuutta ei enää tarvita. Sille ei ole käyttöä. Valmiissa maailmassa on niin vähän suuria (yhteisiä) asioita kritisoitavaksi (individualistisia asioita toki riittää), että kirjallisuudesta on tullut pehmolelu silitettäväksi ja ihailtavaksi. Ja koska kirjallisuudella ei ole kriittistä, moraalista painoa, se, yhteiskunnallinen kannanotto on kadonnut myös kritiikistä."

    Tuli heti jojona mieleen tällä hetkellä luettavana oleva Kiran Desain The Inheritance of Loss, jossa on paljon (globaaliakin) yhteiskuntakritiikkiä sekä jopa moraalisia kannanottoja/pohdintoja. Suuria kritisoitavia asioita olisi varmasti nykymaailmassa ainakin pakolaisuus, siirtolaisuus, maailmantalous (ekan ja kolmannen maailman suhteet), EU...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos täsmentävästä kommentistasi, Sanna.

      Oikeastaan, tietysti ajatuksenkulkuni on välillä epäloogista ja sekavaa, ajan takaa sellaista yhteiskunnallista/moraalista keskustelua ja kritiikkiä, jossa meillä (joillakin selvästi toisistaan erottuvilla ryhmillä) on ihan aidosti erilaisia tavoitteita (niin kuin oli vielä 1950- ja 60-luvuilla) joista kukaan ei voi sanoa suoraan että mikä on oikein ja mikä väärin. Pakolaisuudesta, siirtolaisuusuudesta, ilmastomuutoksesta yms ei oikein osaa kuvitella täysin vastakkaisia poliittisia kannanottoja kun melkein kaikki toimijat ovat niistä samaa mieltä. EU sitten on toinen juttu eli siitähän äskettäin sarkastisesti totesin että EU:n vastustajat ovat Suomessa saaneet poliittisen romaanin eli Ilkka Remeksen uusimman jännärin. Mutta onko EU:n vastustaminen pyrkimystä parempaan maailmaan, siitä voi olla montaa mieltä ja toista ainakin.

      Tämä kiemurteluni liittyy "suureen teemaani" yhteiskunnallisesti valmiista yhteiskunnasta (kuten Suomi on). Kritisoivaa toki on muttei kritiikkiä yleisesti ottaen voi perustella luokka-asemalla tai millään muullakaan tietyn yhteiskunnallisen ryhmän asemalle, sen parantamisella. Se että keskiluokka kiistelee ilmaisesta päivähoidosta tai "ilmaisesta" hammashoidosta ei tässä minun ymmärtämässä teemassa ole "yhteiskuntakriitiikkiä". Tai että kiistellään siitä pitääkö luokassa olla 18 oppilasta vai 20 - kun minä menin oppikouluun, luokassa oli 40 tai 42 oppilasta eikä silti hullummin käynyt.

      (Tai ehkä kävikin, jos näistä pakinoista voi jotain päätellä.)

      Poista
    2. Minä katson tuota pakolaisuutta eri perspektiivistä: täällä siitä tuli avainkysymys hiljattaisissa vaaleissa ja jakaa kansaa aika radikaalisti. Siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen liittyvää yhteiskuntakritiikkiä luulisi löytyvän kun otetaan huomioon itse siirtolaisten ja pakolaistenkin näkökulmat? En usko että kaikki ovat asioista samaa mieltä, kun kokemukset ovat niin erilaiset ja tuo asetelma voisi tarjota erilaista näkökulmaa yhteiskuntaan, sellaista, joka on olemassa, mutta ei kaikille.

      Poista
    3. Suomen jutuista olen kyllä pudonnut kärryiltä, eli ehkä ei olisi pitänyt kommentoida!

      Poista
    4. Totta kai kannatti kommentoida. Minähän tuossa omassa vastauksessa sotkin ja yksinkertaistin asioita. Johtuen siitä että tuolla takaraivossa kummitelee se ison "jutun" aihe eli että me kehittyneissä länsimaissa (täällä ja muualla) elämme yhteiskunnallisesti "valmiissa" maailmassa jossa on toki poliittisia kiistakysmyksiä mutta ne eivät enää liity "luokkien" asemaan samalla tavalla kuin joskus ennen.

      Tässä mielessä, tuon pois lukien, tietysti kriittisiä romaanin aiheita on vaikka kuinka paljon, isoja ja pienempiä, niin kuin sanoit. Enkä mitenkään yritä väittää että vain "kriittinen" (johonkin asiaan kriittinen) romaani olisi jotenkin muita parempi. Miksi väittäisin kun olen itse viihteen (dekkareiden ja toimintaelokuvien) perusystävä - enhän niitä kritiikin vuoksi lue tai katso.

      Eikä kirja-arvostelunkaan tarvitse olla aina kriittiinen (siis jos sanaa käyttää jossain määrin negatiivisen synonyyminä). Miksi sen tarvitsisi? Yhtä arvokas tai vielä arvokkaampi on kirjoitus jossa tulee sille luetun hyvät puolet ja luetun kokemus kirjoittajan kannalta.

      Tässä on se mun toinen "iso" juttu kehittymässä: sen pohtiminen ettei ole olemassa mitään estettiistä objektiivista hierarkiaa johon tämän tai tuo romaanin voi sijoittaa.

      Joten - minä käytin lauseita huolimattomasti ja loppuun asti ajettelematta.

      PS.
      Huvittavaa on että hallitus eilen Suomessa ilmeisesti puuttui juurin noihin asioihin joista sanoin että keskiluokka tappelee keskenään kenen taskusta ja kenen taskuun rahaa siirretään.

      Poista
    5. Hirmu mielenkiintoista. Minulle tuli nyt mieleen USA. Onko se yhteiskunnallisesti valmis? Kuinka suurta osaa taloutta ja (jonkin väestönosan) hyvinvointia pyörittää esim laittomat siirtolaiset (luokka?) ja kuinka paljon yhteiskuntakriittisellä, 'tavoitteellisella' kirjallisuudella esim tuon asian suhteen voidaan vaikuttaa ja saada aikaan muutosta? Puhunko eri asiasta? Niin, ja ihan totta, yhteiskunnat ovat aika erinäköisiä nykyään.

      Poista
    6. Niin - siis poliittisen järjestelmän kannalta valmis?

      Onko jossakin olemassa liberaalia ja demokraattista markkinataloutta "parempi" järjestelmä? Idässä Intian tai Kiinan suunnassa? Arabian niemimaalla Islamin valtiojärjestyksissä? Venäjällä missä pyritään markkinatalouteen neukkuvaltion periaattein? Afrikassa missä kai ei oikein mikään yritys demokratiaan ja vaurauteen toimi?

      Eli toisin päin kääntäen: onko yksilö ja perhe missään järjestelmässä niin vapaa kaikesta ulkopuolisesta painostuksesta kuin näissä pohjoismaiden ja kai voi sanoa koko Euroopan kaltaisissa maissa, jopa USA mukaan lukien?

      En tiedä. Vastaamista vaikeuttaa sekin että mikä sitten lopulta on "elämän" tarkoitus. Vapaus vai jokin muu.

      Mutta... tuosta minun ekasta vastauksesta voi saada - ja varmaankin saitkin - sellaisen kuvan että minun mielestäni on "parempaa" ja "huonompaa", oikeampaa ja väärempää kritiikkiä, ja niinhän ei voi olla. Kommenttini oli kerta kaikkiaan tyhmä!

      Tyhmyydestä ei ehkä sakoteta mutta mieltä se jää vaivaamaan. Sen kanssa tässä nyt täytyy sinnitellä eteenpäin.

      Poista
  2. Olen kanssasi samaa mieltä kritiikin puuttumisesta. Eräs nuori kirjailija herätti minut huomaamaan tämän juuri äskettäin. Hänen mielestään kritiikeistä on tullut mainosta kirjalle. Hänen omia kirjojaankin on vain ja ainoastaan kehuttu, kun hän on kaivannut myös jotain asiallista puutteiden toteamista.
    Mistä tämä sitten johtuukaan? Minusta nykyään on menty sellaiseen turhaan hyväntahtoisuuden ja positiivisuuden kulttuuriin, jossa ei ole sijaa väittelylle ja eri mielipiteille. Tämä näkyi Himasen raportin vastaanotossakin. Jos sen sisällöstä oli eri mieltä vaikka kuinka asiantuntevasti faktoihin perustuen, niin heti tuli leimatuksi ilkeäksi hymypoika/tyttö-kulttuurin vastustajaksi.
    Itse kyllä kaipaan niitä aikoja, jolloin kriitikot uskalsivat sanoa ja olla keskenäänkin eri mieltä. Se toi maustetta keskusteluihin ja antoi haastetta kirjailijoille. Monet vanhat kirjialijat ovat sanoneet, miten odottivat HS:n arvostelua yönsä valvoen. Entä tänä päivänä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, muutama vuosi sitten Hesarin kulttuuripäälliköt (olisiko ollut herra Petäjä) esittivät rätinkejä joiden mukaan kirjoja arvostellaan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta nyt lehtiuudistuksen jälkeen tuskin kehtaavat semmoisia rätinkejä esittää. Tosin Hesari on aina (ehkä) ollut vähän ylimaineessa tuon suhteen. Faktisisesti muistan että Demarissa parhaimmillaan (70-80-luvuilla) käsiteltiin vuodessa yhtä monta nimikettä kuin mahtavassa Hesarissa, jossa sentään sivupinta-alaa oli tolkuttomasti.

      Siinä mielessä media toimii jotenkin kaksijakoisesti, että toisaalla on tätä human interest kamaa (hymypoikakamaa) ylin kyllin (ja tämä koskee kirjallisuuttakin) ja sitten toisaalla on tätä rakkimaista kaiken haukkumista mikä kohdistuu lähinnä poliitikkoihin ja virkamiehiin (ja tiettyihin elinkeinoelämän johtajiin).

      Kirjallisuukriitikin täydellistä mahalaskua todistaa tämän aamun Hesari missä arvioidaan Potter-kirjailijan (salanimellä kiirjoittama) dekkari. Miksi se piti arvostella? Miksi juuri se, kun Suomessa julkaistaan vuodessa n 100 kotimaista jännäriä ja toiset sata ulkomaista?

      Jos minä olisin Hesarin kulttuuripäällikkö häpeäisin silmät päästäni.

      Koska en ole, en häpeä!

      Poista
    2. Totta, 500-sivuinen huono ulkomainen dekkari näyttävästi esillä!!!

      Kyllä, haukkuminen ja pilkkaaminen tuntuu juuri yhtä ala-arvoiselta kuin pehmoilu. AIKUINEN keskustelu ei kaipaa näitä kumpaakaan.

      Poista