Suomalaisen mielen maisemassa

[Kollaasi sanassa ja lauseessa 96. itsenäisyyspäiväksi]

                                                                                           KS 2013.

Hangosta Sodankylään

Suomi on tasainen paikka täynnä puskia, koivikoita ja lepikoita, pajuja ja haapoja.

     Suomessa on runsaasti järviä, joita ei juuri näe jos ajaa Hangosta Sodankylään, koska suomalaiset ovat piilottaneet järvensä rantalepikoiden ja koivikoiden taakse. Täällä ei kätketä ainoastaan onnea vaan myös tuhatjärvet.

     Talvella luurankomaisten pusikoitten läpi näkyy lumen peittämiä aukeita paikkoja, mutta niistä ei tiedä ovatko järviä vai peltoja. Jos näet kyykyssä istuvan miehen, hän ehkä pilkkii järvellä, mutta mistäpä sen tietää miksi suomalainen maisemassaan kyykkii.

Herrat ja Sven Tuuva

Ennen työläiset lauloivat, että "verot kansan verta juo", mutta nykyään työläiset rakastavat veroja ja vaikka eivät rakastaisikaan, maksavat niitä sopuisasti ollakseen hyvinvointivaltion kuuliaisia kansalaisia. Tosin uusimman tutkimuksen mukaan nuoret eivät enää viitsisikään maksaa veroja vaan tekevät duuninsa pimeästi jos mahdollista, mutta se on toisen jutun aihe.

     Herroja suomalaiset ovat vihanneet aina.

     Tämä korostuu itsenäisyyspäivänä, kun eliitti kokoontuu juhlimaan itsenäisyyttä, jota tavallinen suomalainen ei juhli koskaan julkisesti eikä varsinkaan itsenäisyyspäivänä. Niinpä somaa on, että televisioruudun takana eliitti juhlii komeasti, ja se on myös turvallisin tapa, sillä rahvas pysyy olohuoneissaan eikä räyhää kaduilla ja toreilla.

     ”Linnassa herrojen taas tanssitaan/ Ei rahvasta joukossa näy”, lauloi Irwin Goodman vuonna 1968 Vexi Salmen riimeillä Juhlavalssiaan ja kansa tykkäsi. ”Rinnoissa mitalit luo hohtoaan / On kerrankin täys tyhjä pää. / Vain yksi on joukosta poissa / Sven Tuuvaa siellä ei näy.”

     Vexi Salmen laulussa rahvaan sankarit juhlivat muualla ja muissa karkeloissa.

     Mutta niin smp-läiseltä kuin Irwinin ja Vexin iskelmä kuulostaakin, älypää Jörn Donner kirjoitti linnan juhlista melkein samassa hengessä romaanissa Itsenäisyyspäivä (1982, 1983), jossa romaanin päähenkilö Gabriel Berggren osallistuu vaimonsa kanssa itsenäisyyspäiväjuhliin muutama vuosi Urho Kekkosen valtaantulosta:

     ”Mutta koiratkin nuuskivat toisiaan, ja täällä nuuski toisiaan kaksituhatta ihmistä uuden esivallan alaisena, joka alkoi kaljupäisestä miehestä ja hänen pienikoisesta vaimostaan. Sellainen oli Järjestelmä laajennettuna diplomaatein, näyttelijöin, kirjailijoin, urheilijoin ja muulla väellä, joka ei kuulunut Järjestelmään eikä koskaan saisi mahdollisuutta päästä lähellekään sitä muuten paitsi koristeena.” (Suom. Seppo Heikinheimo.)

     Tänä vuonna, huomenna, vallan liepeitä ”nuuskitaan” Tamperella, mutta rahvas on yhä sitä mieltä että herrat juhlii ”linnoissaan” ja Sven Tuuva puristelee nyrkkiään toisaalla.

     Suomalaisen herravihan primitiivisen elinkaaren tiivisti Kalevi Sorsa (1930-2004) - toimittaja, puoluemies, pääministeri, puhemies ja pankinjohtaja - kahteen virkkeeseen esseekokoelmassaan Uusi Itsenäisyys (1992):

     ”Itsenäisyys on monesti Suomessa tarkoittanut samaa kuin itsepäisyys. Sven Tuuva lienee yhä monen mielestä oikea suomalainen sankari.”

Historian meno ja Sarasvuo

Hegel tai joku sanoi, että historiassa kaikki tai monet asiat tapahtuvat kahdesti. Nuori Karl Marx paranteli ajatusta lisäämällä, että kaikki toki tapahtuu kahdesti, mutta ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina.

     Näin juhlallinen en halua olla.

     Kuitenkin historian kulku huvittaa, näyttää koomiselta.

      Hannu Salama kirjoitti romaanin Juhannustanssit. Kun se julkaistiin vuonna 1964 kirkolliset piirit julmistuivat. Salama tuomittiin jumalanpilkasta ja sai hovioikeudessakin 1966 tuomion ehdolliseen vankeutuun.

     Minä ehdin lukiossa lukea alkuperäisen Juhannustanssit-romaanin ennen kuin se vedettiin markkinoilta ja sensuroitiin. Kirja kiersi luokassa ja naurua piisasi. Seksikin kiinnosti.

     Tuohon aikaan kirkko kävi taistelua maallistumista ja liberalisoitumista vastaan. Jumalaa ei saanut pilkata eikä kai saa vieläkään, vaikka Jari Tervo heittikin Uutisvuodossa Raamatun olkansa yli studion nurkaan. (Koraania hän ei uskalla heittää.)

     Tänään kirkko syleilee jopa markkinamiehiä ja pakanoita eikä julmistele kenellekään, paitsi ehkä poliitikoille, mutta niillehän kaikki julmistelevat. Kansakunta tarvitsee kusitolpan.

     Mutta olisiko Marx naurannut partaansa kuullessaan, että Kallion kirkko veti 1400 ihmistä kuuntelemaan julkisuuspelle Jari Sarasvuon saarnaa Anno Domini 2013?

Kansalliskirjailija

Muutama viikko sitten kirjabloggaajat äänestivät Amman lukuhetki-blogin ”toimeksiannosta” kaikkien aikojen parhaasta kirjasta ja voittajaksi tuli Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

     En rohkene väittää, että Linnan romaani on maailman paras kirja eikä sellaista varmaan kukaan pysty perustelemaan, mutta suomalaisena valintana bloggaajat osuivat hienosti asian ytimeen.

     Kalevi Sorsa, joka omien muistojensa mukaan oli ensimmäinen toimittaja haastattelemassa Väinö Linnaa Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä, epäili vuonna 1992, että Väinö Linna jää viimeiseksi suomalaiseksi kansalliskirjailijaksi:

     ”Mahtoiko Väinö Linna jäädä viimeiseksi kansalliskirjailijaksemme siinä mielessä, että hän kokosi Suomen kansan vyörynomaisesti äärellensä innostumaan ja eräin osin myös paheksumaan? Hän kirkasti veljessodan katkerat muistot tasolle, jolla ei enää etsitä syyllisiä, jolla yhteinen suru on laajemman inhimillisyyden kasvupohja. Hän laukaisi ylivoimaisen vastustajan kanssa käytyjen sotien trauman.

     Mutta hän särki myös aikansa eläneitä uskomuksia niin kuin jokainen suuri kirjailija tekee.”

Paasilinnat

”Edistys kohtaa ensimmäisenä ne jotka ovat kärjessä. Viimeksi se kohtaa viimeiset.

Edistys ei tule taivaasta. Se on niiden sopimus jotka ottavat sen vastaan.

Tämä on niin julmasti sanottu ettei se voi olla totta.”

        - Erno Paasilinna: Musta aukko, 1977.

On maamme köyhä

… ja siksi jää, ainakin jos kaivat kultaa, lauletaan Maamme-laulussa.

     Olikohan Runeberg huonolla tuulella kirjoittaessan laulun Suomelle? Vai parin totin tuiskeessa?

     Jos Maamme-lauluun on uskominen Suomessa ei ole muuta kaunista kuin köyhyys ja luonto ja menneiden päivien (verinen) taistelu olemassaolosta.

     Jotenkin tuon köyhyyden romantisointi menee överiksi runon 9. säkeistössä. Virallisessa suomennosversiossa ”sanoma” on hieman hämärä, mutta Juhani Lindholmin käännös vuodelta 2007 on selkeän koruton:

”Jos kultapilvet loistavat

ois asuntonamme,

kuin taivaan tähdet tanssivat

ois elon päivät ihanat,

niin tätä köyhää maatamme

me aina kaipaamme.”

Taloustieteilijän rätingit

Mutta eihän suomalaiset ole malttaneet pysytellä köyhyydessä. Vaikka se olisikin romanttista ja aitoa, eihän?

     Haloo!

     ”Ei ole yksiselitteistä vastausta kysymykseen onko Suomi hyvä maa”, toteaa Sixten Korkman kirjassaan Talous ja utopia (2012).

     Sen jälkeen Korkman luettelee tosiasioita muuhun maailmaan verraten: Suomi on oikeusvaltio parhaasta päästä; koulujärjestelmä on etunenässä (toki hiipuen); taloudellinen vapaus on suurempaa kuin melkein missään muualla; taloudellinen tuotanto henkeä kohden ylittää EU:n keskiarvon ja mitä se onkaan koko maailmaan verrattuna?

     Tulonjako on Suomessa pohjoismaiden tapaan tasainen; sosiaalinen liikkuvuus on suurta, toisin kuin vanhoissa luokkayhteiskunnissa; ihmisten välinen luottamus on vahvempaa kuin muualla.

      Rätingit näyttävät erinomaisilta, vaikka miinuksena onkin kansan lihominen ja nuorison juopottelu, kuten taloustieteilijä muistuttaa. Entä sitten yhteenveto:

     ”Globaalissa perspektiivissä Suomi on toki poikkeuksellisen onnistunut ja onnellisten kansalaisten maa - vaikka tätä kotimaista keskustelua seuratessa ei hevin uskoisi.”

Maanantain tärkeä uutinen Helsingistä

”Tähtitorninvuorella kaadetaan koivuja

ULLANLINNA. Tähtitorninvuorelta kaadetaan tiistaina kaksi taalainkoivua. Ne kasvavat Saksalaisen kirkon lähistöllä.”

      -Helsingin Sanomat 2.12.2013.

Älymystön pituuspiiri

Minulla on usein tunne ettei Helsinki fyysisenä eikä varsinkaan henkisenä paikkana ole oikeastaan eurooppalainen kaupunki. Samanlainen tunne valtaa mielen Tukholmassa, joten vasta Kööpenhaminaan päästessä alkaa Eurooppa tihkua iholle.

     ”Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä”, kirjoitti Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986. Kirjoitus löytyy teoksesta Esseitä tästä ajasta (1987).

     Ahmavaaran mielestä sivistyneistön poliittisten ajattelutapojen juuret ”ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteisöjen historiaan.”.

     Onko suomalainen sivistyneistö sitten saanut enimmät vaikutteensa aikojen läpi Saksasta tai Venäjältä, niin kuin Ahmavaara sanoo, vai liioitteleeko hän?

     Jos kuuntelee päivittäin yleisradion ajankohtaisohjelmissa haastateltuja yliopistojen päivystäviä professoreita ja assistentteja, Ahmavaara lienee yhä oikeassa, sillä ainakaan Yhdysvalloista tai Englannista meidän sivistyneistömme "parhaimmisto" ei ammenna maailman selitystä. (Tämä on kohtuullista liioittelua, mutta menköön kun tuli sanotuksi.) 

     ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”

Kirjakaupan rappiotila

Kirjakaupalla on vaikeaa nettikauppojen puristuksessa.

     Mutta tekeekö Akateeminen kirjakauppa Helsingissä oikein vähentäessään englanninkielisten pokkareiden määrää, nostaessaan ulkomaisten kirjojen hintaa ja luovuttaessaan kauppatilastaan parhaan nurkan teinityttöjen kahvilalle?

     Samaan aikaan kaupasta on vähennetty kassapalveluja, joten hiljaisenakin aikana kirjanostajan pitää jonottaa maksamaan useita minuutteja; samaan aikaan kun teinitytöt jonottavat amerikkalaiseen muotikahvilaan.

      Tietysti nokkela asiakas kävelee tunnelin kautta hajuvesiosastolle ja maksaa posket punastuen kirjaostoksensa upeiden naisten rinnalla, mutta onkohan Stokkalla ajatuksena, että koska venäläiset ovat aina tottuneet jonottamaan, niin pitäähän suomalaistenkin se osata?

     Omatunto on siis jokseenkin huono, kun mättää ostoskoriin kirjoja Amazonissa, mutta eipä Akateemisen kassajono houkuttele.

Runomies

Arvo Turtiainen (1904-1980) oli helsinkiläinen runoilija, räätälin poika ja työväen Walt Whitman.

     Puhetta riitti Porthaninrinteellä ja eräänä päivänä runomies ajoi bussilla keskustaan:

”Istuin sinisessä bussissa matkalla kaupunkiin

katselin kanssamatkustajiani

                            esikaupunkikansaa:

       perheenäitejä matkalla torille, eläkeläisiä

       apteekkiasioillaan, työmiehiä lounastunnillaan.

Ikkunan takana tiellä kiemurteli henkilöautojen jono

       kuin ikuisesti totuutta haparoiva elintasokäyrä

                             tilastotieteilijän taulukossa.

Silloin osuivat silmäni tuttuu hahmoon ikkunan lasissa

    kumarruin lähemmin tunteakseni ja tunsinhan minä:

                                                           oman kuvani

Nostin hattuani: hyvää päivää, kanssamatkustaja,

       tekin siis olette matkalla kaupunkiin.”

               -Arvo Turtiainen: Puhetta Porthaninrinteellä, 1968.

Mauno Koivisto, 90 v

”En pyri tahallani varsinaisesti hämmentämään, mutta ilmaisen itseni mielelläni moniselitteisesti, jos mahdollista...” (1980)

”En tarkoita sitä, että kaikki kaikki arvostelu olisi subjektiivista ja eri suuntiin käyviä etunäkökohtia heijastavaa.

     Mutta arvostelu on nähdäkseni primiitivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanalo on ilmeinen.” (1965.)

”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.” (1971.)

      -Mauno Koivisto: Tästä lähtien, 1981. 
       Toim. Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen.

Pitää suojella

Ei, ei, ei!

     Ei saa rakentaa siihen, koska siinä kasvaa puita ja pensaita.

     Ei, ei missään nimessä, koska tästä alueesta tulee siirtolapuutarhaslummi jos rakennetaan lisää mökkejä meidän naapuriin. Me ollaan parempaa väkeä eikä tulijoista koskaan tiedä, mitä lie... ryysyläisiä. Autojakin tulee lisää.

     Ei, älä unta näe että rakentaisit tähän; tuo parkkipaikka pitää suojella, koska tämä on kansallismaisemaa. Ei mitään Kukkelihimaa jenkkimoskalle tänne. Tässä on talot jo paikallaan, herrojen pytingit. Merimaisema.

     Ei, kyllä asia nyt on niin, että vaikka asuntoja tarvitaan, eivät ne tähän sovi, herranjestas tuossahan on keskuspuiston reuna tai jonkun puiston ja vaikka ei olisikaan, siinä on jokin tyhjä tila kuitenkin ja sillä on oma arvonsa. Me rakastamme tätä maisemaa, tyhjää tilaa, erkkikin sen tajuaa. No hei, taiteilijan kangas on tyhjä, sinne voi piirtää mitä tahansa mutta... parempi jättää piirtämättä.

     Ei! Ei! Ei!

Tontti Guggenheimille?
Ei vaan kansallisparkkipaikka joka pitää suojella.
Kyösti Salovaara 2013.

Lopullinen kysymys?

Onko erinomaisen hyödyllistä, että kaikki suomalaiset asuvat Helsingissä ja näillä seuduin?

     Jos se on hyödyllistä ja tarpeellista ja välttämätöntä ja väistämätöntä, jääkö Suomi-sana tarpeettomaksi?

     Kenelle se sitten myydään?