Ryhdyin miettimään, huh

Kun tein joulukorttia, aloin miettimään.

     Ihan oikeasti aloin miettiä, että vaikka olen elänyt pääasiassa veden lähellä, nyt minut on sijoitettu kuivalle maalle.

     Ryhdyin miettimään, että miten tässä näin on käynyt.

     Että onko se vain sattumaa vai johdatusta.

     Onko elämässä pyrkimys sattumia välttääkseen sattumalta päätyä jonnekin?

Lapsuuden ja nuoruuden vietin meren rannalla, Sapokan lahden rannalla, Kotkan saarella, melkein keskustassa, kaupungin reunalla, sillä Kotkassa kaikki on keskellä ja reunalla.

     Asuin 1920-luvulla rakennetussa puutalossa. Yhteisöön kuului (ja kuuluu) kahdeksan neljän perheen ”rivitaloa”. Työläisten osuuskunnan rakennuttama, saman arkkitehdin piirustama joka suunnitteli Puu-Käpylän.

     Ikkunoista näkyi (näkyy vieläkin äitini asunnosta) Sapokkaan, matkaa mereen oli sata metriä tai vähemmän.

     Sapokan lahti oli viisikymmentäluvulla melkein kaatopaikka, rämettynyt ja umpeen kasvava matala merenlahti, jota Pookinmäki puisine hyppyreineen vahti eikä voinut lahden rappiolle mitään.

     Joskus aikaisemmin, kauan sitten Ruotsin kuningas seisoi Pookinmäellä ja katseli Sapokasta pois päin, itään missä käytiin Ruotsinsalmen taistelua.

     Mutta minulle ja pihapiirin lapsille Sapokka oli kuitenkin ihmeellinen ja kiehtova. Salaperäinen.

Sen jälkeen olen asunut Brahen kentän vieressä Helsingissä ja sitten Tapiolassa niin että ikkunasta näkyi Otsonlahti, kun hieman varvisti.

     Tapiolan jälkeen kiersin Leppävaaran kautta takaisin Tapiolaan, muutama sata metriä merestä edemmäs, kauemmas mutta ei pois sen taikapiiristä.

     Kun sitten muutin Miniatoon Soukan rantamaisemiin, oli vähän kuin olisin palannut Sapokkaan takaisin; tosin nyt ylellisemmässä asussa.

     Miniatontiellä Espoonlahti näkyi ikkunoista eikä tarvinnut edes varvistaa.

Kuivalle maalle heittäydyin kolmetoista vuotta sitten, ensin Pukinmäkeen ja sitten Malmille.

     Joen rantaan tästä on matkaa pari kilometriä, merelle noin viisi.

     Aika usein käyn katsomassa miten Vantaa juoksee, vaikka se onkin melkein paikallaan. Mutta vettä kuitenkin virtaa. Merelle päin.

     Vantaanjokea seurailevaa rantapolkua voi kävellä Vanhaankaupunkiin, missä joki yrittää mereen laskiessaan komeilla pienellä koskella. Se on vaatimaton mutta koski kuitenkin.

     Eihän komeus ja suuruus ole pääasia.

Kun ryhdyin miettimään, kun aloin miettiä...

Olen siis elänyt ja kulkenut rannoilla mutta en merillä. Olen rantaväkeä, en purjehtija, merimies, horisonttiin pyrkivä seikkailija.

     Rannassa asuva kaipaa merelle, mutta ei mene sinne.

     Meren reuna riittää, siinä on kylliksi.

     Turvallista vaaroissaan. Unelmien raaka-ainetta.

     Mahdollisuus jota ei tarvitse käyttää.

Rantavedessä, maan ja meren koskettaessa toisiaan, aaltojen tuomia roskia, isoja ja pieniä, pulloja ja puukalikoita.

     Ranta-asukas näkee laivan katoavan horisonttiin. Unelmiako pursi tavoittelee? Vai jotakin proosallisempaa?

     Katsot roskia rantaviivalla. Unelmien palauttamia, koettujen tai haaveeksi jääneiden.

     

                                                                                       KS. 2013