Runoilija kompastuu rakkauteen

[Hanhenrintaa vai lampaanpaistia?]

Lammaspaimen vuohineen Serrania de Rondan rinteillä.
KS. 2012.

PITÄÄKÖ runoja lukea vakavalla mielellä?

     Niin tosissaan, että yrittää ymmärtää mitä runoilija sanoo? Ja uskoa että runoilijat ”sanovat” jotakin? Jotakin yleistä eivätkä vain kieriskele omissa munaskuissaan.

     Jean-Paul Sartre otti aikanaan sellaisen asennon, että runot kuuluvat samaan kategoriaan maalaustaiteen ja musiikin kanssa: ne eivät sisällä merkityksiä, joten ne eivät sitoudu yhteiskunnalliseen muutokseen.

     Sartren mielestä runoilija käyttää sanoja eri tavalla kuin prosaisti. Oikeastaan runoilija ei edes käytä sanoja vaan pikemmin palvelee niitä. Sanat ovat siis tarkoitus, ei se mikä merkitys sanoilla on.

     ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Kirjoitti Sartre 1940-luvulla.

SATUIN eräänä marraskuisena päivänä, jälleen autossani, kuuntelemaan Matti Rossin ja Kaj Chydeniuksen laulua Jos rakastat, jonka sensuelli Kristiina Halkola levytti vuonna 1971. Kaunis ja komea laulu. (Siitä voi nauttia esimerkiksi tästä.)

     Jälleen kerran, niin kuin monesti aikaisemmin, jo laulun syntymisen aikoihin Halkolaa kuunnellessa, runon ilmiselvä ristiriitaisuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Onko ristiriita tavoiteltua vai runoilijan kömmähdys?

     Ristiriita liittyy sanoihin ja tällä kertaa myös niiden merkitykseen. Chydeniuksen musiikista ei pahaa sanaa ole sanomista. Hän osaa yhdistää musiikillaan kertovan runon lyyriset sävyt sen voimakkaasti progressiiviseen sanomaan. Tuon ajan Chydenius rakensi osaavien muusikoiden - joilla monilla oli jazzmuusikon taustaa - kanssa sellaisen rautalankamallin ettei kuulija voinut olla ymmärtämättä mitä sanottiin ja miten sanottiin.

     Ei, ristiriita liittyy Rossin runon sanoihin, sen väitteisiin, tapaan jolla runon ”sanoma” kirjoitetaan säkeiksi.

KUN SARTRE moitti runoutta, hän puhui modernista lyriikasta, joka rikkoo kielen ja leikittelee sanoilla kuin lapsi puupalikoilla. Runoilijat pyrkivät monitulkintaisesti yllättämään, vieraannuttamaan, eksyttämään lukijan sanapeleihin ja unohtamaan todellisuuden, josta oltiin kertovinaan.

     Matti Rossin (s.1934) rakkauslaulussa kaikki sitä vastoin on selvää ja ymmärrettävää - ainakin päällisin puolin. Kielikuvat kumpuavat arkipäivästä. Runolla on selkeä viesti: ihmisen rakastumista ei pidä irrottaa arkipäivän todellisuudesta; se tulee liittää ei vähempään kuin taisteluun paremmasta maailmasta.

     Tälläkin kertaa runo tuntuu kirjoitetun naisen laulamaksi, vaikka tänään, vuonna 2013 sen kysymykset voisi kuvitella myös miehen suuhun: voisiko mies rakastua naiseen, joka pystyy elättämään hänet ja viemään ulkomaille ja purjehtimaan? Ehkä, mutta eipä ole sattunut kohdalle.

     Runon teema ja rakkauden ehdot avataan laulun ensimmäisessä säkeistössä kuin sardiinipurkki:

Jos rakastat kylmää kuuta

esineitä, kirjojen kansia

auton ovia, ihmisen kuorta

en tule sinun kanssasi meren rantaan

enkä piirrä kuvaasi hiekkaan.

     Teemaa sitten kehitellään ja täsmennetään. Runon nainen ei suostu pitämään soopeliturkkia eikä lähtemään ravintolaan syömään hanhenrintaa. Hän ei pidä miehestä, joka purjehtii tai ostaa liput Kanarialle. Jos mies purjehtii, menköön merille menojaan.

     Jos miehellä on rahaa, nainen kyllä suostuu tuhlaamaan sitä ja antaa kaiken mitä nainen voi antaa. Tämä kuulostaa Rossin suuhun aika opportunistiselta. Mitä feministi tuosta sanoisi?

     Laulun minä ei hyväksy edes kirjojen lukemista, sillä liika viisaus saattaa johtaa ihmissuhteen karille. Nainen haluaa säilyttää ikiomat salaisuutensa rakkaalta piilossa. Sitä paitsi hän haluaa muutenkin käpertyä itseensä, paitsi...

     Sitten kun, jos nämä ehdot täytät, kelpaat rakastetuksi:

Jos rakastat pieniä tyttöjä

pieniä tyttöjä, pieniä poikia

koiria, mummoja, vanhojapiikoja

salaattia ja sellerinjuurta

lampaapaistia, kevätaamuja

kylmien asemien yksinäisiä miehiä

minä tulen sinun kanssasi merenrantaan...

     Siellä sitten nainen piirtää kuvasi hiekkaan. Hän ei pelkää (tai tajua), että hiekkalinnat sortuvat; että laineet kuluttavat kuvasi tuossa tuokiossa.

RUNON minällä on selkeä ultimaatumi: olen valmis rakastumaan sinuun jos sinulla on ”oikea” yhteiskunnallinen asenne maailman menoon, ehkäpä jopa sen muuttamiseen.

     Runoilija pilkkaa pikkuporvarillisia arvoja ja etuja, mutta kompastuu kehumaan lampaanpaistia ja sellerinjuurta aidomman, sosiaalisemman asenteen merkkeinä.

     Miten niin lampaanpaisti on ”sosialistisempaa” sapuskaa kuin hanhenrinta?

     Ja miksi rakastuneet eivät saisi purjehtia? Miksi pitää pysytellä Suomessa ja kulkea liekkihotellin nurkilla palvomassa sortuneita ihmisiä? Ja mitä hemmettiä tarkoittaa pikkutyttöjen ja pikkupoikien rakastaminen? Mistä runoilija on saanut päähänsä ettei kirjojen lukija, kaukomatkailija ja hanherinnasta tykkäävä ihmisen osaisi ja voisi rakastaa lapsia?

     Runoilijalla taitaa olla ennakkoluuloja. Hän yrittää rakentaa kaksi vastakkaista todellisuutta, mutta ei löydä oikeita sanoja todistaakseen, että sellaiset todellisuudet löytyvät ja miten ne asettaisi järkiperäisesti vastakkain rakkauden ja rakkaudettomuuden kuviksi, metaforaksi.

     Matti Rossi kompastuu rakkauteen yrittäessään kuvata sitä yhteiskunnallisena toimenpiteenä.

MISTÄKÖHÄN Rossi keksi lampaanpaistin kielikuvan todistamaan ”tiedostavan” ihmisen paremmuutta, jopa rakastajana?

     Muistamme toki että 1960-luvun älymystöjupeilla oli tapana (tai luulimme että heillä oli tapana) kokoontua punaviinin ja juustolautasen ympärille keskustelemaan ”paremmasta maailmasta” ja sosialismin voitosta, mutta söivätkö he myös lampaanpaistia?

     Lammas ei ole pitkään aikaan kuulunut suomalaisen ruokapöydän arkeen.

     Välimeren piirissä lammasruoat ovat sitä vastoin kuuluneet aina arkipäivään - ja kuuluvat yhä enkä voi kuvitella matkaa sinne päin ilman, että ainakin kerran nautin lammasta muodossa tai toisessa.

     Mutta silloin kun Matti Rossi kirjoitti rakkauslaulunsa, Espanjaa hallitsi diktaattorina Franco ja Kreikkaa julma sotilasjuntta, joten tuskinpa runon kielikuva viittasi Välimerelle.

     Ehkä Rossi oli matkoillaan rautaesiripun takaisiin kommunistimaihin syönyt maukasta lammasta ja runo yrittää yhdistää lampaan sinne suuntaan? Mutta tiesivätkö kuulijat missä maassa Rossin lammas pitää nauttia? Oliko lammas vaikkapa sosialistisessa Unkarissa aidomman tietoisuuden merkki?

     Lammas on muutenkin ongelmallinen ihanneyhteiskunnan vertauskuvaksi.

     Antony Beevor pitää kirjassaan Taistelu Espanjasta lampaankasvatusta yhtenä pääsyynä Espanjan sisällisotaan - tai paremminkin Espanjan vanhoillista ja seisahtunutta talousrakennetta. Se perustui feodalismiin, jossa lampaankasvatuksella oli keskeinen osa. Kun espanjalainen aatelisto pyrki vakiinnuttamaan valtansa maurit lyötyään, he tarvitsivat rahaa ja sen hankkimiseen sopi parhaiten merinovilla ja aatelistolle luovutetut maa-alueet.   Lampaiden määrä perusteli yhteiskunnallisen aseman. Mitä enemmän, sen parempi.

     Lampaat eivät pelkästään syöneet maan pintaa puhtaaksi, vaan aiheuttivat ylilaiduntamisella valtavan eroosion. Siitä seurasi mittavien alueiden kuivuminen. Se puolestaan vaikutti haitallisesti koko Välimeren ilmastoon.

     Tavallaan ”tarpeeton” lampaankasvatus syöksi Espanjan talouden ja yhteiskunnan 1700-luvulla takaisin keskiaikaan. Tilanne synnytti Espanjassa tunnetun sanonnan, jonka mukaan ”puolet Espanjasta syö, mutta ei tee työtä, kun taas toinen puoli tekee työtä mutta ei syö”.

     Ehkä hanhenrinta olisi sittenkin olisi ollut parempi kielikuva.

MUTTA.

     Mutta voiko ihmisyksilöiden välistä rakkautta ja ihmisten kokemaa onnellisuutta perustella yhteiskunnan ja aineellisen todellisuuden parametreilla? Saako sitä perustella? Pitääkö se juuri niin perustella?

     Kysymys on melkein mahdoton.

     Ensinnäkin: eikö jokaiselle kuuluu turvallinen elämänpiiri jossa on ihana rakastaa?

     Toiseksi: kyllä kai köyhäkin silti rakastuu ja on onnellinen?

     Kolmanneksi: ei kai kukaan väitä etteikö myös rikas ihminen voisi rakastua ja rakastaa yhtä aidosti kuin köyhä ihminen?

     Rossin runon ristiriita paljastuu noissa kolmessa kysymyksessä. Jossain mielessä on ironista, että samalla kun Rossi liputtaa runossa paremman ja sosiaalisemman maailman puolesta, hän kieltää että vauraus ja moninaisuus kuuluisivat tuollaiseen yhteiskuntaan. Rossi ”ihannoi” köyhyyttä ja kurjuutta pyrkiessään niistä pois.

      Samanlaisen ristiriidan kokee Rossin runokokoelmaa Käännekohta (1968) lukiessa. Käännekohdan Rossi kirjoitti osittaiseksi vastalauseeksi Neuvostoliiton Tsekkoslovakia-miehitykselle, mutta samalla kun Rossi kritisoi Neuvostoliiton käyttäytymistä, hän piti vielä pahempana länsimaisen markkinatalouden ja Yhdysvaltojen vaikutusta ihmisten elämään.

     Kommunismin ja kapitalismin (”monopolikoneen”) välissä ei ollut kolmatta tietä. Kun Rossi ei löydä makrotasolta politiikan mahdollisuutta, hän eksyttää lukijan arkipäivän yksityiskohtiin, huomaamatta, että niitä ei voi eikä pidä politisoida.

     Ei ihme että Rossilta menivät sekaisin hanhenrinnat ja lampaanpaisti.