torstai 19. joulukuuta 2013

Ryhdyin miettimään, huh








Kun tein joulukorttia, aloin miettimään.
     Ihan oikeasti aloin miettiä, että vaikka olen elänyt pääasiassa veden lähellä, nyt minut on sijoitettu kuivalle maalle.
     Ryhdyin miettimään, että miten tässä näin on käynyt.
     Että onko se vain sattumaa vai johdatusta.
     Onko elämässä pyrkimys sattumia välttääkseen sattumalta päätyä jonnekin?


Lapsuuden ja nuoruuden vietin meren rannalla, Sapokan lahden rannalla, Kotkan saarella, melkein keskustassa, kaupungin reunalla, sillä Kotkassa kaikki on keskellä ja reunalla.
     Asuin 1920-luvulla rakennetussa puutalossa. Yhteisöön kuului (ja kuuluu) kahdeksan neljän perheen ”rivitaloa”. Työläisten osuuskunnan rakennuttama, saman arkkitehdin piirustama joka suunnitteli Puu-Käpylän.
     Ikkunoista näkyi (näkyy vieläkin äitini asunnosta) Sapokkaan, matkaa mereen oli sata metriä tai vähemmän.
     Sapokan lahti oli viisikymmentäluvulla melkein kaatopaikka, rämettynyt ja umpeen kasvava matala merenlahti, jota Pookinmäki puisine hyppyreineen vahti eikä voinut lahden rappiolle mitään.
     Joskus aikaisemmin, kauan sitten Ruotsin kuningas seisoi Pookinmäellä ja katseli Sapokasta pois päin, itään missä käytiin Ruotsinsalmen taistelua.
     Mutta minulle ja pihapiirin lapsille Sapokka oli kuitenkin ihmeellinen ja kiehtova. Salaperäinen.


Sen jälkeen olen asunut Brahen kentän vieressä Helsingissä ja sitten Tapiolassa niin että ikkunasta näkyi Otsonlahti, kun hieman varvisti.
     Tapiolan jälkeen kiersin Leppävaaran kautta takaisin Tapiolaan, muutama sata metriä merestä edemmäs, kauemmas mutta ei pois sen taikapiiristä.
     Kun sitten muutin Miniatoon Soukan rantamaisemiin, oli vähän kuin olisin palannut Sapokkaan takaisin; tosin nyt ylellisemmässä asussa.
     Miniatontiellä Espoonlahti näkyi ikkunoista eikä tarvinnut edes varvistaa.


Kuivalle maalle heittäydyin kolmetoista vuotta sitten, ensin Pukinmäkeen ja sitten Malmille.
     Joen rantaan tästä on matkaa pari kilometriä, merelle noin viisi.
     Aika usein käyn katsomassa miten Vantaa juoksee, vaikka se onkin melkein paikallaan. Mutta vettä kuitenkin virtaa. Merelle päin.
     Vantaanjokea seurailevaa rantapolkua voi kävellä Vanhaankaupunkiin, missä joki yrittää mereen laskiessaan komeilla pienellä koskella. Se on vaatimaton mutta koski kuitenkin.
     Eihän komeus ja suuruus ole pääasia.


Kun ryhdyin miettimään, kun aloin miettiä...


Olen siis elänyt ja kulkenut rannoilla mutta en merillä. Olen rantaväkeä, en purjehtija, merimies, horisonttiin pyrkivä seikkailija.
     Rannassa asuva kaipaa merelle, mutta ei mene sinne.
     Meren reuna riittää, siinä on kylliksi.
     Turvallista vaaroissaan. Unelmien raaka-ainetta.
     Mahdollisuus jota ei tarvitse käyttää.


Rantavedessä, maan ja meren koskettaessa toisiaan, aaltojen tuomia roskia, isoja ja pieniä, pulloja ja puukalikoita.
     Ranta-asukas näkee laivan katoavan horisonttiin. Unelmiako pursi tavoittelee? Vai jotakin proosallisempaa?
     Katsot roskia rantaviivalla. Unelmien palauttamia, koettujen tai haaveeksi jääneiden.

     
                                                                                       KS. 2013


6 kommenttia:

  1. Veräjälaaksossa asuneena nuo Vantaa-joen rantapolut ovat tuttujakin tutumpia. Niitä pitkin käveltiin lasten kanssa Vanhankaupunginlahdelle katsomaan kuohuja, jotka ainakin lapsen näkökulmasta näyttivät mahtavilta.
    Minulle vesi elementtinä on nykyään enemmän katsomista kuin fyysistä kokemista varten. Nyt asun Porvoossa ja makuuhuoneestamme näkyy meri, tosin ainoastaan talvella kun puissa ei ole lehtiä. Kaunistahan se on, mutta ei minusta purjehtijaa tule, vaikka molemmin puolin seinää naapurista löytyy purjehtijoita. Rakkain vesimaisema minulle onkin järvi, Säkylän Pyhäjärven rannalla Eurassa lapsuuden kesät kuluivat järvessä uiden ja rannoilla kävellen. Nykyään en ui enää kuin uimahallissa, harvoin sielläkään.

    Hyvää joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jaana! Samoin, Hyvää Joulua ja mainiota tulevaa vuotta!

      Pakinassani jäi sanomatta, että 60-luvun alusta alken vietin melkein 40 vuotta kaikki kesälomat ja myöhemmin muutkin lomat Kymijoen rannalla Pernoonkoskien tuntumassa; siellä missä Kymijoki jakautuu kahteen haaraan (toinen Ahvenkoskelle, toinen Kotkaan ja Karhulaan) ja missä Kymijoki on satumaisen näköinen, melkein kuin Amazon.

      Meille ranta-asukkaille, joita tunnumme olevan, vedet - virtaavat joet, tyynet järvet ja aaltoiset meret - ovat jonkinlainen filosofinen yhteys konkreettiseen, siihen että meret, joet ja järvet ovat olleet (ja kai ovat vieläkin) ihmiskunnan kehityksen pohja-alusta, sekä taloudellisessa että kulttuurisessa mielessä.

      Poista
  2. Mahtava kirjoitus, laitoit täälläkin miettimään merta ja vettä ja rantaa!
    Minäkin olen rannalla seisoskelija, ja rakastan merta ja vettä. Uimaankin uskallan, mutta en tunne mitään suurempaa tarvetta lähteä aalloille katsomaan, mitä horisontin takaa löytyy. Omena on siis pudonnut kauas puusta, sillä olen merenkävijäsukua! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna!

      Sinulla merta piisaakin, tämä meidän täällä on tuommoinen "lätäkkö". Mutta eipä kai suuruus ole oleellista vaan veden elementti virtauksineen, tyynine hetkineen ja raivoisine aallokoineen. Ihminen on aina, loppujen lopuksi, "rannalla" ja veden ääressä sen tajuaa konkreettisesti.

      Poista
    2. Nimenomaan, veden elementti on kiehtova ja inspiroiva, ja kaikenlaista muutakin. Valtameren voima on kyllä suunnaton. Usein mietin sitä, kuinka me näillä pienillä maaplänteillä olemme kyllä aika avuttomia. Suurin osa maapallon tapahtumistahan käy vedessä, jossa elämää on ehkä enemmän kuin maalla - ja paljon tutkimatontakin vielä!

      Toivottavasti ihminen, vaikka onkin rannalla, ei ole rannalla ruikuttamassa kovin usein! Minua puhutteli hiljattain Mary Oliverin runo:

      I Go Down to the Shore

      I go down to the shore in the morning
      and depending on the hour the waves
      are rolling in or moving out,
      and I say, oh, I am miserable,
      what shall—
      what should I do? And the sea says
      in its lovely voice:
      Excuse me, I have work to do.

      Poista
    3. Hieno runo!

      Vähän samanlaiselta tuntui monta kertaa kun illan hämärässä istuttiin vuolaan Kymijoen rannalla ja tuijotettiin virtaavaa vettä, sen yllättäviä pyörteitä, akanvirtaan kulkevia irronneita lehtiä ja taustalla ison kosken kohina. Jotenkin tajusi oman paikkansa - ja koko loputtoman historian mihin ihmisyksilö on hetkeksi "pudotettu".

      Poista