Kun
tein joulukorttia, aloin miettimään.
Ihan
oikeasti aloin miettiä, että vaikka olen elänyt pääasiassa veden
lähellä, nyt minut on sijoitettu kuivalle maalle.
Ryhdyin
miettimään, että miten tässä näin on käynyt.
Että
onko se vain sattumaa vai johdatusta.
Onko
elämässä pyrkimys sattumia välttääkseen sattumalta päätyä
jonnekin?
Lapsuuden
ja nuoruuden vietin meren rannalla, Sapokan lahden rannalla,
Kotkan saarella, melkein keskustassa, kaupungin reunalla, sillä
Kotkassa kaikki on keskellä ja reunalla.
Asuin
1920-luvulla rakennetussa puutalossa. Yhteisöön kuului (ja kuuluu)
kahdeksan neljän perheen ”rivitaloa”. Työläisten osuuskunnan rakennuttama, saman arkkitehdin piirustama joka suunnitteli Puu-Käpylän.
Ikkunoista
näkyi (näkyy vieläkin äitini asunnosta) Sapokkaan, matkaa mereen
oli sata metriä tai vähemmän.
Sapokan
lahti oli viisikymmentäluvulla melkein kaatopaikka, rämettynyt ja
umpeen kasvava matala merenlahti, jota Pookinmäki puisine
hyppyreineen vahti eikä voinut lahden rappiolle mitään.
Joskus
aikaisemmin, kauan sitten Ruotsin kuningas seisoi Pookinmäellä ja
katseli Sapokasta pois päin, itään missä käytiin Ruotsinsalmen
taistelua.
Mutta
minulle ja pihapiirin lapsille Sapokka oli kuitenkin ihmeellinen ja
kiehtova. Salaperäinen.
Sen
jälkeen olen asunut Brahen kentän vieressä Helsingissä ja
sitten Tapiolassa niin että ikkunasta näkyi Otsonlahti, kun hieman
varvisti.
Tapiolan
jälkeen kiersin Leppävaaran kautta takaisin Tapiolaan, muutama sata
metriä merestä edemmäs, kauemmas mutta ei pois sen taikapiiristä.
Kun
sitten muutin Miniatoon Soukan rantamaisemiin, oli vähän kuin
olisin palannut Sapokkaan takaisin; tosin nyt ylellisemmässä
asussa.
Miniatontiellä
Espoonlahti näkyi ikkunoista eikä tarvinnut edes varvistaa.
Kuivalle
maalle heittäydyin kolmetoista vuotta sitten, ensin Pukinmäkeen ja
sitten Malmille.
Joen
rantaan tästä on matkaa pari kilometriä, merelle noin viisi.
Aika
usein käyn katsomassa miten Vantaa juoksee, vaikka se onkin melkein
paikallaan. Mutta vettä kuitenkin virtaa. Merelle päin.
Vantaanjokea seurailevaa rantapolkua voi kävellä Vanhaankaupunkiin, missä joki yrittää mereen laskiessaan komeilla pienellä koskella. Se on vaatimaton mutta koski
kuitenkin.
Eihän
komeus ja suuruus ole pääasia.
Kun
ryhdyin miettimään, kun aloin miettiä...
Olen
siis elänyt ja kulkenut rannoilla mutta en merillä. Olen
rantaväkeä, en purjehtija, merimies, horisonttiin pyrkivä
seikkailija.
Rannassa
asuva kaipaa merelle, mutta ei mene sinne.
Meren
reuna riittää, siinä on kylliksi.
Turvallista vaaroissaan. Unelmien raaka-ainetta.
Mahdollisuus
jota ei tarvitse käyttää.
Rantavedessä,
maan ja meren koskettaessa toisiaan, aaltojen tuomia roskia,
isoja ja pieniä, pulloja ja puukalikoita.
Ranta-asukas
näkee laivan katoavan horisonttiin. Unelmiako pursi tavoittelee? Vai
jotakin proosallisempaa?
Katsot
roskia rantaviivalla. Unelmien palauttamia, koettujen tai haaveeksi
jääneiden.
 |
| KS. 2013 |
