Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]

                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.

Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.

     Onneksi olkoon!

     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.

     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”

     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!

     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?

     Kenen niitä pitäisi lukea?

     Putinin vai Putinin uhrien?

Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.

     Westö tarkoitti taidetta.

     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?

     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.

     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.

     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.

     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.

     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.

Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!

     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.

     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?

     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.

     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.

     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?

     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.

     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.

     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.

     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?

     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.

     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.

     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.

     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.

     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.

Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.

     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.

     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.

     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.