Loistava Olavi Paavolainen

[HENKILÖKUVA PALASINA]

       [eli]

           [ESTETIIKAN KAMMAREISSA]

Lumosi aikalaisensa!

     Kuinka monesta ihmisestä voi noin sanoa? Elävästä tai kuolleesta?

     Ilmeisesti Olavi Paavolaisesta (1903-64) voi – ja sanotaan.

     Siitä huolimatta, että vain pari hänen teoksistaan on kestänyt vuosien yli. Mutta tietysti sekin on enemmän kuin monen muun aikanaan julkisuuden pintaan pullahtaneen kirjailijan.

     Kenties Olavi Paavolainen tarvitaan!

Olen lueskellut iltaisin Panu Rajalan hienoa ja laveaa, jos kohta paikoin ärsyttävää teosta Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämäkerta (WSOY 2014). Jos Paavolainen vietteli aikalaiset esteettiseen kokemukseensa, niin Rajala viettelee lukijan Paavolaisen elämän seuraamiseen, kuin kärpäseksi Paavolaisen olkapäälle.
     Kirjan aloitettua se täytyy lukea.

     Rajala rakasti Mika Waltaria kirjoittaessaan hänestä elämäkerran.

     Paavolaista Rajala ei rakasta vaan asettaa hänet monessa kyseenalaiseen valoon. Rajala (melkein) tuohtuu kun ei löydä Paavolaisen maailmankatsomusta. Mutta ei sitä kukaan muukaan ole löytänyt.

     Ihmisessä on monta maailmankatsomusta, yksityisempiä, julkisempia, ajateltuja, ääneen sanottuja.
     Ikään kuin sattumalta - eikä se voi olla sattumaa - osuu silmiini Pascal Mercierin romaanin Yöjuna Lissaboniin motoksi kirjattu lainaus Michel de Montaignelta: "Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä." (Suom. Renja Salminen.) 

Rajalan Tulisoihtu pimeään on ehdolla Kanava-lehden vuoden tietokirjaksi.

     Palkinnon esiraadin mukaan Rajalan teos ”välittää sen kiehtovuuden millä Paavolainen lumosi aikalaisensa.” Esiraati oli yhtä kuin Mikko Majander ja Elina Grundström.

     Tuoreessa Kanavassa (7/2014) Ville Laamanen arvostelee Rajalan teoksen.

     ”Mikä tahansa Paavolaista käsittelevä esitys rakentuu väistämättä aiemman kirjallisuuden ja muun tausta-aineiston varaan”, Laamanen toteaa. ”Rajalan näkemys on läheisempää sukua kohdehenkilön ystävän Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen -henkilökuvalle (1975) kuin professori ja serkku Jaakko Paavolaisen Keulakuva-elämäkerralle (1991).”

     Rajalan uteliaisuutta herättävässä teoksessa mietityttää kaksi asiaa.

     Ensinnä se, että Rajala häijyilee Paavolaisen pyrkimyksille. Erkki Tuomioja totesi Lokakuun kirjavinkissään, että Paavolainen ei saa henkilönä ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta. Eikä kenties sitä ansaitsekaan, Tuomioja jatkoi kuivakiskoisesti.
     Elämäkerturin ei tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset. Rajalallakin on lupa "inhota" Paavolaista, mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica (2008).

     Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ”sankari”, koska se rooli on varattu Waltarille.
     Toiseksi, Rajala ei pysty piilottamaan asenteellisuuttaan 20- ja 30-luvun vasemmistolaisia kohtaan. En tarkoita etteikö kirjoittaja saisi esiintyä porvarillisten lippujen kantajana ja etteikö sellainen näkemys olisi yhtä sallittua ja kenties yhtä perusteltua kuin jokin muukin näkemys; ei, kaikki on sallittua - ja enemmänkin - mutta Rajalan jossain määrin ahdas näkemys yhteiskunnasta, josta vasemmistointellektuellien rakentava osuus puuttuu melkein kokonaan, kaventaa myös ajankuvan, joka nyt jää puolinaiseksi.

     Tokihan Rajala tanssittaa vasemmistolaisiakin Paavolaisen ympärillä, mutta sympatiaa he eivät saa.

     No, kukaan ei ole täydellinen.

     Rajalan näkemys Paavolaisen elämästä on kaikesta huolimatta kuin fresko josta löytää hakemansa ja sen mitä ei osannut etsiä. Ironiaa tai ei, mutta teoksen loppupuolella, käsitellessään Paavolaisen viimeisiä vaikenemisen ja syrjäytymisen vuosia, Rajalan tekstiin tulee kuulakas myötäeläminen. Vaiennut kirjailija ei pysty enää antamaan vastusta edes elämäkertansa kirjoittajalle!
     Paavolaisen "esteettinen" profiili tulee hyvin piirretyksi. Paavolainen on Rajalan mukaan alituiseen älyllisen ristiriidan leikkauskohdassa: epäröidäkö vai syöksyäkö rohkeasti kannanottoihin. Niin kuin Rajala sanoo, Paavolainen istui aidalla ja pohti istuako tarkkailemassa maailmaa vai hypätäkö aidalta sen sekaan.
     Koska Paavolainen on niin montaa mieltä, taitaa jäljelle jäädä vain esteettinen kannanotto, tai kuten Rajala kirjoittaa:
     "Mutta aatteet, nehän Paavolaisen kirjoissa aina taistelevat, eivät niinkään ihmiset...Hän ei ole ihmisten kuvaaja, hänen havaitsemansa tyypit edustavat aina jotakin aatetta tai ideaa, joka on valmiiksi kiehunut kirjoittajan päässä. Hän on paradoksien ja laajojen yleistysten hahmottelija. Paukkuefekti, iskevä ilmaus, osuva määritelmä ovat hänen ilmoille ampumiaan raketteja, joiden alle peittyy ihmisten niin sanottu tavallinen elämä."

Tänään ei aiheena kuitenkaan ole yksinomaan Rajalan teos vaan (myös) Matti Kurjensaaren (1907-88) vuonna 1975 ilmestynyt Loistava Olavi Paavolainen (Tammi), jonka alaotsikko kuului ”Henkilö- ja ajankuva”.

     Kirjoitin Kurjensaaren teoksesta tuoreeltaan arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin, varmaankin yhtenä ensimmäisistä kriitikoista syksyllä 1975. Muistaakseni sain kirjasta jonkinlaisen version ennen sen julkistamista, joten pääsin julki eturintamassa.

     Arvostelun otsikko kuului: Loistava Olavi Paavolainen - ärsyke halvaantuneelle ajallemme. Juttua kirjoittaessani ei tiennyt Kurjensaaren vaikeuksista Paavolaisen suvun kanssa.

     Jarl Hellemann on kertonut muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996), kuinka Paavolaisen ex-vaimo ”nöyryytti” Kurjensaarta ja kielsi tätä julkaisemasta Paavolaisen yksityiskirjeitä.

     Tapaus romahdutti Kurjensaaren pitkään suunnitteleman projektin. Hän kadotti intonsa ja kirjoittamisen hurman.

     ”Masennustila kaikkine seuraamuksineen kesti kuukausia”, Hellemann sanoo. ”Matti oli perin juurin loukkaantunut. Hän oli ollut Olavi Paavolaisen lähellä 34 vuotta, ex-vaimo vain muutamia. Kumpi oli enemmän vastuussa Olavi Paavolaisen muistosta Suomen kulttuurihistorialle?”

Niin tai näin, minulle lokakuun alussa 1975 Kurjensaari oli riittävän ”innostava” kirjoittaja. Miksi muuten olisin kirjoittanut niin laveasti Kurjensaaren teoksesta?

     Esteettisen riemun vallassa heitän nyt tähän tuon arvosteluni.

     Pistän sen palasiksi, sillä eihän Rajalakaan löydä Paavolaisesta yhtä miestä, yhtä mieltä, yhtä maailmankatsomusta.

     Jos joku haluaa lukea jutun lauseet ja virkkeet siinä järjestyksessä kuin ne aikanaan painettiin, varustan tekstipalaset numeroilla, joita seuraamalla alkuperäinen järjestys selviää.

     Ihminen on maisema, ei kivi eikä kanto.

(10), (12)

(1)

(6)

(7)

(2)

(3)

(5)

(3.1)

(4)

(11)

(9)

(8)

Matti Kurjensaari teoksensa takakannessa.