torstai 9. lokakuuta 2014

Mieli maisemassa

[… ja maisema mielessä]


                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.



Elämmekö välinpitämättömässä suhteessa maisemaan, meitä ympäröivään fyysiseen tilaan?
     Enpä usko.
     Mutta vaikeaa on arvioida, kuinka suuresti maisema vaikuttaa yksilön mieleen ja yhteisön kulttuuriin. Ihmispolon on jossakin elettävä, joten onko lopulta väliä missä hän elää: Kivikatujen sokkeloissa, pellon vieressä, meren äärellä vai metsän keskellä?
     Kun roomalaiset valloittivat Germanian 2000 vuotta sitten, he kohtasivat synkissä ja kosteissa metsissä asuvia yhteisöjä.
     Suomalaiset taitavat asua vieläkin.


Haminalainen kirjailija Martti Linna - jonka dekkari Ahventen valtakunta ilmestyi Ranskassa nimellä Le Royaume des Perches - osallistui syyskuussa Ranskan Alpeilla Est-Ouest -festivaaliin ja kirjoitti matkan kokemuksista kotisivullaan syyskuun lopulla.
     Linna kertoo kohtaamastaan pariisilaisnaisesta, jolla on tapana matkustaa Alpeille patikoimaan nähdäkseen horisontin.
     ”Suuressa kaupungissa hän ei sitä näe”, Linna toteaa naista kuultuaan. ”Ihminen menettää horisontin, mahdollisuudet nähdä ympäröivän maailman kauneuden. Surullista: sen mukana urbaani ihminen menettää paljon muutakin.”
     Vaikka Linna ei suoraan sano, hän tarkoittanee, että koska suomalaisilla on yhä voimakas luontosuhde, eikä Suomi ole vieläkään kovin urbanisoitunut, suomalaiset näkevät horisontin ja sitä mukaa luonnon kauneuden.
     Suomalaisten luontosuhteesta olen samaa mieltä.
     Mutta onko sillä vain hyvät puolensa?
     Ja vielä kovempi kysymys: näkeekö suomalainen metsässä asuessaan horisontin? Fyysisesti ja henkisesti?


Ei! 
     Ei näe.
     Työpaikkani oli muutamia vuosia Nihtisillassa Espoossa, Turkuun vievän moottoritien ja Mankkaalle ja Tapiolaan vievän kadun risteyskohdassa kallion päällä.
     Kun toimitalon kattoterassilta katseli ympäröivää kaupunkia, näki joka puolella metsiä ja aina vaan metsiä eikä taloja missään. Se oli outo kokemus, sillä järjellä ajatellen jalkojen juuressa asui yli 200 000 ihmistä. Kätketyn kaupungin olemassaoloa oli vaikea uskoa metsiä katsellessa, mutta uskoa täytyi.
     Täytyi uskoa, että suomalainen osaa piiloutua metsään, turvaan ja muilta näkymättömiin, mutta niin tehdessään hän myös menettää horisontin, sillä puun vierestä tuskin näkee muuta kuin toisen puun ja kolmannen. Metsään kätkeytynyt pystyy ainoastaan kuvittelemaan, että jossain tuolla puiden lomassa asuu toinen suomalainen, yhtä piilossa ja yhtä lailla kanssaihmisiä väistäen.
     Pari päivää sitten Helsingin Sanomissa oli artikkeli tuulivoimarakentamisen vaikeudesta. Suomesta ei löydy paikkaa, johon tuulimyllyjen siipien suihke ei kuuluisi häiritsevästi.
     Ihme ja kumma: viisi miljoona ihmistä on osannut sirotella itsensä asuntoinen ja kesämökkeineen suuren maan metsiin niin ettei tyhjää tilaa jää lainkaan!
     Luontosuhdettaan brändäävän suomalaisen taitaa olla vaikea tajuta, miten Saksassa, Ranskassa ja vaikkapa Espanjassa on niin tolkuttomasti tyhjää, asumatonta tilaa että tuulimyllyjä voi rakentaa mihin tahansa ja kuinka paljon huvittaa.
     Ironia on siinä, että eurooppalainen tapa asua urbaaneissa, kompakteissa kylissä ja kaupungeissa jättää luonnon paremmin rauhaan kuin suomalainen käytäntö hajasijoittaa kansalaiset metsiin.


Olisi rohkeaa, tiedän, vetäistä metsäsuomalaisuudesta merkittäviä linjauksia suomalaiseen kulttuuriin, tapaan kirjoittaa, maalata, säveltää tai jopa tehdä politiikkaa. Ja jos sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen ryhtyisi, törmäisi väistämättä positiivisiin ja negatiivisiin kulttuurisiin ilmentymiin.
     Onkohan niin, että esimerkiksi suomalaisesta proosasta useimmiten puuttuu ”horisontti”? Siis sekä henkisessä että filosofisessa katsannossa. Kirjailija on yleensä niin lähellä henkilöitään, että ei näe lainkaan näiden olkapään yli maisemaan. Voiko myös politiikan sisänurkkaisuutta jotenkin selittää maiseman ahtaudella? Puuttuko siitäkin horisontti?
     Tietysti kirjallisuuden saa nähdä toisessakin valossa, niin kuin näki tasavallan presidentti Sauli Niinistö "julistaessaan" Frankfurtissa, että "suomalainen kirjallisuus on älyllisesti polttelevaa ja emotionaalisesti lohduttavaa". Ehkäpä Niinistö - tai puheen kirjoittaja - on lukenut älyllistä proosaa. Kenties kirjallisuus voi olla älykästä, vaikka siitä puuttuisi maiseman filosofinen horisontti.
     Mutta, jos siis olisin rohkeampi, heittäisin syötiksi väitteen, että suomenruotsalainen kirjallisuus on liberaalimpaa ja eurooppalaisempaa kuin supisuomalainen kirjallisuus juuri siksi, että suomenruotsalaiset kirjailijat ovat pääosin tulleet rannikolta ja siellähän horisontin näkee, ainakin joskus.
     Ihminen sijoittuu maisemaansa niin kuin maisema sijoittuu ihmiseen. Maisema on mielessä, mieli maisemassa. Koska metsässä horisontti on niin lähellä ettei sitä oikeastaan olekaan, ihmisen käsityskyky kaartuu takaisin itseensä eikä se tavoittele laajempaa näkemystä.
     Metsän siimeksessä suomalainen uskottelee itselleen olevansa turvassa pahalta maailmalta.


                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Pariisilaisrouva näkisi horisontin Alpeille matkustamattakin -
jo tykinkantaman päässä Pariisista.

10 kommenttia:

  1. Näitäpä tulee mietittyä useinkin, varsinkin, kun suurkaupungissa pilvenpiirtäjien kylkien tuijottelu tuntui oikeasti ahdistavalta muutaman vuoden jälkeen. Tuli ikävä laakeampaa horisonttia. Nyt kun näköpiirissä on vuoroin autiomaa ja vuoroin ulappa, vaikutuksen ajatuksiin tuntee melkein fyysisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko miettinyt sitä, että ahdistaako suurkaupungissa tuo horisontin puuttuminen vai se että joka paikassa on niin hemmetisti ihmisiä?

      Autiomaassa ja ulapalla on tietty tyhjempää.

      Joku aivotutkija osaisi sanoa kenties, että voiko maisema muotoilla myös hermosoluja johonkin asentoon pysyvästi.

      Poista
    2. Kyllä olen miettinyt ja päätynyt lopputulokseen: ihmiset eivät minua ahdista, vaan juurikin se, että minne tahansa katsookin, edessä on aina seinä! Luulen, että omalla kohdallani sillä oli sellainen vaikutus, että melkein kaikki tulevaisuuteen suuntautuneet ajatukset tuntuivat jotenkin mahdottomilta toteuttaa. Olo oli ahdas pään sisällä, seinä aina edessä. Ja oikeasti, tajusin jo silloin tuon fyysisen ympäristön ja ajatusteni vuorovaikutuksen: oli pakko päästä väljemmin rakennettuihin maisemiin. Tykkään kyllä vierailla suurkaupungeissa, mutta tuskin muutan takaisin asumaan.

      Poista
    3. Uskaltaisikon ajatella että avarassa maisessa, kun näkee horisonttiin asti, ihmisessä vahvistuu romanttinen ajattelu tai tunne: että jossakin tuolla kaukana on toinen maailma, johon pitäisi päästä.

      Metsä tai tiheä urbaani kivitaloviidakko puolestaan sitten tukisi realistista ja naturalistista tunnetta.

      Kannattaa tietysti tässä muistaa ettei tämä Helsinki, jonka reunalla, puiden ja pusikkojen keskellä asun, ole mikään suurkaupunki vaan pikkukylä harmaine silhuetteineen.

      Poista
  2. Niin, olisiko sitten beduiinikirjallisuus mitään, siellähän ei juuri muuta näykään kuin horisonttia...

    Mutta joo, olen joskus ääneenkin sanonut että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole ihan liikaa älyllistä ja filosofista haastavuutta, ehkä se on sitten tuo metsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo - heittämässäni hypoteesissa on tietysti lähtökohtaisesti ristiriita, koska ja kaiketi juuri urbaaneissa yhteisöissä taiteet ovat kukoistaneet - eivätkä niinkään autioilla seuduilla, mutta toisaalta ei metsissäkään.

      Mutta jos palaa ihan arkipäivän pikkukokemuksiin, niin kyllähän avaraa maisemaa - isoa järvenselkää, merta, vuoren alapuolella avautuvaa laaksoa jne - jaksaa tuijottaa kuinka kauan vaan ja aina se tuntuu yhtä tuoreelta vaikkei esimerkiksi ulapalla tapahtuisi "mitään".

      Ikään kuin aivot lepäisi avaran maiseman äärellä.

      Muistan kyllä joskus lukeneeni, että jossakin napajäätiköillä, missä ei todellakaan tapahdu mitään, ihminen saattaa seota koska aivoilta puuttuu vuorovaikutukseen tarvittavan impulssit.

      Poista
    2. Jooh, jos ei saa oikein mitään aistikokemuksia niin aivot alkavat ilmeisesti tuottaa sellaisia itse. Mikä voi taiteen kannalta olla joskus ihan hyväkin asia...

      Poista
    3. Taidetta pitkästymisestä? Voi olla että niinkin sitä syntyy eikä vain "hurjien kokemusten" paineesta. Tai ehkä useamminkin niin kuin toisin.

      Poista
  3. Mielenkiintoista! Sekin miten erilaisia ihmiset ovat maisemavaatimuksensa suhteen. Jos elää koko elämänsä suurkaupungissa kapealla kadulla kadulla, jossa asunnon ikkunasta näkyy vastapäinen asunto ja sen ikkuna, ei ehkä tiedä, mitä puuttuu.
    Lapin äärettömiä maisemia katselleista osa haluaa palata sinne kokemaan saman uudelleen. Hän on löytänyt jotakin, mikä rentouttaa ja rauhoittaa. Joku toinen taas ei kostu samasta maisemasta paljonkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mielenkiintoista ja myös ihmeellistä kuinka monella tavalla ihminen voi löytää mielenrauhan ja tuntea olevansa osa jotakin mistä ei tarvitse pyrkiä muualle.

      Kyllähän joskus matkoilla kun istuu vilkkaassa paikassa kahvilan terassilla ja katselee kuinka ihmiset kulkevat ohitse (ehkä puhellen Proustista tai Cezannesta tai...Lidlin tarjouksista), niin tuntee olonsa niin kotoisaksi että ei haluaisi liikahtaa minnekään - ja kuitenkin tietää ettei se voi olla mikään pysyvä tila.

      Mutta syntyykö ihmisten yksityisistä kokemuksista jokin kollektiivinen tunnetila joka vaikuttaa koko yhteisön tunnetilaan? Tai vielä vaikeampi kysymys: vaikuttaako maisema ja siihen sopeutuminen myös darwinistisessa mielessä siihen kuka menestyy ja jatkaa sukuaan ja kuka ei?

      Poista