[… ja maisema mielessä]
| Kyösti Salovaara 2014. |
Elämmekö välinpitämättömässä suhteessa maisemaan, meitä ympäröivään fyysiseen
tilaan?
Enpä
usko.
Mutta
vaikeaa on arvioida, kuinka suuresti maisema vaikuttaa yksilön
mieleen ja yhteisön kulttuuriin. Ihmispolon on jossakin elettävä,
joten onko lopulta väliä missä hän elää: Kivikatujen
sokkeloissa, pellon vieressä, meren äärellä vai metsän keskellä?
Kun
roomalaiset valloittivat Germanian 2000 vuotta sitten, he kohtasivat synkissä ja kosteissa metsissä asuvia yhteisöjä.
Suomalaiset
taitavat asua vieläkin.
Haminalainen
kirjailija Martti Linna - jonka dekkari Ahventen valtakunta ilmestyi
Ranskassa nimellä Le Royaume des Perches
- osallistui syyskuussa Ranskan Alpeilla Est-Ouest -festivaaliin ja
kirjoitti matkan kokemuksista kotisivullaan syyskuun lopulla.
Linna
kertoo kohtaamastaan pariisilaisnaisesta, jolla on tapana matkustaa
Alpeille patikoimaan nähdäkseen horisontin.
”Suuressa
kaupungissa hän ei sitä näe”, Linna toteaa naista kuultuaan.
”Ihminen menettää horisontin, mahdollisuudet nähdä ympäröivän
maailman kauneuden. Surullista: sen mukana urbaani ihminen menettää
paljon muutakin.”
Vaikka
Linna ei suoraan sano, hän tarkoittanee, että koska suomalaisilla
on yhä voimakas luontosuhde, eikä Suomi ole vieläkään kovin
urbanisoitunut, suomalaiset näkevät horisontin ja sitä mukaa
luonnon kauneuden.
Suomalaisten
luontosuhteesta olen samaa mieltä.
Mutta
onko sillä vain hyvät puolensa?
Ja
vielä kovempi kysymys: näkeekö suomalainen metsässä asuessaan
horisontin? Fyysisesti ja henkisesti?
Ei!
Ei
näe.
Työpaikkani
oli muutamia vuosia Nihtisillassa Espoossa, Turkuun vievän
moottoritien ja Mankkaalle ja Tapiolaan vievän kadun risteyskohdassa
kallion päällä.
Kun
toimitalon kattoterassilta katseli ympäröivää kaupunkia, näki
joka puolella metsiä ja aina vaan metsiä eikä taloja missään. Se
oli outo kokemus, sillä järjellä ajatellen jalkojen juuressa asui
yli 200 000 ihmistä. Kätketyn kaupungin olemassaoloa oli vaikea uskoa metsiä katsellessa,
mutta uskoa täytyi.
Täytyi
uskoa, että suomalainen osaa piiloutua metsään, turvaan ja muilta
näkymättömiin, mutta niin tehdessään hän myös menettää
horisontin, sillä puun vierestä tuskin näkee muuta kuin toisen
puun ja kolmannen. Metsään kätkeytynyt pystyy ainoastaan kuvittelemaan, että
jossain tuolla puiden lomassa asuu toinen suomalainen, yhtä piilossa
ja yhtä lailla kanssaihmisiä väistäen.
Pari
päivää sitten Helsingin Sanomissa oli artikkeli tuulivoimarakentamisen
vaikeudesta. Suomesta ei löydy paikkaa, johon
tuulimyllyjen siipien suihke ei kuuluisi häiritsevästi.
Ihme
ja kumma: viisi miljoona ihmistä on osannut sirotella itsensä asuntoinen ja kesämökkeineen suuren maan metsiin niin ettei tyhjää tilaa jää lainkaan!
Luontosuhdettaan
brändäävän suomalaisen taitaa olla vaikea tajuta, miten Saksassa,
Ranskassa ja vaikkapa Espanjassa on niin tolkuttomasti tyhjää,
asumatonta tilaa että tuulimyllyjä voi rakentaa mihin tahansa ja
kuinka paljon huvittaa.
Ironia
on siinä, että eurooppalainen tapa asua urbaaneissa, kompakteissa
kylissä ja kaupungeissa jättää luonnon paremmin rauhaan kuin
suomalainen käytäntö hajasijoittaa kansalaiset metsiin.
Olisi
rohkeaa, tiedän, vetäistä metsäsuomalaisuudesta merkittäviä
linjauksia suomalaiseen kulttuuriin, tapaan kirjoittaa, maalata,
säveltää tai jopa tehdä politiikkaa. Ja jos sellaiseen
uhkarohkeaan yritykseen ryhtyisi, törmäisi väistämättä
positiivisiin ja negatiivisiin kulttuurisiin ilmentymiin.
Onkohan
niin, että esimerkiksi suomalaisesta proosasta useimmiten puuttuu
”horisontti”? Siis sekä henkisessä että filosofisessa
katsannossa. Kirjailija on yleensä niin lähellä henkilöitään,
että ei näe lainkaan näiden olkapään yli maisemaan. Voiko
myös politiikan sisänurkkaisuutta jotenkin selittää maiseman
ahtaudella? Puuttuko siitäkin horisontti?
Tietysti kirjallisuuden saa nähdä toisessakin valossa, niin kuin näki tasavallan presidentti Sauli Niinistö "julistaessaan" Frankfurtissa, että "suomalainen kirjallisuus on älyllisesti polttelevaa ja emotionaalisesti lohduttavaa". Ehkäpä Niinistö - tai puheen kirjoittaja - on lukenut älyllistä proosaa. Kenties kirjallisuus voi olla älykästä, vaikka siitä puuttuisi maiseman filosofinen horisontti.
Tietysti kirjallisuuden saa nähdä toisessakin valossa, niin kuin näki tasavallan presidentti Sauli Niinistö "julistaessaan" Frankfurtissa, että "suomalainen kirjallisuus on älyllisesti polttelevaa ja emotionaalisesti lohduttavaa". Ehkäpä Niinistö - tai puheen kirjoittaja - on lukenut älyllistä proosaa. Kenties kirjallisuus voi olla älykästä, vaikka siitä puuttuisi maiseman filosofinen horisontti.
Mutta, jos
siis olisin rohkeampi, heittäisin syötiksi väitteen, että
suomenruotsalainen kirjallisuus on liberaalimpaa ja eurooppalaisempaa
kuin supisuomalainen kirjallisuus juuri siksi, että
suomenruotsalaiset kirjailijat ovat pääosin tulleet rannikolta ja
siellähän horisontin näkee, ainakin joskus.
Ihminen
sijoittuu maisemaansa niin kuin maisema sijoittuu ihmiseen. Maisema
on mielessä, mieli maisemassa. Koska metsässä horisontti on niin
lähellä ettei sitä oikeastaan olekaan, ihmisen käsityskyky
kaartuu takaisin itseensä eikä se tavoittele laajempaa näkemystä.
Metsän
siimeksessä suomalainen uskottelee itselleen olevansa turvassa
pahalta maailmalta.
| Jaakko Salovaara 2014. Pariisilaisrouva näkisi horisontin Alpeille matkustamattakin - jo tykinkantaman päässä Pariisista. |