Ylkkärissä 50 vuotta sitten

[27.4.1976 minä  kirjoitin näin]

Tietysti Ylioppilaslehden arvostelijat ovat myös eksyneet huimaan liioitteluun ja yksipuolisuuteen, mutta eikö ole mainiota, että on olemassa lehti, jossa on luvallista kuohua yli ja purkaa sisuaan? Parempi puhua läpi päähänsä nuorena kuin vanhana.

- Kai Laitinen Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlanumerossa 11.10.1963

Historiaa ei pääse pakoon, mutta sen voi unohtaa niin kuin yhdentekevän romaanin tai kehnon elokuvan. Joitakin asioita muistaa, vaikka haluaisi ne unohtaa. Toiset asiat unohtuvat, vaikka niitä haluaisi pitää mielessä ja kertoa tulevalle historialle.

    Kirjoittelin vuoden verran kolumneja Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan julkaisemaan Ylioppilaslehteen, maaliskuusta 1975 huhtikuuhun 1976. Ilmeisesti perin Ulf Sundqvistin paikan kolumnistina, vaikka en ollut SDP:n jäsen. Riehakkaan 60-luvun jälkeen Ylioppilaslehtikin puoluepolitisoitui, niin että jokaisella puolueella oli oma ”kiintiökolumnisti” 1970-luvun puolivälissä. (En ole varma muistanko oikein.)

    Mutta kun lukee nyt viimeisen Ylkkärin kolumnini, niin huomaa ettei se sovi eikä sopinut minkään puolueen tai ideologian kehykseen, vaan oli ja taitaa yhä olla jokseenkin anarkistinen. Luulen että käytin kolumnissa Irmari Rantamalalta ja Paavo Haavikolla imettyjä kielen tyylejä.

Ylioppilaslehti - Ylkkäri - on tällä hetkellä taloudellisissa vaikeuksissa ja julkaisutauolla. Jokin aika sitten Helsingin Sanomat kertoi, että Ylioppilaslehden pelastamiseksi ”Helsingin Sanomain Säätiö tukee lehden uudistamista 100 000 eurolla”, ja että ”tuki kohdistuu vuodelle 2026 ja käynnistää hankkeen, jonka tavoitteena on siirtää lehti digiaikaan.”

    Vanhan liiton miehenä en digiaikaan siirtymisestä innostu, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Kukin taaplaa tyylillään – ja tämä 2020-luku surffailee mobiilijulkaisuilla jne.

    1960-luku oli Ylkkärin kultainen vuosikymmen. Se alkoi Arvo Salon päätoimittajakaudesta vuonna 1959.

    Kun Arvo Salolle myönnettiin Eino Leinon Seuran palkinto vuonna 1964, palkitsija totesi: ”Kun tässä (Ylioppilaslehden) perinteessä pääsi vaikuttamaan Salon journalistinen vaisto ja vauhti, ennakkoluulottomuus, uskaliaisuus ja joustavuus, kyky koota ja innostaa avustajia sekä oma verraton ajankohtaisen kirjoittamisen taito, Ylioppilaslehdestä tuli maan vilkkain, hilpein ja seuratuin kulttuuripoliittinen orgaani, esikuvallinen vapaan julkisen keskustelun vireilläpitäjä.”

Kopioin tähän sanasta sanaan ja pilkusta pilkkuun viimeisen kolumnini Ylkkäriin. Se ilmestyi melko lailla 50 vuotta sitten.

    Leikekirjaani olen kolumnin viereen kirjoittanut: The Last but at least Eternal Column, 1976-04-27.

    Ikuinen vai unohdettu?

    Kenties molempia. Riippuu näkökulmasta ja siitä mihin suuntaan katsoo.

Minäpä katson nyt menneisyyteen:

Tekopyhyys ja Vihreä jousimies

”On intohimoa ilman totuutta, totuutta ilman intohimoa, sankareita ilman sankarillisia tekoja, historiaa ilman tapahtumia.”

- K. Marx

”Tämä oikein ja syvällisesti ymmärrettynä.”

- T. Bergholm

   Viivaksi horisonttiin lasketaan elämisen höyryt. Kaukainen näyttää huononäköisestä tuntemattomalta maalta. Hiljaisuus on huonokuuloiselle melua ja pauhua. Kymmenen pientä insinööripoikaa Kaukopään tehtailta kiiruhtaa Kotkan satamaan lakkoa murtamaan. Kaksi velikultaa liittää kätensä yhteen. Jouko Tyyri ja Paavo Haavikko sylkäisevät samaan kasaan: eläköön muoto ja mehu! Dialektisen hämärän neljä loistevaloa yhtyy sateenkaarikimpuksi pöydän pinnassa, pöydällä hyvät muonat, kaikkien syödä. Eräs sanoo, eräs rohkea: ”Ihminen ei pysy paikallaan, vaan menee eteenpäin tai taaksepäin.” Synteettinen liike kasvaa. Se on lumivyöry, luokkataistelu ja hento sade. Teologi pukeutuu filosofiksi, filosofi pragmaatikoksi, pragmaatikko filosofiksi: synteesi löydetään, hukataan, seisahtumaa kaikki tyynni.

    Tekopyhyys versoo heikosta maasta. Puritanismi hyökyy pelkona ja ravintona. Ajatukset muutetaan kaavaksi, todellisuus saa oman sapluunansa. Vanhat muodot täyttyvät, vanhat muodot uusitaan: vanhoiksi muodoiksi. Igedeläinen kansanlaulaja kysyy: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä?” Nigerian Igedessä aurinko paistaa korkealta eikä dialektiikka ole yhtään vulgaaria. Laulaja kysyy ja vastaa: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä? Hiukset päässä ovat tarkoitetut saksille.”

                                                   XXX

 Hämärässä rohkeus yltyy, joukkohenki tiivistyy, dialektikko tapailee taustaansa, S. Toiviainen: ”Kun ajattelu lähti liikkeelle, se lähti porvarillisen logiikan pohjalta.” Ajatus lähti, nyt se kiikkuu, palavana tulitikkuna, yli kansan, ohi kansan, yli peltojen ja metsien. Pakottava voima, tuhat hevosvoimaa, kolme luokkataistelua, dialektiikan väkipyörä, ykseys ja sovinnaisuus: elitismi. Kädet nostetaan, lasketaan.

    Tekopyhyys ja puritanismi, hyve ja käytäntö, siveys ja tabu, sanat soivat, polttavat ideat, katselija katsoo itseään, ulkopuolelta. Hämärän sankari, kollektiivinen mystikko, kohta jo kaikki, ykseys. Häneen uskotaan.

    ”Ihminen on Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa eläin, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään ja katkaisee hänen kurkkunsa, jollei hänen teologiansa ole kohdallaan.” (Mark Twain)

                                                   XXX

 Ei ole aikaa pysähtyä, ei seisahtaa lähteen vierelle totuutta juomaan. Kumpupilvinä kohoavat taivaalle K. Chydeniuksen rohkeat sanat: ”Hyvä määritelmä sosialidemokraateista on se, etteivät ne uskalla.” Persoonapronominit vaihdetaan, ideologinen diskoteekki pauhaa. Uskalluksen ristiretki kääntyy itseensä, omat voimat nostetaan korokkeelle, kumpupilvinä ne peittävät pelokkaan massan.

    Niinpä tavallinen ihminen ei uskalla heittäytyä dialektisoimaan. Hän on työläinen kolmannessa polvessa, maanviljelijä neljännessä. Kukaan ei uskaltanut. Kaikki ovat tehneet työtä, päivästä vuoteen, vuodesta pelkoon. Kamppailua kahdeksantuntisen työpäivän puolesta, taistelua viisipäiväisen viikon puolesta, hellimättömyyttä olemisen oikeuksien puolesta, olemista ikuiselta näyttävän orjuuden kynsissä, mutta oman luokkansa keskellä, omassa luokassaan. Mutta…

    Ei uskallusta. Ideologisen diskoteekin pelkoa koska sen jäseniltä edellytetään paitsi uskallusta myös eliitin tuntomerkkejä: porvarillinen tausta ja dialektisen hämärän valonajatus.

                                    

 Aika kuluu loppuun, on liikuttava, sekin on dialektiikkaa. Suomen Sosialidemokraattinen puolue maalaa onnen kuvan taidepoliittisessa ohjelmassaan: ”Yhteiskunnan onnellinen kehitys edellyttää kansalaisilta henkistä valppautta ja suvaitsevuutta, jota taiteet kasvattavat. Taide auttaa ihmistä viihtymään maailmassa.” Lauseet ovat totta, mehevinä putoilevat omenat kultaisilta vadeilta, ahneet armahdetaan, vaivaisia tuetaan. Ohjelma jatkuu:

    ”Lehdistö, radio ja televisio voisivat tehdä merkittävää taidekasvatustyötä sekä kritiikin että informaation avulla. Onkin kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että joukkotiedotusvälineet toisaalta käsittelevät riittävästi taidetta, toisaalta pyrkivät laajentamaan aihepiiriään ohi perinteellisen taiteen.” Sanat muuttuvat lauseiksi, lauseet virkkeiksi, palavat tulena, ovat niin totta. Mutta…

    Samana keväänä kun J. Tyyri vihdoinkin ryömii F. Kafkan päähän, näyttää sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja Demari saavan tarpeekseen kulttuurista. Ajan merkit haalistuvat, kipinät sammuvat, lehti vähentää kulttuurisivunsa puoleen, puolet pois olemattomasta: onko se kaikki vai ei-mitään?

    Kuka voisi kertoa mistä merkit kertovat? Kirkkaat päivät keväässä, melodraama kaikkein ylinnä. Marssit ja marxit ja maksit sekoitetaan dialektisessa hämärässä: ne loistavat ja paisuvat, ovat ja elävät.

                                                  XXX

 Melodraama vaihtuu burleskinäytelmään. Kadulla myydään totuutta, tekopyhyyttä ja pyhyyttä. Murrosikäiset kädet totuuden hyisessä kosketuksessa. Pahan kosketus väistetään, Aku Ankka takataskussa, säästöporsas olkalaukussa, hyvä koti kaikilla, kesä vain harvoilla.

    Tutti suussa marxismi-leninismiin!

    Kehdosta kadulle monopolien vastaiseen rintamaan!

    Lee Coopereissa imperialismin vastaiseen taisteluun!

    (Vapauttakaa Fenimore Cooper! kirj. huomautus)

                                                  XXX

 Mutta hei... nythän olet katkera. Älä unohda inhimillisyyttä, sosiaalisen tietoisuuden valtavaa vyöryä, utopian lippujen punaista väriä, lämmintä tunnetta, joukkotunnetta. Olet vanha, kirjoitat tulevaisuuden silmien edessä. Kohta väistyt vuosien varjoon. Opintolainasi on jo pantu lyhennykseen, olet täysiverinen palkkatyöläinen etkä tämän melodraaman sankari. Nahkasi kuivuu, sinut ripustetaan narulle, merkiksi palkkatyön tervehdyttävästä vaikutuksesta ihmiseen. Kun väsyt, älä ole katkera, ole vain: väsynyt.

    Kirjoittaja eksyy ideologioiden usvametsään. Dialektiikan polulla tuskin aurinko ulottuu maan pintaan. Mustarastas laulaa, polulla kissa kuuntelee, se on Mahno. Tekopyhyys ja puritanismi imevät valon. Tehtaiden ja kivitalojen lomitse asfalttikatuja pitkin kuljetaan yksinäisinä, kirkkaina aamuina. Sitten…

    ”Pitkä, laiha, vihreä olento kalmankalpeine kasvoineen seisoo liikkumattomana häntä vastassa jousi kädessään. Vihreä kiireestä kantapäähän, loistava, hämmästyttävästi ihonmukainen vihreä väri, jonka merkityksessä ei voi erehtyä. Vihreä ylt’yleensä, paitsi valkeat kasvot, jotka tuijottavat ilmeettöminä.

    Sekunnin verran vanha mies tuijottaa lumottuna, sitten kohottaa pistoolinsa ja ampuu kahdesti.”

Ylioppilaslehti 27.4.1976.

Ei lämmitä eikä palelluta

 [kulttuuria siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2020.
Roomalaiset vaikuttivat Iberian niemimaalla vuodesta 281 eaa. lähtien.
Lounaisespanjalainen Mérida oli roomalaisen Lusitanian pääkaupunki.
Roomalainen teatteri liittää Méridan Rooman imperiumin kulttuuriin.

Sotilaalliset älyttömyydet ja rankkasateet ovat ainoat kaksi asiaa jotka saattavat antaa ajatuksen siitä mitä ikuisuus on.

    -Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet! 1995.

Tässä vaiheessa, 900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen ja sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.

    -Jason Webster: Violencia. A New History of Spain. 2020

Kun edellä yritimme luoda universaalista historiaa, saimme tulokseksi kaksi rinnakkaista historiallista prosessia, joista toista ohjaavat moderni luonnontiede ja halujen logiikka, toista kamppailu tunnustetusta asemasta.

    -Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. 1992.

Toisinaan maailma näyttää toisenlaiselta.

    Sen tajutessaan on mukava pohtia selittämätöntä. Kun ei tiedä, voi kysyä eikä tarvitse vastata koska ei tiedä.

    Tervapääskyt lensivät taas Suomesta pois. Sen tiedämme ja huomaamme. Kesä taittuu.

    Mutta miksi yksityinen on nykyään niin julkista? Onko kulttuurimme kehittynyt yhteisestä yksityiseen vai palaammeko keräilijäheimojen iltanuotioille, joiden lämmönhehkussa kaikki oli yhteistä, niin ”omaisuus” kuin ajatuksetkin?

    Viime viikolla pakinani kommentissa Marjatta Mentula lainasi Kari Hotakaista. Hotakaisen ajatus yksityisen ja julkisen liimautumisesta yhteen panee miettimään: "Hyvin monet haluavat nykyisin tehdä asioistaan julkisia. Tämä on minusta hyvin hämmentävää. Välillä vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset erota mikä on yksityistä, mikä julkista. Ennen oli piste, nyt on huutomerkki."

    Ennen puhuttiin kerskakulutuksesta. Nyt eletään kerskajulkisuutta.

Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. Riittää kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota.

    Hyvin menestynyt näyttelijätär paljasta somessa vatsansa. Hän on raskaana, odottaa lasta. Kuva leviää iltapäivälehtien nettisivuille. Mihin näyttelijätär tarvitsee tätä julkisuutta?

    Viime sunnuntaina Yle lähetti kolmen tunnin ohjelman Samuli Putron 50-vuotispäivää juhlistaakseen. Putro sai kertoa lauluistaan; niitä soitettiin; kaksi toimittajaa ”nuoleskeli” syntymäpäiväsankarin musiikillista elämänsankaruutta kolme tuntia. Sankari heittäytyi julkisuuspeliin. Miksi?

    Tätä on ikävä nostaa esille, koska minäkin pidän Samuli Putron lauluista. Mutta en todellakaan halua kuunnella kritiikitöntä lauluntekijän fanittamista. Missä toimittajakoulussa muuten opetetaan fanittamisjournalismia, jossa taiteilijoiden teoksia ei enää arvioida eikä kritisoida vaan jossa taiteilijan annetaan tunti- tai sivukaupalla perustella ”taiteensa” erinomaisuutta?

    Onko Yle koskaan kutsunut yhtäkään ansioitunutta paperi- tai laivanrakennusinsinööriä kolmen tunnin istuntoon? Entäpä solubiologeja tai huippulääkäreitä?

    Jokainen ohjelmavirrassa levyjen välissä ”lässyttävä” toimittaja osaa kertoa lauluntekijöiden ja komeljanttareiden elämänkulut. Näitä on mukava haastatella, koska kaikesta saa olla samaa mieltä. Fani rakastaa, ei epäile eikä arvota.

    Ymmärrän että insinöörien, ekonomien, tiedemiesten ja naisten haastatteleminen vaatii enemmän. Pitäisi tietää asiasta jotakin.

Fiksut ihmiset - nekin jotka toisaalla kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, teknologiaa ja pikkuporvallista elämäntapaa – julkaisevat somessa yksityiselämänsä kuvin ja sanoin. Mihin he pyrkivät?

    Voisiko olla että itsensä paljastaminen on muutakin kuin hyväksymisen hakemista kanssaihmisiltä. Tietenkin täytyy olla komea ja kaunis, jotta omakuvia kehtaa julkaista. Mutta kerskajulkkikset ovatkin komeita ja kauniita.

    Tämä on liian helppo selitys.

    Entäpä jos kysymys on vallasta? Julkaisemalla itsensä (vieläpä huutomerkin kera) verkossa ja mediassa ihminen saa tai kuvittelee saavansa lisää valtaa. Onko tässä siis lopulta kysymys vallasta ja sen käyttämisestä? Jos ennen tieto oli valtaa, nyt sitä on julkisuus.

    Eikä politiikkaakaan enää tehdä asioilla vaan pärstäkertoimilla ja julkisuuteen heitetyillä tviiteillä, joissa soimataan poliittisia kilpailijoita huonoiksi ihmisiksi, jos näillä on vääriä mielipiteitä.

    Mutta sittenkin: mistä tämä itsensä julkiseksi tekeminen on tullut? Onko se uusi asia? Vai ikivanha? Nythän teknologia antaa mahdollisuuden tavoittaa koko maailma sekunnissa. Joten raskausarpensa pystyy heittämään sekunnissa maailmalle - mutta miksi? Ketä kiinnostaa luonnenäyttelijän vatsa?

Kyösti Salovaara, 2020.

Ironia on hyytävää.

    Samaan aikaan kun ihmiset paljastavat julkisuudessa elämänsä, he jaksavat valittaa yksityisyyden katoamisesta ja yksityisyyden kaupallistumisesta. He kertovat somessa elämänsä aasta ööhön ja hämmästyvät ja loukkaantuvat, kun kaupalliset toimijat hyödyntävät niille tyrkytettyjä tietoja ihmisten julkisesta profiilista.

    Kun mennään 500 vuotta taaksepäin johonkin maalaiskylään Suomessa tai Saksassa tai missä vaan, tuon kylän elämästä ei muualla tiedetty mitään. Eikä tuossa kylässä asuvat tienneet muusta maailmasta juuri mitään. Tieto kulki hitaasti suuntaan ja toiseen. Mutta kylän asukkaat tunsivat toisensa ja toistensa ajatukset. Kukaan ei voinut tehdä mitään ”yksityistä” muilta piilossa. Salattua todellisuutta ei ollut, paitsi muualla, siellä mistä kylän asukkaat eivät tienneet mitään.

    Muistuttaako nykyhetken julkisuustavoittelu jotenkin tuon maailmasta erillään olevan kylän elämää?

    Kaikki palautuu tiedonvälitykseen, tiedon kulkemiseen, ja sitä myöten teknologiaan.

    ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan vuonna 1964 kirjassaan Ihmisen uudet ulottuvuudet. Lennättimen tuloon asti kirjoitettu sana ja kulkukelpoinen tie riippuivat kiinteästi toisistaan.

    McLuhan kertoo kuinka tuolloin - 1960-luvulla, totalitaarisen Neuvostoliiton aikana - Moskovassa vieraileva lehtimies yllättyi huomatessaan ettei missään ole puhelinluetteloita. Sitten hän kauhistui kun keskusvirastossa ei ollut puhelinkeskusta. Jos ei tiedä numeroa, ei voi soittaa. Haastattelu jäi tekemättä.

    Tässä kulttuurit erosivat toisistaan. Yhdysvalloissa toimittaja teki juttunsa soittelemalle eri ihmisille. Tiedon hankkiminen oli suullista kommunikaatiota. Tästä seurasi, McLuhan totesi, että ”meidän populäärilehdistömme on hyvin lähellä juorua ja huhua. Neuvostoliittolainen ja eurooppalainen lehtimies on amerikkalaiseen verrattuna kirjailija”.

    McLuhan oivalsi paradoksin: ”Kirjallisessa Amerikassa lehdistöllä on vahvasti suullinen luonne, kun taas ’suullisessa’ Neuvostoliitossa ja Euroopassa lehdistöllä on vahvasti kirjallinen luonne ja tehtävä.”

    Mutta paradoksit eivät lopu tähän.

    Eikö näytä ilmeiseltä, että suomalaisessa mediassa on siirrytty vähitellen eurooppalaisen journalismin perinteestä amerikkalaiseen journalismiin, huhujen ja juorujen ja itsensä paljastamisen ja brändäämisen journalismiin? Kirjallinen (tutkiva) journalismi on muuttunut suulliseksi, tunteelliseksi.

    ”Kirja on yksityinen tunnustusmuoto, joka tarjoaa ’näkökannan’”, McLuhan sanoi. ”Lehdistö on joukkotunnustusmuoto, joka tarjoaa yhteistä osallistumista.”

    Tajutessaan somen ja laatujournalismin kietoutuvan toisiinsa melkein pelästyy. Eihän esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa ”kirjaa” enää käsitellä ”yksityisenä tunnustusmuotona” vaan joukkotunnustusmuotona. Sen tähden merkittäviä kirjoja eivät enää olekaan ”merkittävät kirjat” vaan ne kirjat, joiden kirjoittajat leimaantuvat journalistien hengenheimolaisiksi: Vain ne taideteokset ovat merkittäviä, jotka täyttävät yhteisen tunnustuksen kriteerit!

Jossakin vaiheessa viestin nopeus ohitti viestinviejän nopeuden.

    Se mullisti kulttuurin ja kaupankäynnin. Kommunikaatiosta tuli yksi maailman tärkeimmistä ”luonnonvaroista”.

    Mihin itsensä paljastamisella hekumoiva nykykulttuuri pyrkii? Taideteos ei enää ole yksityinen tunnustusmuto, koska taiteilija paljastaa myös itsensä fanien hurratessa. Kriittinen journalismi näivettyy, koska mikään ei ole enää yksityistä ja vain joukkoon kuulumisen huuto noteerataan, vain se kantaa julkisuuteen.

    Nyt epäilijä kysyy huolestuneena: onko teknologia mahdollistanut tai jopa johtanut siihen, että 2020-luvun ihmiset palaavat henkisesti pieneen kylään vuonna 1520? Että elämä on kohta yhtä rajoittunutta ja lopulta muusta maailmasta (maailman asioista) tiedotonta kuin se oli pienessä maalaiskylässä?

    Meistä tuntuu, että kulttuurit ovat erilaisia; että on parempia ja huonompia. Mutta ”eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina” sanovat antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kirjassaan Ihmisen synty (1977). ”Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

    Edelleenkin kysyen: mihin kulttuuriin ja kulttuurimuotoon tämä itsensä korostamisen ja paljastamisen kulttuuri kuuluu? Onko se upouutta vai ikivanhaa?

    Selailin Matti Kamppisen, Pasi Laihosen ja Timo Vuorisalon toimittamaa kirjaa Kulttuurieläin – Ihmistutkimuksen biologia (1989), ja törmäsiin mielenkiintoiseen luetteloon, joka pysäyttää kyselijän jaloilleen. Tässä luettelossa amerikkalainen antropologi George P. Murdock julkaisi vuonna 1945 ne piirteet, jotka on löydetty jokaisesta historian ja kansatieteen siihen asti tuntemasta 250 kulttuurista. Niinpä kulttuurien kulttuuriin kuuluu:

Ikäryhmittely, urheilu, kehon koristaminen, ajanlasku, siisteyskasvatus, yhdyskunnan organisaatio, keittotaito, yhteistoiminta työssä, maailmankatsomus, kosiskelumenot, tanssi, koristemaalaus, ennustaminen, työnjako, unien tulkinta, kasvatus, käsitykset maailmanlopusta, etiikka, kasvien käyttö lääkkeenä, etiketti, uskoon nojautuva parantaminen, perhejuhlat, tulen käyttö, kansantietous, ruokaan liittyvät kiellot, hautajaismenot, pelit, eleet, lahjan antaminen, hallinto, tervehdykset, hiusmuoti, vieraanvaraisuus, asunto, terveydenhoito, sukurutsauskielto, perimissäännökset, leikinlasku, sukulaisryhmät, sukulaisuutta ilmaisevat sanat, kieli, laki, onnea koskevat taikauskoiset käsitykset, taikuus, avioliitto, ateriat, lääkkeet, synnytykseen liittyvä tieto, rankaisusäännökset, henkilönimet, väestöpolitiikka, synnytyksen jälkihoito, odotusaikaan liittyvät tavat, omistusoikeussäännökset, yliluonnollisten olentojen lepyttäminen, murrosikään liittyvät tavat, uskonnolliset menot, asuinpaikkaa koskevat säännökset, sukupuolisuhteiden sääntely, käsitykset sielusta, sosiaalisten asemien erilaistuminen, kirurgia, työkalujen tekeminen, kauppa, vierailukäynnit, kutominen ja sään tarkkailu.

Itsensä brändäämistä ei mainita!

Kyösti Salovaara, 2020.

Diktatuurin kaipuu

[Futurismista fasismiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2012.
Pahan katse 1930-luvulta.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Joulukatuja avattiin, väkeä liikkui.

     Ainakin Helsingissä avattiin ja liikkui.

     Oliko siellä intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita tai maalareita, säveltäjiä tai runoseppoja?

     En tiedä. Näkikö kukaan intellektuellia paikalla? Edustamassa älymystöä? Maan parhaimmistoa? Eturintamaa eturintamassa?

     Jos se oli paikalla, kirjoittiko runon? Sävelsikö laulun? Maalasiko akvarellin kaupallisen joulun hilpeydestä?

     Luulen että ei.

     Ei kirjoittanut runoa eikä säveltänyt laulua.

     Jos kirjoitti, paheksui kaupallista joulua. Kritisoi, asetti epäilyttävään valoon. Kehotti muistamaan maailman köyhät ja ilmaston lämpenemisen. Ilkkui rahvasta, joka täytti ostoskeskukset ja hypermarketit.

     Vaati kaupalliselle joululle vaihtoehtoja.

     Ikään kuin muitakin jouluja olisi olemassa.

Kun marssitaan, älymystö tuppautuu ensimmäiseen riviin.

     Taaempana sekoittuisi massaan, rahvaaseen, keskivertoporukkaan.

     Aikojen sivu älymystö, taiteilijat ja intellektuellit, on viehättynyt valistuneista diktatuureista, totalitaarisista ajatuksista. On etsitty avant gardea vasemmalta ja oikealta, etsitään ylhäältä ja alhaalta.

     Intellektuelli ei halua keskelle, sillä siellä on liian monta samanlaista.

     Varsinkin jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää etsiytyä reunalle. Keskellä maailman voi muuttaa vain sellaiseksi kuin se on. Joidenkin on näin ollen tyydyttyvä siihen mikä on. Enemmistön.

     Intellektuelli kaipaa siis reunalle. Kun hän puhuu demokratiasta hän tarkoittaa, että ”minä tiedän, te ette” ja ”koska minä tiedän, on vain demokraattista että ajattelette minun tavallani”. ”Kun ajattelette minun tavallani, kaikki on hyvin.”

     Ollakseen avant gardea, pitää olla toisin kuin useimmat, reunalla, riittävän etäällä, korkeammalla.

Olen aloitellut Tarmo Kunnaksen mittavaa teosta Fasismin lumous (Atena Kustannus Oy 2013. 3.painos 2014. 686 s.).

     ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, se ei välttämättä ole täsmällinen”, Kunnas sanoo hahmotellessaan tehtävän vaikeutta: miksi fasismi viehätti niin monia älykkäitä ihmisiä, taiteilijoita ja intellektuelleja. Kunnas tarkoittaa fasismi-sanalla niitä nationalistisia, antidemokraattisia ja antiparlamentaarisia liikkeitä – eri puolilla Eurooppa – jotka 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla pyrkivät eliminoimaan monipuoluejärjestelmän ja ihannoivat vahvaa johtajuutta.

     Fasismista on jäänyt historian muistiin pelkästään pedon ilme, pahan kosketus, rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta se oli aikanaan (aluksi) muutakin ja monimutkaisempaa; ennen kuin siitä tuli pahan symboli.

     Fasismin ja kansallissosialismin lopputulos – ehdoton paha – ei näin ollen selitä sen lumovoimaa aikalaisiin, sitä että ”... miksi se vetosi jopa lahjakkaisiin ja kriittisiin ja joskus ainakin itseymmäryksessään hyvää tarkoittaviin ihmisiin.”

     En vielä tiedä miten Kunnas vastaa haastavaan kysymykseen: mikä fasismissa lumosi älymystön? Eiväthän he "pahan" kanssa halunneet liittoutua.

     Siksi arvailen muutamalla rivillä, ja jo pakinan alussa esiintulon koreografiaa virittäen.

     Jos fasismi oli monimutkainen, muuttuva ja erilaisissa yhteiskunnissa erilaisia ilmenemismuotoja saava poliittiskulttuurinen (tai kulttuurispoliittinen) kollektiivinen mielentila, niin sellainen on myös yksilön ajatusrakennus. Siis monimutkainen, ristiriitainen, alati tuulien mukaan kääntyilevä, yhtä aikaa moneen suuntaan yrittävä.

     Miksipä muuten Panu Rajala olisi tuskaantunut, kun ei löytänyt Olavi Paavolaisesta yhtä johdonmukaista ihmistä. Paavolaisen ristitiitainen minä adaptoitui ympärillä vallitsevaan ristiriitaiseen yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmastoon. Oli innostavaa seurata liehuvia lippuvia; oli houkuttelevaa heitellä marssijoita kivillä.
     Ilmeisesti meidän on vaikea hyväksyä itsessä vaikuttavaa lauman kaipuuta. Yksilö vs. lauma, minä vs. kollektiivi - sitäkö taistelua jokainen meistä käy, toiset voimalla, toiset hennolla otteella? 

     Tai ajatelkaapa liberaalin ajattelun loistavaa persoonaa Georg Henrik von Wrightiä.

     Tarmo Kunnas kertoo kuinka von Wright innostui Saksassa vuonna 1943 julkaistussa fasistimielisessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg ylistämään Suomen ja Saksan liittokumppanuutta. Näin nuori von Wright kirjoitti:

     ”Jokainen päivä, joka seurasi 13. maaliskuuta 1940, oli jokaiselle Suomessa tuskaa. Se päättyi 26. kesäkuuta 1941. Tuona päivänä, Suomen sotaan liittymisen päivänä – Saksan rinnalla – Neuvostoliittoa vastaan, kävi kuin vapauttava henkäys koko maan lävitse. Tuska oli lopussa Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta – nyt alkoi viimein suuri tilinteko bolsevismin kanssa.”

     Myöhemmin omaelämäkerrassaan von Wright oli muistavinaan, että asennoitui englanti-mieliseksi jo vuonna 1938.

Tarmo Kunnas hahmottelee fasismin historian jäntevästi ja jännittävästi. Siinä, fasismissa yhdistyi italialaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden avant garde ja isänmaallisuus sosialistisen liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Benito Mussolini tuki futurismia ja avantgardismia. Rotuopit eivät sisältyneet hänen ”laulukirjaansa”.

     Futurismin manifestin vuonna 1909 julkaissut F.T. Marinetti oli Mussolinin kaveri. Isänmaallisuuden tenho kumpusi kirjailija Giuseppe Mazzinin kylvämästä Risorgimenton perinnöstä. Fasismin tuloa valmisteli keskeisesti Gabriel d'Annunzion ”sankaruutta ja isänmaallisuutta julistava retoriikka ja näiden ihanteiden sotilaallinen toimeenpano”.

     Mitä kirjailijat edellä, sitä poliitikot perässä!

     Vuonna 1929 Olavi Paavolainen valaisi teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (Otava. 4.p 1990) suomalaisille mm. F.T. Marinettin futurismia ja eurooppalaista avant gardea. Aika osuvasti, nyt jälkikäteen arvioiden, Paavolainen noteerasi ajan hengen, sen kuinka sekä fasismi että bolsevismi imivät voimaa taiteilijoiden futurismista:

      ”On mielenkiintoista huomata, miten samanlaiseksi kahden äärimmäisyysmaan, fascistisen Italian ja bolshevistisen Venäjän, futuristien suhde valtiomahtiin muodostui: molemmissa valmisti futurismi tälle maaperää, ja molemmissa ottivat vallansaajat futuristisen taiteen suosikikseen käsittäen sen suuren arvon propagandavälineenä.”

     Totalitaariset liikkeet käyttivät taiteilijoita hyväkseen. Taiteilijoiden äärimmäisyysmielentila oli otollinen kaappaukselle. Totalitaariseen käyttöön siepattu avant garde lakkasi pian olemasta avant gardea.

     Mutta kukapa taiteilija olisi luonut uraa olemalla säädyllisesti keskellä, puolustamalla ikävänkuuloista liberalismia. Ei, avant gardessa piti erottautua, hyljätä pikkuporvarilliset arvot. Ärsyttää ja halveksia.

     Niin kuin teki Marinetti kuuluisassa manifestissaan:

     ” Me tahdomme hävittää museot ja kirjastot. Antakaa toki heidän tulla, hyvien murhapolttajien, heidän, joiden kädet tuoksuvat karboolille! Sytyttäkää tuleen kirjastot! Johtakaa uomistaan kanavat, jotta ne tulvisivat museoihin!”

Marinetti tahtoi rikkoa taideteoksen muodon. Polttaa turhanpäiväisen ja säädyllisen taiteen sisällön karrelle. Hävittää vanhan taiteen totaalisesti luomalla uutta.

     Hän leikki sanoilla, ei tulella.

     Mutta eipä Marinetti manifestia kirjoittaessaan arvannut, että muutama vuotta myöhemmin kansallissosialistit polttivat kirjoja Berliinissä konkreettisesti. Oikeassa tulessa. Taiteilijoiden vapautta inhoten, sanomisen liberaalia sisältöä vihaten.

     Futurismi muuttui menneisyydeksi, taiteellisen rikkomisen lapsenomainen ilo muuttui rikokseksi ihmisyyttä vastaan.

     Miten se oli mahdollista? Miten taiteesta tuli kollektiivisen pahan elävöittäjä, liikkeelle panija, synnyn loitsija?

     Pitääkö tästä kehityksestä syyttää avangardisteja vai tavallista rahvasta, joka antoi kaiken tapahtua? Olivatko ”tavalliset” ihmiset vain tarkkailijoita, odottelijoita, myötäjuoksijoita jotka eivät ajatelleet mihin kaikki johtaisi?

     Miksi he eivät ajatelleet, vaikka ajatteleminen olisi ollut ainoa syyllisyydestä vapauttava teko?

Loistava Olavi Paavolainen

[HENKILÖKUVA PALASINA]

       [eli]

           [ESTETIIKAN KAMMAREISSA]

Lumosi aikalaisensa!

     Kuinka monesta ihmisestä voi noin sanoa? Elävästä tai kuolleesta?

     Ilmeisesti Olavi Paavolaisesta (1903-64) voi – ja sanotaan.

     Siitä huolimatta, että vain pari hänen teoksistaan on kestänyt vuosien yli. Mutta tietysti sekin on enemmän kuin monen muun aikanaan julkisuuden pintaan pullahtaneen kirjailijan.

     Kenties Olavi Paavolainen tarvitaan!

Olen lueskellut iltaisin Panu Rajalan hienoa ja laveaa, jos kohta paikoin ärsyttävää teosta Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämäkerta (WSOY 2014). Jos Paavolainen vietteli aikalaiset esteettiseen kokemukseensa, niin Rajala viettelee lukijan Paavolaisen elämän seuraamiseen, kuin kärpäseksi Paavolaisen olkapäälle.
     Kirjan aloitettua se täytyy lukea.

     Rajala rakasti Mika Waltaria kirjoittaessaan hänestä elämäkerran.

     Paavolaista Rajala ei rakasta vaan asettaa hänet monessa kyseenalaiseen valoon. Rajala (melkein) tuohtuu kun ei löydä Paavolaisen maailmankatsomusta. Mutta ei sitä kukaan muukaan ole löytänyt.

     Ihmisessä on monta maailmankatsomusta, yksityisempiä, julkisempia, ajateltuja, ääneen sanottuja.
     Ikään kuin sattumalta - eikä se voi olla sattumaa - osuu silmiini Pascal Mercierin romaanin Yöjuna Lissaboniin motoksi kirjattu lainaus Michel de Montaignelta: "Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä." (Suom. Renja Salminen.) 

Rajalan Tulisoihtu pimeään on ehdolla Kanava-lehden vuoden tietokirjaksi.

     Palkinnon esiraadin mukaan Rajalan teos ”välittää sen kiehtovuuden millä Paavolainen lumosi aikalaisensa.” Esiraati oli yhtä kuin Mikko Majander ja Elina Grundström.

     Tuoreessa Kanavassa (7/2014) Ville Laamanen arvostelee Rajalan teoksen.

     ”Mikä tahansa Paavolaista käsittelevä esitys rakentuu väistämättä aiemman kirjallisuuden ja muun tausta-aineiston varaan”, Laamanen toteaa. ”Rajalan näkemys on läheisempää sukua kohdehenkilön ystävän Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen -henkilökuvalle (1975) kuin professori ja serkku Jaakko Paavolaisen Keulakuva-elämäkerralle (1991).”

     Rajalan uteliaisuutta herättävässä teoksessa mietityttää kaksi asiaa.

     Ensinnä se, että Rajala häijyilee Paavolaisen pyrkimyksille. Erkki Tuomioja totesi Lokakuun kirjavinkissään, että Paavolainen ei saa henkilönä ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta. Eikä kenties sitä ansaitsekaan, Tuomioja jatkoi kuivakiskoisesti.
     Elämäkerturin ei tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset. Rajalallakin on lupa "inhota" Paavolaista, mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica (2008).

     Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ”sankari”, koska se rooli on varattu Waltarille.
     Toiseksi, Rajala ei pysty piilottamaan asenteellisuuttaan 20- ja 30-luvun vasemmistolaisia kohtaan. En tarkoita etteikö kirjoittaja saisi esiintyä porvarillisten lippujen kantajana ja etteikö sellainen näkemys olisi yhtä sallittua ja kenties yhtä perusteltua kuin jokin muukin näkemys; ei, kaikki on sallittua - ja enemmänkin - mutta Rajalan jossain määrin ahdas näkemys yhteiskunnasta, josta vasemmistointellektuellien rakentava osuus puuttuu melkein kokonaan, kaventaa myös ajankuvan, joka nyt jää puolinaiseksi.

     Tokihan Rajala tanssittaa vasemmistolaisiakin Paavolaisen ympärillä, mutta sympatiaa he eivät saa.

     No, kukaan ei ole täydellinen.

     Rajalan näkemys Paavolaisen elämästä on kaikesta huolimatta kuin fresko josta löytää hakemansa ja sen mitä ei osannut etsiä. Ironiaa tai ei, mutta teoksen loppupuolella, käsitellessään Paavolaisen viimeisiä vaikenemisen ja syrjäytymisen vuosia, Rajalan tekstiin tulee kuulakas myötäeläminen. Vaiennut kirjailija ei pysty enää antamaan vastusta edes elämäkertansa kirjoittajalle!
     Paavolaisen "esteettinen" profiili tulee hyvin piirretyksi. Paavolainen on Rajalan mukaan alituiseen älyllisen ristiriidan leikkauskohdassa: epäröidäkö vai syöksyäkö rohkeasti kannanottoihin. Niin kuin Rajala sanoo, Paavolainen istui aidalla ja pohti istuako tarkkailemassa maailmaa vai hypätäkö aidalta sen sekaan.
     Koska Paavolainen on niin montaa mieltä, taitaa jäljelle jäädä vain esteettinen kannanotto, tai kuten Rajala kirjoittaa:
     "Mutta aatteet, nehän Paavolaisen kirjoissa aina taistelevat, eivät niinkään ihmiset...Hän ei ole ihmisten kuvaaja, hänen havaitsemansa tyypit edustavat aina jotakin aatetta tai ideaa, joka on valmiiksi kiehunut kirjoittajan päässä. Hän on paradoksien ja laajojen yleistysten hahmottelija. Paukkuefekti, iskevä ilmaus, osuva määritelmä ovat hänen ilmoille ampumiaan raketteja, joiden alle peittyy ihmisten niin sanottu tavallinen elämä."

Tänään ei aiheena kuitenkaan ole yksinomaan Rajalan teos vaan (myös) Matti Kurjensaaren (1907-88) vuonna 1975 ilmestynyt Loistava Olavi Paavolainen (Tammi), jonka alaotsikko kuului ”Henkilö- ja ajankuva”.

     Kirjoitin Kurjensaaren teoksesta tuoreeltaan arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin, varmaankin yhtenä ensimmäisistä kriitikoista syksyllä 1975. Muistaakseni sain kirjasta jonkinlaisen version ennen sen julkistamista, joten pääsin julki eturintamassa.

     Arvostelun otsikko kuului: Loistava Olavi Paavolainen - ärsyke halvaantuneelle ajallemme. Juttua kirjoittaessani ei tiennyt Kurjensaaren vaikeuksista Paavolaisen suvun kanssa.

     Jarl Hellemann on kertonut muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996), kuinka Paavolaisen ex-vaimo ”nöyryytti” Kurjensaarta ja kielsi tätä julkaisemasta Paavolaisen yksityiskirjeitä.

     Tapaus romahdutti Kurjensaaren pitkään suunnitteleman projektin. Hän kadotti intonsa ja kirjoittamisen hurman.

     ”Masennustila kaikkine seuraamuksineen kesti kuukausia”, Hellemann sanoo. ”Matti oli perin juurin loukkaantunut. Hän oli ollut Olavi Paavolaisen lähellä 34 vuotta, ex-vaimo vain muutamia. Kumpi oli enemmän vastuussa Olavi Paavolaisen muistosta Suomen kulttuurihistorialle?”

Niin tai näin, minulle lokakuun alussa 1975 Kurjensaari oli riittävän ”innostava” kirjoittaja. Miksi muuten olisin kirjoittanut niin laveasti Kurjensaaren teoksesta?

     Esteettisen riemun vallassa heitän nyt tähän tuon arvosteluni.

     Pistän sen palasiksi, sillä eihän Rajalakaan löydä Paavolaisesta yhtä miestä, yhtä mieltä, yhtä maailmankatsomusta.

     Jos joku haluaa lukea jutun lauseet ja virkkeet siinä järjestyksessä kuin ne aikanaan painettiin, varustan tekstipalaset numeroilla, joita seuraamalla alkuperäinen järjestys selviää.

     Ihminen on maisema, ei kivi eikä kanto.

(10), (12)

(1)

(6)

(7)

(2)

(3)

(5)

(3.1)

(4)

(11)

(9)

(8)

Matti Kurjensaari teoksensa takakannessa.