Hämärää Suomea

 [tiiraillessa]

Kyösti Salovaara, 2020.
Tuleeko "palomies" jonakin päivänä polttamaan
kotihyllyni paperille painetut kirjat? 

Niin, minä olen nykyhetkeä. Eniten minua ihmetyttää tällä hetkellä se, etten voi mennä pitemmälle. Olen kuin loppuiäkseen vankilaan tuomittu ihminen – hänellä on kaikki läsnä. Mutta olen myös kuin ihminen, joka tietää, että huomispäivä on samanlainen kuin tämä ja kaikki muutkin päivät sen jälkeen. Sillä kun ihminen tiedostaa nykyhetkensä, se merkitsee, ettei hän voi odottaa enää mitään. Jos on olemassa maisemia, jotka ovat kuin sieluntila, ne ovat maisemista kaikkein moukkamaisempia.

    - Albert Camus: Djemilan tuuli. Teoksessa Kapinoiva ihminen.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huonessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

    - Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Tiedättekö että kirjoissa on muskottipähkinän tai jonkin vieraan mausteen aromia? Kun oli poika rakastin niiden tuoksuja. Herra Jumala sentään, yhteen aikaan oli paljon ihania kirjoja, mutta nyt olemme hävittäneet ne. Faber käänteli sivuja. - Herra Montag, tässä näette pelkurin. Kauan sitten minä näin miten asiat alkoivat kehittyä. Minä en sanonut sanaakaan. Minä olen niitä viattomia, jotka olisivat voineet avata suunsa silloin, kun kukaan ei ottanut kuullakseen mitä ’syylliset’ sanoivat, mutta minä pysyin hiljaa ja sitten minustakin tuli syyllinen. Ja sitten kun kirjojen polttaminen annettiin palomiesten huoleksi, minä murahdin pari kertaa ja vaikenin sitten visusti, sillä kukaan muu ei murissut tai huutanut minun mukanani silloin. Nyt se on myöhäistä. Faber sulki raamatun.

    - Ray Bradbury: Fahrenheit 451.

Hämärä. Vallitsee ympärillä. Lumen rippeitä ruohikossa.

    Päivä on minuutin pidempi kuin maanantaina.

    Silloin talvipäivä seisahtui. Pimeneminen lopahti.

    Hämärässä kaikki kissat ovat harmaita. Paitsi ne jotka hiipivät otsalamppu kallossaan.

    Sytytän kynttilän.

    Tiirailen.

Älymystö. Jostakin syystä taiteilijoiden ajatellaan kuuluvan älymystöön de facto.

    Miksiköhän?

    Alkuvuodesta kirjoitin arvostelun ruotsalaisen Anna Ekbergin hieman iljettävästä dekkarista Kadotettu nainen. Ekberg on kahden mieskirjailijan nimimerkki. Epäilen että he pukeuvat hameeseen, koska nordic crimessä naiskirjailijat myyvät paremmin kuin miehet.

    Käänteistä emasipaatiotako?

    Ranskalainen kirjailija ja feministi Amantine-Lucile-Aurore Dupin ryhtyi käyttämään 1800-luvulla kirjailijanimeä George Sand, koska miehen oli helpompi saada kirjoja julkisuuteen kuin naisen. Ehkä ”miehenä” oli myös helpompi kapinoida.

    Syksyllä 2016 kirjoitin arvostelun Max Seeckin esikoisromaanista Hammurabin enkelit. Lopetin arvostelun näin: ”On kiinnostavaa nähdä, palaako Seeck tulevissa kirjoissaan, jos sellaisia ilmestyy, problemaattiseen päähenkilöönsä.”

    Kirjoja on ilmestynyt, mutta viimeisissä Seeck on vaihtanut miespäähenkilönsä naiseksi. Yle kertoo, että ”Seeck vaihtoi päähenkilönsä naiseksi, koska uskoi sen kiinnostavan lukijoita enemmän.”

    ”Älymystön” opportunismilla ei ole rajaa.

    ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienemmäksi kärpäsenpaskaksi ihminen kutistuu mielikuvissani luonnon rinnalla. Kukaan minun ikäiseni ei voi olla ylpeä tästä maailmasta, jonka jätämme lapsenlapsillemme. Taide on pelastus”, sanoi näytelmäkirjailija Sirkku Peltola Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa.

    Mitä taide pelastaa? Eikö Peltola jätä lapsenlapsille rippeitäkään tästä hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa hän itse nauttii mukavasta elämästä ja jossa taide on eräänlaista kerskakulutusta? Minä ainakin olen ylpeä modernista hyvinvointivaltiosta.

    Ovatkohan taiteilijat todellakin älymystöä, de facto?

Kirjan kustantaja Erkki Vala julkaisi
1930-luvulla otteita Shvejkistä
Tulenkantajat-lehdessä ja
 tuomittiin sen takia jumalanpilkasta.

Nationalistin sapuska. Söin viime sunnuntaina porsaanposkia. Ne valmistetaan hauduttamalla poskia pari tuntia punaviinissä siihen lisättyjen sipulien, porkkanoiden ja tomaattimurskan kera.

    Resepti on kotoinen, mutta porsaanposki on Espanjassa maalaisruokaa, joka pitää syöjänsä tiellä. Opin tämän vasta muutama vuosi sitten Espanjassa.

    Tällä kertaa porsaanposket tulivat Puolasta. Ne ovat halvempia kuin espanjalaiset tammenterhoilla kasvattettujen ibericoporsaiden posket. Suomalaisia poskia ei saa, koska tällaista ruokalajia ei meillä syödä, joten posket menevät makkaratehtaalle.

    Olisiko poskia ostaessa pitänyt miettiä Puolan oikeusvaltiokysymystä?

    Muutamien tutkijoiden mielestä Euroopassa ollaan siirtymässä vaivihkaa nationalistien rintamaan. Protektionismin rajoja pystytellään ikään kuin salaa johonkin toiseen tarkoitukseen tarkoitettuna, niin kuin vastustamaan amerikkalaisten tietojättien monopolia.

    Myös sapuska nationalisoidaan.

    Suomessa pitäisi syödä suomalaista ruokaa, joka tulee läheltä. Samaan hengenvetoon toivotaan, että puhdas suomalainen ruoka menee kaupaksi kaukana ulkomailla. Nationalisti ei huomaa puheensa sisäistä ristiriitaa.

    Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla hätkähdyttävän tutkimustuloksen. Oli tutkittu pääkaupunkiseudun huippukauppojen kalatiskejä ja kalojen (hygienistä) kuntoa.

    Aika moni yllättyi, kun bulkkituotteena parjattu norjalainen lohi oli tiskien aatelia. Sitä saa hyväkuntoisena ja tuoreena, siitä huolimatta että se tuodaan kaukaa Suomen rajojen takaa. Mutta teollinen tuotanto osaa standardit ja logistiikan.

    Sitä vastoin suomalainen lähikala, ahven ja kuha, oli usein huonossa kunnossa kalatiskille päästessään. Ne maksavat (fileenä) jotain 40 euroa/kg ja ovat hygienisesti arveluttavassa kunnossa. Lähikalan toimitusketjut ovat alkeellisia, eivät täytä nykyajan normeja. Tuoretta ja kunnollista lähikalaa saa kaiketi vain ajamalla autollaan jonnekin hevon kuuseen, sille rannalle mihin kalastaja tuo saaliinsa.

    Nationalismi sopii huonosti sapuskan ja raaka-aineiden kaupankäyntiin. Norjasta tuotu lohi tulee lähempää (symbolisesti) kuin Turun saaristosta pyydetty ahven tai kuha.

Marxin teos julkaistiin Suomessa 1938.
Kirjaa pidetään populismin kuvauksena
ja eräänlaisena ennusteena
 Hitlerin vallankaappauksesta 1930-luvulla.

Kirjan tuhoaminen. Menneen viikon tärkeimmän jutun kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa 17.12. Se käsitteli painetun kirjan kuolemaa. Kolumnin otsikko kuului: Kustannusalan nokkamies ounastelee paperikirjan elävän vielä kymmenen vuotta – sen jälkeen kuolevat myös kriitikot.

    Majanderin kolumni lähti liikkeelle Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho sanoi, että ”kyllä paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen”.

    Laihon ajatuksen voi lukea paperikirjalle myönteisenä. Ei paperikirjaa huomenna tuhota.

    Hesarin kulttuuritoimittaja luki sen toisella tavalla – niin kuin minäkin luen. Majander lainasi ”tuttua kirjailijaa”, joka sanoi: ”Aika luovuttava asenne. Mitä jos Metalliliiton dirika sanoisi että valmistetaan metallista vielä muutama vuosi, sitten siirrytään muoviin.”

    Majander kysyi, mitä kirjallisuuden tapahtuu kun paperille painaminen loppuu. Kustannusyhdistyksen johtajan mielestä ei mitään pahaa; pääasia on, että kirjoja ”kulutetaan” jossain muodossa.

    Kuluttajatko tuhoavat maailman parhaan ja universaalisti aikaan sitoutumattoman käyttöliittymän, paperille painetun kirjan? Vai ovatko tuhoajia digiloikkaan hurmaantuneet kustantajat, jotka osaavat laskea panoksen ja tuotoksen maksimisuhteen?

    Majander lainasi kolumnissaan kirjailija Laura Lindstedtiä, jonka mielestä ”kuunteleminen ei ole lukemista ja että silmälle laaditut teokset eivät sovellu korvalle joko ollenkaan tai usein ainakin hiukkasen kehnosti – ja että hänellä ei sinällään ole mitään äänikirjaa vastaan, mutta se vain on eri asia kuin kirja.”

Schulbergin romaani ilmestyi 1950 
(suom. 1952) ja kuvasi mm. Hollywoodia.
"Päähenkilön esikuvana on ihailtu ja huomiota
herättänyt F. Scott Fitzgerald, 1920-luvun
'kovaksikeitetyn' nuorison loistava tulkki",
kertoo teoksen takakansi.

Kritiikin kuolema. Antti Majanderin mielestä paperikirjan tuhoaminen tappaa myös kirjallisuuskriitikin. ”Myös kriitikot kuolevat”, Majander kirjoitti. ”Siis ne ikävät ihmiset, jotka kunnioituksesta, kiintymyksestä ja rakkaudesta kirjallisuutta kohtaan pitävät velvollisuutenaan jakaa myös moitteita, kun katsovat aiheelliseksi.”

    Majanderin kolumnia pitänee lukea myös rivien välistä. Kohdistaako hän pessimistisen tulevaisuudenvision kollegoilleen Hesarin kultuuritoimituksessa?

    ”Vastahankaiset arviot alkavat jo nyt olla mennyttä maailmaa, kun taloudellisesti riippumattomat, itsenäiset tiedotusvälineet ja alustat käyvät yhä harvinaisemmiksi. Seuraus on se, että puhe kirjallisuudesta hakeutuu aina vain enemmän erilaisiksi vinkeiksi ja suosituksiksi, ja puhujat samaistuvat tekijöihin. Kuten jo nähdään”, Majander sanoo. Tarkoittaako hän myös Hesarin kirjallisuusarvosteluja, joissa yhä useammin kirjan (tai ylipäänsä taideteoksen) arvon määrittelee tekijän identiteetti vaikkapa feministinä, kolmannen sukupuolen airueena, puidenhalaajana, vegaanina jne?

    Majander lopettaa terävän kolumninsa dystopiaan: ”Paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi, ja kulutusmittarit osoittavat hyvien joukosta parhaat. Kiitos kirjasta -mitalin saavat silti aina ihan kaikki.”

Teos ilmestyi 2019, suomeksi 2020.
Vahvan valtion ja vahvan
kansalaisyhteiskunnan väliin jää
parhaassa tapauksessakin vain kapea käytävä,
 jolla yksilö voi astella vapaana ihmisenä.           

Joulu.

    Ai niin, nythän on jouluaatto.

    Toivottavasti vielä joku saa painetun kirjan joululahjaksi.

    Vaikka joulupukit muuttuvat digiloikan myötä virtuaalisiksi, toivon Majanderin tavoin, että kustantajat ja kuluttajat eivät tuhoa paperikirjaa innossaan säästää kustannuksia ja aivotoimintaansa.

    Kirjan lukeminen nimittäin taitaa vaatia enemmän aivotoimintaa kuin sen kuunteleminen. Paperilta kirjaa lukiessa keskittyy eri tavalla kuin kuunnellessa. Digikirjaan nähden painettu kirja on ikuinen; sitä lukiessa, ajatuksen joskus harhaillessa, on helpompi kääntää edellinen sivu tai parikin taaksepäin ja lukea se uudelleen kuin temppuilla lukulaitteen kanssa.

    Mutta aika näyttää ajan kulun. Onko 50 vuoden päästä olemassa kirjastoja ja kotien kirjahyllyjä?

Kyösti Salovaara, 2020.