Fanfaari vai hopeahuilu?

 [edistyksellinen edistys]

Kyösti Salovaara, 2020.
Hennoisitko ajaa monitoimikoneen tähän idylliin?
Jos et, sinun pitää keksiä millä korvataan metsäteollisuuden
20 % osuus - yli 12 miljardia vuodessa - vientituloistamme.

Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen.

    - Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Atena, 2014.

Maailmankatsomuksia on erilaisia: sekä edistyksellisiä että taantumuksellisia… Elämä ilman edistyksellistä maailmankatsomusta – onko se nykyajan kehittyneen ihmisen arvolle sopivaa?

    - Marxismi-Leninismin perusteet. Petroskoi, 1960.

”Puhdas taide", ”puolueeton taide” tai ”taide taiteen vuoksi” ovat vain valheellisia iskulauseita. Kaikki taide on ”tendenssiä”… taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

    - Raoul Palmgren teoksessa Marxilaisuus. Akateeminen sosialistiseura, 1937.

Sinertävää rantaheinää kasvavalle alueelle rantahietikon ja matalaa, tummaa, istutettua mäntymetsää kasvavien dyynien väliin on rakennettu tämä vilkas, nykyaikaisen ulkoiluharrastuksen synnyttämä yhdyskunta… Kansallissosialismi, jonka pääpyrkimyksenä on suurkaupunkielämän vastustaminen ja ihmisen kiinnittäminen jälleen maahan ja maaseutuun, suosii erityisesti tällaisia siirtoloita, joten niitä tapaa Saksassa tuhkatiheään… Saksalaiset ovat jo Wandervögelien ajoista innokkaasti harrastaneet retkeilyä ja ulkoilua, mutta Kolmannen Valtakunnan aikana siitä on tullut suorastaan pyhä velvollisuus. ”Luontoon palaaminen" ei ole ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe; siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin…

    - Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Tunnustan.

    Olen rakentanut sanoista itselleni vankilan.

    Koppini ovi on auki, mutta yrittäessäni poistua sieltä, kynnykselle kasaamani sanat pysäyttävät minut. Epäröin. Uskallanko lakaista ulospääsyä estävät sanat pois. Jos uskallan, mitä jää jäljelle?

    Jälleen tartun luudan varteen.

On siis pakko lähteä liikkeelle kirjoitetuista sanoista.

    Anni Kytömäen voitettua kaunokirjallisuuden Finlandian Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva tiivisti Margarita-romaanin näin: ”Anni Kytömäen Margarita-romaanin teemoja ovat luonto ja yksilön taipuminen ylhäältä tuleviin määräyksiin.”

    Kanervan artikkelissa (HS. 25.11) Anni Kytömäki sanoi, että ”näin se historia toistuu.” Kytömäen mielestä ”taudit tuovat esille luonnon ylivaltaa ihmisestä. Aina vain, uudestaan ja uudestaan, ihmiskunta on kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta jossain kohtaa polvillaan. Siinä on viesti meille: ei se meidän näennäinen ylivaltamme kovin luja ole.”

    Koska olin kuunnellut Yleltä (26.11) Anni Kytömäen haastattelun, kirjoitin Kanervan artikkeliin hieman poikkipuolisen kommentin:

    ”Panteismi, luonnon ihaileminen aina sen jumaloimiseen asti, näyttää olevan yhä voimissaan.

    Kummallista tässä on muutama asia.

    Ensimmäiseksi se, että Finlandiapalkinnon saaja (en epäile etteikö hän palkintoa ansaitse) kokee olevansa jollakin tavoin edistyksellinen ja avant gardessa yleiseen mielipiteeseen nähden. Kun kuuntelin aamulla Kytömäen haastattelun Ylellä, totesin hänen toistavan kaikkea sitä luonnonsuojeluhypeä, joka täyttää median muutenkin. 

    Toiseksi, eihän luonnolla ole sinänsä mitään moraalia, hyvää eikä pahaa. Se toimii tavoittelematta mitään päämäärää, usein hyvin julmasti (ihmiskatseella katsottuna) ja toisia lajeja alleen polkien. Tämä luonnon sisäinen olemus tuskin kaipaa ihmiseltä myötätuntoa.

     Kolmanneksi, Kytömäki sanoo että ihminen on polvillaan luonnon edessä toistuvasti. Ehkä on, mutta paljon suurempi ihme on, että ihminen toistuvasti sopeutuu ja selviää ahdingosta - ja aika lailla tieteellisen ja teknologisen kehityksen ansiosta. En tiedä kuinka kauan poliorokotteen kehittämiseen meni, mutta nyt koko maailman tiedeyhteisö on kehittänyt koronarokotteita alle vuodessa. Se on ihme, ei se että virus tulee ja leviää.

    Neljänneksi vähän pessimistinen kysymys: Onko kaunokirjallisuus koskaan ja missään tuottanut todella avantgardista ja yhteiskunnallisesti edistyksellistä romaania? Vai myötäileekö se aina ajassa virtaavia ja aika laajalti hyväksyttyjä näennäisesti edistyksellisiä ajatuksia, sellaisia jotka muutenkin ovat voimakkaasti esillä? ”

    Tuon jälkeen muuan kommentoija kysyi: ”Minkälainen ja mistä kertova, olisi mielestäsi ’todella avantgardinen ja yhteiskunnallisesti edistyksellinen romaani’? ”

    Siinäpä vasta kysymys!

Tästä eteenpäin liikun esitetyn kysymyksen herättämissä ajatuksissa. Seuraavat mietteet eivät liity millään tavalla Anni Kytömäen romaaniin.

    Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä v. 1933, että kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu. Palmgren vastasi itse, että taide on molempia, mutta yhä enemmän fanfaari joukoille. Vastaamatta jäi, onko fanfaarin esittäminen aina edistyksellistä.

    Edistyksellinen on neutraali sana, jota jatkuvasti käytetään yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa. Sillä kuvataan sekä yhteiskunnan että taiteen muuttumista jostakin vanhasta, ei-edistyksellisestä johonkin uuteen, edistykselliseen.

    Lienee ilmeistä että edistyksellisyydestä ovat vuosien mittaan puhuneet ja jopa saarnanneet ylisummaan vasemmistolaiset puolueet ja kansalaisliikkeet. Viime aikoina vihreä kansalaisliike ja puolue ovat liittyneet ”edistyksellisten” porukkaan.

    Otanpa esimerkin taloudesta.

    Kansalaissodan jälkeen suomalainen osuuskauppa jakautui edistykselliseen - ”edistysmieliseen” niin kuin ilmaisu kuului - ja porvarilliseen osuuskauppaan. Ideana oli, että luokka-asema määrittelee ruokakaupan, josta piti ostaa perheelle sapuskat. Työväenliikettä lähellä oleva osuuskauppa laajeni kaikille kaupankäynnin ja monille kulttuurin alueille, ennen kuin se romahti yhteiskunnan muuttuessa, työväestön vaurastuessa ja oppiessa etsimään sapuskan sieltä mistä sen sai kukkarolle sopivaan hintaan ja laatuun.

    Tässä tapauksessa historia vapautti edistysmielisen osuuskaupan pakonomaisen edistyksellisyyden kaulapannasta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitossa
 suosittiin avantgardista ja futuristista taidetta.
 Sitten tilalle tuli sosialistinen realismi.
Oliko se edistyksellistä?
Colección del Museo Ruso, Malaga.

  Onko oikeistolla, porvareilla, ei-vasemmistolaisilla edistyksellistä taidetta? Onko koskaan ollut vai onko edistyksellinen-sana kaapattu vasemmistohenkisen taiteen ja kulttuurin adjektiiviksi? 

    Huolimattomasti ja pinnallisesti uskaltaa ”väittää” (vaikka ei todistaa), että kaunokirjallisuudesta on vaikea löytää porvarillista edistyksellistä romaania. Tämä huomio koskee taideteoksen sisältöä, sen ”tendenssiä” jos haluaa lainata Raoul Palmgrenia. Tai kenties 1800-luvulla porvarillinen romaani oli edistyksellinen taidemuoto.

    Sitä vastoin muodon rikkomisen kohdalla avant gardea löytyy myös ei-vasemmistolaisesta taiteesta. Varsinkin maalaustaiteessa muotoja ja sääntöjä on rikottu toistuvasti, eikä muodon rikkominen ole liittynyt ensisijaisesti taiteen poliittiseen sisältöön. Olihan jopa impressionismi aluksi vastavoima entiselle taidekäsitykselle ja sillä tavoin avantgardista. Sitä seurasivat sitten erilaiset yritykset vapautua taideteoksen esittävästä perinteestä yhä abstraktimpaan ja sirpaleisempaan ilmaisuun.

    Myös runoudessa sanomisen muotoja rikottiin ilman yhteiskunnallista agendaa. Kieltä särjettiin särkemisen ilosta. Esimerkiksi futurismista tuli Benito Mussolinin mielikulttuuria.

Edistyksellisenä itseään pitävät elävät jonkinlaisessa joukkoharhassa. Jokainen heistä kuvittelee olevansa melkein yksin edistyksellisyydessään, vaikka edistyksellistä sanomaa julkistetaan kaikissa mahdollisissa medioissa yllin kyllin.

    1960- ja 1970-luvulla edistyksellisyys oli sekä vasemmistopuolueiden että yhden asian liikkeiden kulta-aikaa. Silloin esille tulivat melkein kaikki ne ”edistykselliset” tavoitteet, joihin yhä vannotaan, vaikka suuri osa tavoitteista on saavutettu tai muuten vaan tullut osaksi kaikkien puolueiden ohjelmaa.

    Mieleeni ei tule yhtäkään nykykeskustelussa olevaa "edistyksellistä" teemaa, jonka alkupuheenvuoroja ei olisi lausuttu tai laulettu 60- ja 70-luvuilla.

    Edistyksellisyys on ihailtavaa pyrkimistä parempaan.

    Sen ongelma on väistämättömässä vastakkainasettelussa. Et voi olla edistyksellinen ellei sinulla ole vastavoimana taantumuksellisia. Kaikki eivät voi kuitenkaan olla edistyksellisiä tai jos voivat, sanan merkitys lässähtää kuin tyhjenevä ilmapallo.

    Edistyksellisyys on myös utopian tavoittelua. Hyvin harvoin kuulee edistyksellisen tavoittelevan jotakin aidosti moniarvoista. Liikettä ei synny löysäilemällä. Peliin pitää laittaa kaikki: joko olet puolellani tai minua vastaan. Valitse! Oletko luonnon puolesta vai sen tuhoaja? Pilaatko maailman syömällä lihaa vai pelastatko sen ryhtymällä vegaaniksi? Käytätkö yksilönvapauttasi kestävien arvojen tuhoamiseen vai ymmärrätkö, että kollektiivi on tärkeämpi kuin yksilö?

    Edistyksellisyys synnyttää sivuvaikutuksia. Syntyy uhreja, joita siivotaan näyttämöltä pois, koska heillä oli erilainen käsitys siitä mikä yhteiskunnassa on hyväksi ja mikä pahaksi.

    Epämiellyttävä esimerkki edistyksellisten ankarasta puritaanisuudesta on professori, kirjailija ja kansanedustaja Kullervo Rainion (1924-2020) kohtelu 1970-luvulla. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa (25.11) Klaus Helkama, Rauni Myllyniemi ja Paavo Lipponen kirjoittivat suoraan näin: ”Suomen 1970-luvun ilmapiiristä kertoo se, että Rainion kaltainen, itsenäisesti sananvapautta, perinteistä liberalismia ja parlamentarismia kannattanut henkilö leimattiin miltei fasistiksi. ”

    Tunnustan kulkeneeni silloin itsekin noiden puritaanisten edistyksellisten joukossa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Lokakuun alussa 2017 Madridissa osoitettiin
mieltä yhtenäisen Espanjan puolesta.
Samaan aikaan Kataloniassa fanfaarit julistivat
Madridin keskusvallasta irtautuvaa itsenäistä Kataloniaa.
Sekä Madridissa että Barcelonassa oltiin "edistyksellisiä".
Onko se mahdollista?

No, tuleeko mieleen romaania, jota voisi pitää edistyksellisenä? Romaania joka todella on ollut edellä aikaansa eikä vain myötäillyt mielipideilmastossa muutenkin vahvasti esillä olleita ideoita ja tavoitteita?

    Uskon, että moni vetoaa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan. Toisille feministinen kaunokirjallisuus Virginia Woolfista lähtien kelpaa esimerkiksi siitä kuinka edistykselliset romaanit muuttavat maailmaa. Tosin Woolfin vaikeat romaanit olivat niin elitistisiä, että ne tuskin muuttivat maailmaa, ainakaan sitä maailma missä suuri rahvas eli.

    Romaanit eivät synny päivässä eikä kahdessa. Yleensä niitä kirjoitetaan pitkään ja hartaasti. Tässäkään katsannossa ne eivät voi olla avant gardea.

    Kuinka kauan Linna teki taustatutkimuksia mahtavaan romaanitrilogiaan, jota monet lukijat yhä pitävät objektiivisena historiantutkimuksena?

    Linnan Täällä Pohjantähden alla julkaistiin vuosina 1959-62. Se toi tunteikkaasti ja realistisesti esille punaisten kohtalon kansalaissodassa ja osaltaan paljasti valkoisen valheen. Luulen että se lisäsi valtavasti ”punikkien” lasten ja lastenlasten itsekunnioitusta ja oikeutettua vaatimusta osallistua yhteiskunnan muuttamiseen oman arvomaailmansa perusteella.

    Kun vasemmisto voitti eduskuntavaalit vuonna 1966, voiton ennusmerkkejä ei pelkästään laulettu Orvokkikabareessa ja Lapualaisoopperassa vaan nimenomaan kirjoitettiin Väinö Linnan kynällä. Tässä suhteessa Täällä Pohjantäden alla taitaa olla edistyksellinen romaanitrilogia.

    Mutta oliko se avangardistinen?

    Panu Rajala kertoi äskettäin Ylellä Jakke Holvaksen haastattelussa toimittamastaan teoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa, jossa Väinö Linna muistelee elämäänsä ja uraansa. Rajala sanoi, että Pohjantähden kaksi ensimmäistä osaa saivat jopa huonommat arvostelut kuin Tuntematon sotilas.

    Pohjantähteä syytettiin puolueelliseksi ja vanhanaikaiseksi kirjalliselta muodoltaan.

    Väinö Linna ei välittänyt puolueellisuussyytöksistä, koska tiesi olevansa aika lailla oikeassa. Mutta modernistien, Tuomas Anhavan sukupolven kriitikoiden armoton tyrmäys romaanin vanhakantaisuudesta satutti Linnaa paljon enemmän. Se että hänen romaaniaan ei oikeastaan pidetty (modernistit eivät pitäneet) edes taideteoksena, masensi Linnan perinpohjin.

Kyösti Salovaara, 2018.
Puut kasvavat veteen, metsä taivaaseen.

Nykyhetken edistyksellisyys rakastaa marginaaleja. Paitsi yhdessä asiassa.

    Ainoa totaalinen edistyksellisyyden mittari on ilmastonmuutos ja sen torjuminen. Ei ole juuri ainoatakaan haastattelua, edes naistenlehdissä, jossa yhteiskunnasta tietoinen haastateltava ei muistuttaisi ilmastonmuutoksen uhasta, sen kauheudesta. Edistyksellisyys ei ole tässä mittarissa kovin avantgardistista.

    Entä henkisyys?

    Voisiko sen tavoitteleminen - tai edes pohdiskelu - luoda uudenlaista edistyksellistä kaunokirjallisuutta? Siitä huolimatta, että kirkko näyttäytyy kirkon ulkopuoliselle tarkkailijalle enemmänkin marginaaliryhmien auttamiseen keskittyvältä hyväntekeväisyysjärjestöltä kuin armoa, sovitusta, pelastusta ja synninpäästöä miettivältä ja yksilön henkiseen hätään vastaavalta tukipilarilta.

    Olisiko mahdollista hyväksyä ja tunnustaa nykyisen hyvinvointivaltion tarjoama turva ihmisille ja pitää sitä lähtökohtana eikä dystooppisena päätepisteenä ja tulevan tuhon alkuna?

    Tämä ajatus tuli mieleeni luettuani Arla Kanervan arvostelun (HS, 28.11) Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito.

    ”Haahtela kuvaa uskoa kirkkaasti ja kokonaisvaltaisesti, uskovan psyykeä ja tekoja tarkkailevasti. Uskosta ja hengellisyydestä lukeminen on uskontoihin ulkopuolisena suhtautuvalle lukijalle tärkeä matka oman pään sisälle”, Kanerva kirjoitti.

    Tuntuu vanhanaikaiselta ajatella, että jokin aineellisen maailman tuonpuoleinen voisi olla edistyksellisen ajattelun kohteena; että sellainen olisi millään muotoa edistyksellistä.

    Toisaalta yhteiskunnan, kansalaisten arvomäärittelyjen jakautuessa yhä pienempiin sfääreihin on vaikea kuvitella mitään kollektiivista olemassaolevaa tai kuviteltua sfääriä, jonka kuvaamiseen kaunokirjallisuudella olisi kysyntää tai mahdollisuutta.

    Googlasin piruuttani hakusanoilla Albert Schweitzer, Bertrand Russell ja Greta Thunberg. Schweitzer sai 26 miljoonaa osumaa, Russell 35 miljoonaa ja Thunberg 22 miljoonaa. Sitten kokeilin hakusanoja ”ilmastonmuutos ”ja ”yksilönvapaus”. Ilmastonmuutos sai 5 000 000 osumaa ja yksilönvapaus ”vain” 59 000 osumaa. Mutta kun toistin haun englanniksi, ilmastonmuutos sai 798 miljoonaa osumaa ja yksilönvapaus 824 miljoonaa.

    Edellisistä luvuista voi vetää toiveikkaan tai pahaenteisen johtopäätöksen.

    Minä vedän pahaenteisen. Onko suomalainen edistyksellisyys muualla maailmassa taantumuksellista? Vai onko kysymys siitä, että edistyksellisyyden ajasta on siirrytty "jälki-edistyksellisyyteen"?

    Myönnän istuvani sanojen vankisellissä.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vähitellen... edistys muuttuu mullaksi
ja maaksi... ja liukenee
maailman meriin.