Tyhjän tilan mysteeri

[Arto Tolsa, jalkapalloilija]

Kyösti Salovaara, 2015.
Kotkan jalkapallopyhättö Urheilukeskus valmistui vuoden 1952 Olympialaisiin.
Vuonna 2000 Urheilukeskuksesta tuli Arto Tolsa areena.
Oikealla näkyvälle "Kutsetin" piipulle on areenalta n. 1,5 km.
Piipun tuntumassa Arto Tolsa vietti lapsuutensa.
Valopylvään viereisen nosturin oikealla puolella näkyy
lapsuuteni ja nuoruuteni asuinyhteisö, keltainen talo edessä.
 Kotipihalta oli matkaa kentälle 100 metriä.
Vasemmalla valopylvään takana näkyy heikosti Kotkan kirkon torni. Kun
poikasina pelailimme nurmikentällä, kirkon kellosta saattoi tarkistaa koska piti
lähteä kotiin syömään tai kahville.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla.

    - Johan Cruyff

Synnynnäinen haju on pelaajalla, joka löytyy tilanteen tullessa sellaisesta paikasta, josta helpot maalit tehdään. Yleensä pallo pomppaa maalintekijän ulottuville sattumalta – ainakin muiden mielestä. Onko enää sattumaa, että paikalla on aina sama kaveri tyrkkimässä pallot sisään, Arto kysyi.

    - Arto Tolsa teoksessa Urheilija Suomessa. 1981.

Miksi työ lehtimiehet kirjoitatte aina niin negatiivisesti suomalaisesta jalkapallosta, Arto Tolsa kysyi Helsingin Sanomien jalkapallotoimittajalta Voitto Sulanderilta.

    - Pekka Kunnari ja Juhani Pusa: Piipun juurelta Euroopan huipulle. 1983.

Kentän kolme suurta tähteä Arto Tolsa, Johan Neeskens ja Johan Cruyff saivat varoituksen. Riedel varoitti Tolsaa syystä, että tämä puhui suomea, Neeskensiä syystä, että tämä puhui hollannin kieltä. Cruyff lopuksi sai varoituksen synneistään.

    - Tauno Aron otteluselostusta Suomen ja Hollannin välisestä pelistä 1974.

Neljäs ennustus: Geometria - tila, vektorit, kolmiot ja dynaamiset hilat - tulee olemaan monen analyysissä saavutettavan edistysaskeleen keskipisteenä.

    - Chris Anderson ja David Sully: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. 2013

Muistikuvia, kirkkaita ja haalistuneita, tosia tai pelkästään sinne päin.

    Muistan - luulen muistavani - erään lauantain Kotkassa keväällä 1982. Olin käymässä kotinurkilla Museokadulla, jalkapallokentän tuntumassa. Lähdin päiväkävelylle.

    Räntäsateessa Urheilukeskuksen hiekkakenttä näytti autiolta ja surulliselta.

    Sitten tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Arto Tolsa harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle alkoi.

    Aavistiko Tolsa että hänen mittava peliuransa päättyisi tuohon vuoteen?

Kuluneen, monessa mielessä harmaan ja apean syksyn mittaan olen lukenut Kimmo Muttilaisen hienoa ja runsasta elämäkertaa kotkalaisen jalkapalloilijan Arto Tolsan (1945-1989) komeasta ja traagisesta urasta sekä Suomen että Euroopan futiskentillä. Kirjan nimi, Arto Tolsa – yksi yhdestätoista, kuvastaa hyvin Tolsan suhdetta jalkapalloon ja jalkapallojoukkueeseen. "Hyvän joukkueurheilijan tunnusmerkki on siinä, että hän pelaa joukkueelle eikä metsästä henkilökohtaista menestystä", Tolsa sanoi häntä haastattelleelle Urho Salolle kirjassa Urheilija Suomessa. "Nämä joukkueelle pelaavat jalkapalloilijat ovat kentällä tavallisesti melko näkymättömiä"

    Tai kenties ”traaginen” on liioittelua. 

    Tolsa lähti KTP:stä (Kotkan Työväen Palloilijat) ja Kotkasta 60-luvun lopulla Belgiaan ammattilaiseksi. Hän aikoi pelata antwerpeniläisessä Beerschotissa vain muutaman vuoden, mutta menestyksekäs ura jatkui 70-luvun lopulle. Belgiassa suurikokoisesta keskushyökkääjästä - ”kiltistä jättiläisestä” niin kuin Tolsaa Belgian lehdistössä kutsuttiin - tuli pelivarma ja harkitseva puolustaja, libero.

    Tolsa palasi KTP:hen 1979. Seura oli noussut pitkän alamäen jälkeen mestaruussarjaan. ”Älkää odottako minulta liikoja”, Tolsa toppuutteli Kotkaan palattuaan. ”Vaikka olenkin aivan tuore ammattilainen, olen silti tavallinen ja kentällä yksi pelaaja kymmenen muun joukossa.”

    Seurasi muutama hieno vuosi sekä KTP:n että maajoukkueen paidassa. Mutta tumma pohjavire veti Tolsaa syvyyksiin. Alkoholi ja pillerit, avioero ja työttömyys murensivat ”kiltin jättiläisen”. Vuonna 1989 Tolsa teki itsemurhan.

    Monet Tolsan ystävistä ja pelikavereista sanoivat Tolsalle tämän miettiessä paluuta Kotkaan, että se ei kannata, Kotka ei olisi hyvä paikka entiselle keskushyökkääjälle.

    Mutta Tolsa valitsi lapsuutensa ja nuoruutensa Kotkan, tutun miljöön ”Kutsetin” piipun juurella.

Kimmo Muttilainen:
Arto Tolsa - yksi yhdestätoista.
VK-kustannus, 447 sivua, 2020.

Kotkalaislähtöinen, nykyään Turun seudulla vaikuttava Kimmo Muttilainen on tehnyt suurtyön kootessaan Tolsan jalkapallouran ja elämän lankoja yhteen. Muttilainen kertoo, ettei nähnyt Tolsan pelaavan; hän oli siihen liian nuori.

    Näin ollen teos perustuu pääasiassa sanomalehtien otteluselostuksiin ja laajaan haastattelumateriaaliin. Videonauhoja Tolsan peleistä ei liene ole olemassa. Nykylehdistö ei julkaise kattavasti jalkapalloselostuksia, ei edes mahtava Helsingin Sanomat. Tulevat urheiluhistorian tutkijat eivät voi viitata kirjallisiin lähteisiin.

    Muttilaisen elämäkerta kumoaa monia juoruja ja huhuja, sellaisia joita olen pitänyt totena enkä ”hevosmiesten tietotoimiston” epätietona. Jo Tolsasta käytetty sukunimi Kormu osoittautuu huhujen kohteeksi, sillä me luulimme 60-luvulla, että hänen nimensä oli alkuaan Arto Kormu. Tämä oli epätietoa, sillä Kormu oli Arton yksinhuoltajaäidin sodan aikana kuolleen aviomiehen nimi.

    Koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni KTP:n ja Tolsan varjossa, elänyt elämää samojen ihmisten ja pelaajien parissa tuntematta kuitenkaan Tolsaa ihmisenä, Muttilaisen elämäkerta havahduttaa tajuamaan, kuinka vähän me tiedämme kanssaihmisistämme.

    En ole koskaan vähätellyt Tolsaa jalkapalloilijana. Hänen tekniset taitonsa ja kykynsä ”lukea” peliä olivat vastustamattoman kiehtovaa katsottavaa. Tuollaisia pelaajia on harvassa, edes maailmanmitassa.

   Mutta minulla oli (ja on ollut) mielikuva Tolsasta eräänlaisena ”katupoikana”, joka kävi varastelemassa omenoita rivitaloyhtiömme omenapuista. Kun Tolsa laiskotteli, kiukutteli ja oikutteli pelikentällä, tuo ”katupoikamaisuus” tai ”jätkämäisyys” tuntui oikealta arviolta. Huomautan kuitenkin heti, että vastapuolen pelaajia kohtaan Tolsa ei käyttäytynyt jätkämäisesti, ei potkinut sukille eikä nilkoille.

    Muttilaisen kirja osoittaa, että ihmisenä Tolsa oli aivan toisenlainen kuin olen kuvitellut. Hänet tunteneet painottavat yhä uudestaan, kuinka herrasmiesmäinen, herkkä ja kiltti ihminen Tolsa arkipäivän elämässä oli. Ja kun olen pitänyt Tolsaa kovana kaverina, joka ei välittänyt muusta kuin maalinteosta ja pallon riistämisestä vastustajan hyökkääjältä, saan nyt lukea että Tolsa opetteli Antwerpenissä flaamin kielen, jolla pärjäsi erinomaisesti vieraassa ympäristössä. Tolsa sopeutui yhtä lailla belgialaiseen yhteisöön kuin pienen Kotkan elämään.

Luulen että jokaisen elämäkerran kirjoittajan on valittava tarkasti näkökulma mistä katsoen kertoo taiteilijasta, poliitikosta tai menestyneestä jalkapalloilijasta. Riittääkö taideteosten, poliittisten tapahtumien ja jalkapallokentällä pelattujen pelien kuvaaminen elämäkerraksi vai onko yritettävä selittää taiteilijan ja pelaajan menestymistä tai epäonnistumista myös hänen yksityiselämänsä kautta? Voiko yksityiselämä selittää, miksi taiteilija maalaa tientynlaisen taulun? Voiko yksityiselämästä päätellä miten keskushyökkääjä sijoittuu maalin tuntumaan ja löytää tyhjän tilan, josta potkaisee pallon maaliin?

    Onko ihminen lopulta enempää kuin tekonsa?

    Nykyään elämäkerran kirjoittaminen saattaa olla vielä vaikeampaa, koska taideteoksia ei ”saa” kehua, jos taiteilijan elämästä löytyy ”moraalisesti” epäilyttäviä piirteitä ja sattumuksia.

    Muttilainen on valinnut metodiksi Tolsan pelaamien pelien kronikoinnin. Hän kuvaa kotkalaisen jalkapallon ja myös Kotkan kaupungin ja siellä eläneiden ihmisten historiaa jalkapallo-otteluiden kautta, keskipisteenä Tolsan onnistuminen/epäonnistuminen sekä KTP:n että maajoukkueen paidassa.

    Tällainen historiankirjoituksen metodi kuulostaa kuivakkaalta. Kuka jaksaa syventyä siihen millaisia yksittäisiä pelejä on pelattu 1960-luvulla ja 70-luvulla?

    Ihme kyllä Muttilaisen metodi toimii.

    Kuvatessaan Tolsan pelaamia otteluita, Muttilainen esittää niiden ohessa lyhyitä välähdyksiä kotkalaisesta miljööstä, työläisten elämästä, urheilupolitiikasta ja kaikkineen satamakaupungin muuttumisesta siitä alkaen kun Tolsa ponnahti jalkapallomaailman eturiviin siihen saakka kun hänen ympärilleen jäi tyhjä tila ilman pelaajia.

   Elettyäni tuota aikaa Tolsan ja KTP:n varjossa, ja koska tunnen nimeltä ja ulkonäöltä monet haastatellut ja kirjassa mainitut, olisin mielellään lukenut enemmän taustoista ja ihmisistä, mutta teos on nykyiselläänkin niin lavea, että kirjoittajan on pitänyt vetää raja johonkin.

    Kummallisinta on, että Muttilaisen kertoessa yksittäisistä peleistä muistan monien näkemieni otteluiden tunnelman. Muistan kuinka ensimmäisen kerran tajusin millaisen keskushyökkääjän KTP oli saanut, kun ”katupoikana” pitämäni Tolsa tehtaili maaleja v. 1962 suomisarjan pelissä Mikkeliä vastaan: KTP voitti Mikkelin Palloilijat 11-2! Olin katsomassa peliä naapurin Pekan kanssa. Muistan kuinka KTP taisteli tasapelin vuonna 1981 korsikalaista SC Bastiaa vastaan Euroopan cup-voittajien cup ottelussa. Istuin ”kivikatsomossa” isäni Osmon ja veljeni vaimon Vinnin kanssa. Vinni totesi pelaajien tultua kentälle: ”Ovatpa kotkalaiset pienikokoisia. Ranskalaiset ovat paljon komeampia.” Muistan edellisen vuoden cupin finaalin Helsingissä stadionilla Hakaa vastaan. KTP voitti ja Tolsa oli pelin sankari. Istuimme isäni kanssa pääkatsomossa ja hurrasimme Kotkan pojille.

    Sillä kertaa heillä oli siivet.

Arto Tolsa - neljäs takarivissä vasemmalta -
teki ensimmäisenä ykkösjoukkueen pelivuotenaan 43 maalia.
Arton vasemmalla puolella Mauri Vanhanen - kovaluinen keskushyökkääjä
jonka paikan Tolsa tulisi perimään.
Viides oikealta takarivissä on Kalevo Paananen,
joka sittemmin toimi KTP:n valmentajana,
 kun Tolsa oli palannut Belgiasta Kotkaan.
Eturivissä toinen oikealta on Mauri Nikkari,
Kotkan "Iniesta".
Kirjan kuvitusta.

Jäänkö kaipaamaan jotakin Muttilaisen kirjoittamasta elämäkerrasta?

    Kyllä, eihän mikään teos ole täydellinen.

    Muttilaisen olisi kannattanut syventyä myös siihen miten jalkapallon pelityylit (taktiset kuviot) muuttuivat Arto Tolsan uran aikana ja verrata niitä myös nykyjalkapallon pelikuvaan, missä pelitilan käyttö on aivan erilaista kuin 1960-luvulla.

    Kun itse pelasin muutaman vuoden KTP:n junioreissa 1963-1965, niin peli perustui tiukasti aluepeliin. Kullakin pelaajalla oli ikään kuin oma tontti, jolla pysyteltiin tapahtuipa kentän toisella reunalla mitä tahansa. Siihen aikaan oli kaksi puolustajaa, jotka hoitivat reviirinsä puolustusalueen reunoilla. Keskellä oli sitten keskuspuolustaja. Puolustajien edessä pelasi kaksi tukimiestä (nykyään heitä sanottaisiin keskikentän pelinrakentajiksi). Tukimiesten edessä pelasi kaksi välihyökkääjää, joita tukimiehet ruokkivat palloillaan. Välihyökkääjät ja kaksi laitahyökkääjää ruokkivat keskushyökkääjää läpisyötöin ja keskityksin. Hyökkääjiä oli siis viisi.

    Muistan erään pienen harjoituspelin KTP:n ykkösjoukkuetta vastaan Urheilukeskuksen nurmella. Kentällä olivat mestaruussarjajoukkueen parhaat pelaajat Tolsaa lukuunottamatta.

    Ykkösjoukkue hyökkäsi minusta katsoen vasemmalta laidalta. Itse seisoskelin oikean laitapuolustaja tontilla, ikään kuin seuraten muualla pyörivää peliä.

    Kun tilanne oli ohi, KTP:n tekniikkataituri ja Tolsan tavoin mahtavan pelisilmän omaava välihyökkääjä - melkein kuin sen ajan kotkalainen Andrés Iniesta - Mauri Nikkari tuli luokseni ja opetti, että kun hyökkäys lähestyy tuolta toiselta laidalta, sinun pitää kaventaa keskelle eikä seisoskella tyhjän panttina omalla tontillasi.

    Viesti meni perille.

Miksi Arton elämä sortui peliuran päättyessä? Miksi Jeppe juo?

    HJK:n nokkela maalintekijä Atik Ismail luonnehtii Tolsaa äärimmäisen herkäksi ihmiseksi: ”Herkkyys näkyi ennen kaikkea hänen kasvoistaan, siinä miten hän asiat otti, miten hän tunsi… Mitä muuta Arto pelikentällä oli kuin esiintyvä taiteilija? Arton pelatessa maaottelussa Hollannin tähtiä Johan Cruyffiä ja Johan Neeskensiä vastaan hän saattoi pitää näitä pilkkanaan harhautuksillaan ja suoritusvarmuudellaan. Se oli taidetta parhaimmillaan.”

    Ja silti Tolsan piti kestää vuodesta toiseen lehdistön ja vieraskenttien katsomoiden pilkka ja vähättely. Oliko Tolsan olemuksessa jotakin, mikä provosoi pilkkaan?

    Vuonna 1982 Tolsa pelasi viimeisen mestaruussarjapelinsä Kuopiossa Kopareita (Kuopion Pallotoverit, KPT) vastaan. Hänet melkein ajettiin ulos kesken peliä.

    KTP:hen oli tuoksi kesäksi hankittu kaksi ulkomaalaista pelaajaa, maineikkaan argentiinalaisen jalkapalloilijan René Housemanin veli Marcelo ja perulainen keskikenttäpelaaja Augusto Palacios. Palacios oli Suomen kentille liiankin taitava pelaaja; hän muistaakseni pelasti KTP:n tippumiselta alemmalle tasolle syksyn viimeisessä pelissä.

    Mutta Houseman oli täysi floppi, velimies eikä pelimies lainkaan. Olin katsomassa Housemanin ensiesiintymistä (ja viimeistä!) Puistolan nurmikentällä HJK:ta vastaan. Houseman juoksi koko ajan palloa karkuun ja sijoittui sellaiseen tilaan ettei hänelle voinut syöttää.

    Tunsiko Tolsa katkeruutta moisen pelaajan viedessä häneltä pelipaikan?

    Ehkä, mutta tuskin se Tolsan elämää romahdutti, olihan Tolsa korostetusti yksi pelaaja yhdestätoista.

    Nuori toimittajanalku Kari Hotakainen raportoi Kuopiosta Koparien ja KTP:n pelin kotkalaiseen Eteenpäin-lehteen ja kirjoitti: ”2 283 katsojan joukossa oli valitettavasti jälleen paljon niitä, jotka keskittyivät Arto Tolsan kiusaamiseen, eivät jotkut näistä törkeistä repliikeistä kestä edes painoasua. Tolsa kesti kuitenkin muutamia suutahduksia lukuunottamatta hyvin ja pelasi jälleen varmasti ja rauhallisesti.”

Osmo Salovaara, 1965.
Arto Tolsa ja Kalervo Paananen, Tolsan oikealla puolella,
harjoittelevat otteluun
 A-maajoukkue vastaan Kymenlaakson piirijoukkue.
Kuvakaappaus kaitafilmistä.

Jalkapallo on tyhjän tilan taidetta.

    Monen huippu-urheilijan elämä romahtaa uran loppuessa. Usein sitä siivittää alkoholi ja piristeet.

    Kun latu näyttää tyhjältä, kun kiekkokaukalossa tai jalkapallokentällä on loputtomasti tyhjää tilaa, jonne entisellä urheilijalla ei ole menemistä, sortaako tyhjän tilan pelko urheilijan, se ettei häntä enää tarvita?

    ”Se on hetki, jolloin somebodystä tuleekin nobody”, sanoo Arton ystävä ja pitkään Yhdysvalloissa asunut jalkapalloilija Kai Haaskivi.

    Mutta millainen ihminen Tolsa lopulta oli? Siihen elämäkerturikaan ei pysty vastaamaan. Hän lainaa Urhoa Saloa: ”Artosta oli todella vaikea saada kunnollista otetta. Ikään kuin hän olisi halunnut tiukasti varjella jotain.”

    Psykoterapeutti muistuttaisi, että kaikki palautuu lapsuuteen. Mutta sen perusteella mitä Tolsan lapsuudesta tiedetään, sitä leimasi äidin pyyteetön rakkaus. Isä Artolta puuttui, mutta ehkäpä häntä vanhemmat ystävät jalkapallon parissa korvasivat isän puuttumisen. Vai voiko isää korvata mitenkään?

    Kun kirjoitin muutama aika sitten pakinan Lasse Lehtisen hienosta Väinö Tanner -elämäkerrasta, päädyin toteamaan kummallisen piirteen Lehtisen ansiokkaassa teoksessa: ”Kummallisinta tässä elämäkerrassa on, että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana. Sodan ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana. Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa, reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän arkiselta näyttävässä kuvassa? Lehtinen ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä, sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja, vaikka Stalinin Neuvostoliitto vihasikin häntä patologisesti.”

    Kimmo Muttilaisen Tolsa-elämäkerrasta tulee hieman samanlainen olo: onko kirjoittajan ja hänen haastattelemien ihmisten mahdoton tulkita Tolsan mielenliikkeitä ja sitä, millainen musta otus Arton sielun syövereissä kummitteli? Jos ihminen ei tunne edes itseään, sielunsa mustia juonteita , kuinka hän voisi nähdä kanssaihmisenkään mielen sisään?

    Siitä mistä ei ole tietoa, ei voi kirjoittaa.

Lieneekö niin, että kilteillä ihmisillä on usein jokin musta piste, jota kanssaihmiset eivät tajua ja siksi kiltit ihmiset joskus sortuvat alkoholismiin.

    Francis Fukuyama korostaa teoksessaan Historian loppu sitä, kuinka tärkeää yksilölle on saada ympäröivän yhteisön hyväksyntä. Fukuyama lainaa Platonin Valtiota, jossa Thymos tarkoittaa sitä arvoa, jonka ihminen antaa itselleen. ”Nykyisin käyttäisimme sanaa ’itsekunnioitus’”, Fukuyama sanoo. Myös Hegel puhui samasta asiasta: ”Hegelin käsityksen mukaan yksilö ei voisi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä sellaiseksi.”

    Samalla kun Arto Tolsa sai jalkapalloilijana valtavasti myönteistä tunnustusta ja kehuja taidoistaan älykkäänä, taitavana ja pelin lukemista osaavana pelaajana, oliko hänen mielensä perukoilla koko ajan jonkinlainen tyhjä tila, joka veti häntä poispäin menestyksestä ja lopulta perhe-elämästäkin? Oliko niin, että tyhjä tila ei tullut hänen eteensä vasta uran loppuessa vaan että hän kamppaili koko elämänsä ajan sekä fyysisesti (jalkapallokentällä) että henkisesti (sielunsa syövereissä) tyhjän tilan täyttämisen ja pelkäämisen kanssa?

    Arvailuja voi esittää. Kiltin jättiläisen sieluun emme pääse kurkkaamaan.

Keväällä 1982 Arto Tolsa harjoitteli yksinään räntäsateessa Urheilukeskuksen hiekkakentällä.

    Hän pomputteli palloa keskiympyrässä, aivan kuin olisi pelännyt että kentän reunalla harjoitteleminen on huono enne; että sieltä ei enää koskaan juosta keskiympyrään.

    Kenties Tolsa aavisti, että tyhjä kenttä olisi hänen kohtalonsa. Noin kaksikymmentä vuotta hän oli pystynyt täyttämään tyhjän tilan sekä hyökkääjänä että puolustajana. Nyt kaikki kentät näyttivät katoavan historian hämyyn.

    Yksin palloa pomputellessaan Tolsa ehkä toivoi vielä jonakin päivänä juoksevansa tyhjään tilaan pelastaakseen joukkueensa ja oman elämänsä.

Osmo Salovaara, 1965.
Arto Tolsa - kiltti jättiläinen.